Veristä siirappia

Ei tullut kymmenentuhannen sanan viikonloppua, mutta pääsin kuitenkin 32 000 sanaan asti enkä ole vielä valmis heittämään hanskojani tiskiin. Se tuntemani älytön tympäännys meni suurimmaksi osaksi ohi ja vaikka välillä maistuukin vähän puulta, minusta on alkanut tuntua, että tarinassa ollaan sittenkin menossa jonnekin. Jos kirjoitan reilut kaksituhatta sanaa päivässä, minun pitäisi vielä juuri ja juuri pystyä tähän. Vähän kyseenalaista kyllä, onnistuuko tuollainen rypistys nyt sitten joka päivä, mutta ei tässä olisi kuin enää reilu viikko jäljellä, ja eikös sen ajan ole vaikka aidan seipäänä.

En kyllä tiedä, onko tämä tarina edes tuota 50 k pitkä. Voi olla, että se loppuu jossakin 40 k jälkeen ja sitten ei olekaan enää mitään kirjoitettavaa. Mutta silloin se olisi sentään valmis ja kokonainen tarina, mikä ei olisi yhtään huonompi juttu, vaikka sanamäärä sitten jäisikin tyngäksi.

Sanoja pitäisi tässä vaiheessa kuukautta olla jo reilusti yli 30 000. Minulla on 26 000 eli vasta suunnilleen puolet saldosta. Ja se plääh-fiilis on tässä vain kasautunut entisestään.

Tunnen syvää vastenmielisyyttä koko tekstiä kohtaan eikä minulla ole käsitystä siitä, mitä siinä oikein pitäisi tapahtua. Henkilöni vain nössöilevät eivätkä halua tehdä mitään. Lisäksi koko sotkuun ei ole olemassa minkäänlaista fiksua ratkaisua, joten tämä ei kai voi tulla päättymään oikein mitenkään... Öööh. Ja en ole ikinä nanohistoriani aikana ollut näin paljon jäljessä tavoitteesta.

Jos en ensi viikonloppuna saa kasaan kymppitonnia, voin saman tien lyödä hanskat naulaan. En tiedä, tuleeko onnistumaan. Luultavasti ei.

Jossakin vaiheessa Nanoa iskee aina tämä olo. PLÄÄÄÄÄH.

Se tunne, että on aivan totaalisen tympääntynyt koko tekstiin ja into naputella sitä on käytetty loppuun. Olen hiukan yllättynyt siitä, että se tuli jo nyt, yleensä sentään vasta toisella viikolla, mutta kyllä tämä sitä on, ei epäilystäkään. Olen kirjoittanut tänään 200 sanaa ja siinä oli 200 liikaa. Kokonaissaldo on 7824, vaikka pitäisi huidella jo kymppitonnissa.

Ei tässä kuitenkaan auta oikein muu kuin ottaa vähän etäisyyttä tekstiin. Pidän lomaa tämän illan ja luen ja katson telkkaria, ja huomenna yritän sitten käydä kuromaan sanamäärää umpeen. Jos yritän tänään vielä jatkaa, leipiinnyn entistä pahemmin. Pitää vain luottaa siihen, että kyllä minä parintuhannen sanan vajeen saan kiinni, kunhan homma maistuu taas. Mutta jos ei maistu huomenna, on kirjoitettava väkisin, koska liian pahasti ei saa repsahtaa. Tässä leikissä se johtaa turmioon.

On tämä nanopsykologia aina jännää.

Jostain syystä on tullut katseltua taas kauhuleffoja vähän ahkerammin. 1408 tuli nähtyä, samoin Piina ja Carrie. Itse asiassa kaikki perustuvat Kingin kirjoihin tai novelleihin, ja tämä vaikuttaisi olevan joku kausi. Ehkä tämä on vastapainoa Nanowrimolle, missä yritän väkertää jonkun sortin romanssia. Tarvitsen jotakin, mikä estää hukkumasta siirappiin. Ihan hyviä leffoja ovat kaikki olleet, 1408:ssa oli muutama ihan oikeasti häijy oivallus ja Carrien äiti oli pelottava kiihkouskovaisuudessaan.

Nanon kirjoittaminen on alkanut todella tahmeasti, mutta olen silti aikataulussa 5015 sanani kanssa. Kirjoitustahtini on kuitenkin ollut käsittämättömän hidas, kun olen saanut johonkin pariinsataan sanaan tuhrattua puoli tuntia. Tänään sitten iltapäivällä totesin, ettei tuo käy mitenkään. Sanoja on alettava syntyä vähän eri tahtiin, jos aion jaksaa maaliin asti, koska haluan tehdä illalla jotakin muutakin kuin takoa näppäimistöä. Ilmeisesti kyseinen päätös auttoi asiaa, koska sain vähän turhaa ajattelua karsittua pois. Tässä kuitenkin taitaa näkyä se, että olen vähän ruosteessa kirjoittamisen suhteen, en ole kovin paljon saanut aikaan viime aikoina. Lähinnä arvosteluja.

Toivottavasti löytämäni tahti jatkuu. Nyt alan suhteellisen hyvin päästä jo toisen päähenkilöni pään sisään, toinen on vielä vähän etäisempi. Mutta kymmenesosa kirjoitettu!

Tämä marraskuun hullutus saa minutkin kaivautumaan esiin kolostani kiven alta. Tuntuu, ettei ole ollut juuri mitään mielenkiintoista kirjoitettavaa. Elämä sujuilee niin ja näin, kirjoja luetaan, leffoja katsotaan, koiraa ulkoilutetaan, mitään järisyttävää ei tapahdu millään rintamalla. Mutta tämä Nano. Pakkohan siitä on kirjoittaa. Se on joka vuosi niin iso asia ja ihan totaalisen hullua.

Tänä vuonna minulla on positiivinen ongelma. Kaksi aihetta kolkuttelee mielessä vaativasti ja tappelee keskenään huomiostani, ja olen vaihtanut jo lukemattomia kertoja toisesta toiseen. Olisi tutun turvallista fantasiatarinaa liittyen maailmaan, jota olen ajatellut jo pidemmän aikaa. Ja olisi ihan uudenlaista psykologista mainstreamia, joka keskittyisi erityisesti ihmisten välisiin suhteisiin ja ongelmiin. Tällä hetkellä olen kallistunut jälkimmäisen puoleen, mutta tässä puolessatoista vuorokaudessa kerkeää kyllä muuttaa mieltään vielä ainakin seitsemän kertaa.

Fantasiaa olen kirjoittanut niin paljon, että voisin olla tavallaan turvallisin mielin, jos siihen päätyisin. Toisaalta minulla on enemmän mielikuvia tapahtumapaikasta kuin juonesta, josta minulla ei itse asiassa ole mitään käsitystä. Ja en tiedä, olenko valmis aloittamaan sitä vieläkään, vaikka olen kypsytellytkin ajatusta pidemmän aikaa. Ja vaikka rakastankin fantasiaa enemmän kuin muita lajeja, tekisi mieli kokeilla jotakin muutakin.

Minulla on menossa nyt joku sellainen kausi, että olen hirveän kiinnostunut asioiden psykologisista puolista. Ihmisten menneisyys, perheet, ystävyys- ja rakkaussuhteet, motiivit. Tällaisia asioita on hiipinyt ihan väkisin niihin harvoihin teksteihin, joita olen tässä saanut naputeltua. Sen puoleen mainstream kuulostaisi todella kiinnostavalta juuri nyt. Lisäksi minulla on päähenkilöt mielessä ja koska tarinasta tulisi hyvin ihmisvetoinen, se saattaisi sopia paremmin nanokirjoittamiseen kuin juonivetoisempi fantasiatarina. Katsoisi vain, mihin henkilöt vievät. Ehkä sitä fantasiaa pitäisi suunnitella enemmän.

Tällaisten kysymysten ja pohdintojen kanssa painiskelen. Pitää katsoa, kumpaan päädyn. Kuukauden vaihdetta odotellaan jännittyneen ja hermostuneen innostuksen vallassa.

Herään vaihteeksi henkiin kertomaan poikkeuksellisen hyvästä äsken luetusta kirjasta. Naomi Novikin Kuninkaan lohikäärme tuli luettua melkoisella vauhdilla, kun ei todellakaan tehnyt mieli lopettaa lukemista oikein mihinkään kohtaan. Novik on kehitellyt vaihtoehtoisen historiallisen maailman, jossa Napoleonin aikoihin armeijoilla oli käytettävissään myös ilmavoimat - lohikäärmeet hoitajineen. En ole hirveästi perehtynyt tuohon aikakauteen ja sen faktoihin, mutta minun silmiini näytti, että historialliset faktat napsahtivat oikein kivasti kohdalleen tämän tarinan punoksessa.

Englantilaislaivan kapteeni Laurence saa ranskalaislaivan valtauksen yhteydessä haltuunsa lohikäärmeenmunan, joka kuoriutuu purjehtimisen aikana. Lohikäärmeenpoikanen Temeraire valitsee hoitajakseen ja kumppanikseen Laurencen, joka joutuu jättämään entisen elämänsä ja liittymään ilmavoimiin, mutta onneksi hän huomaa, ettei uusi elämä ole täysin epämiellyttävää. Temerairesta kehittyy hyvä ystävä, ja tätä kehitystä on mukava seurata kirjan aikana. Myös sivuhenkilöt ovat eläviä, minulle jäi erityisesti mieleen kapteeni Rankin ja hänen onneton lohikäärmeensä Levitas, ja pakko tunnustaa, että kyseinen sivujuonne pani itkemään. Lohikäärmeet eri lajeineen ja ominaisuuksineen tuntuivat hyvin uskottavilta ja todellakin toivon jatkoa tälle kirjalle. Sitä on tietääkseni luvassakin.

Olen tänäkin vuonna mukana Atorox-raadissa ja rupean aivan pian lukemaan novelleja, joista ison osan olinkin lukenut jo etukäteen. Yksi romaanikässäri on myös editoinnissa tällä hetkellä. Homma on hidasta ja kaikin puolin kiirettä pitää.

Sainpas luettua John Christopherin kirjan Tripodien aika. Tätä ei olekaan pitänyt lukea kuin vasta kymmenen vuotta, kun eräs kaverini luki sen ja tykkäsi siitä. Sitten unohdin kirjan ihan totaalisesti, kunnes pari kuukautta sitten poimin sen kirpputorilta, ja nyt olen sitten lukenut myös. Tässä on oikeastaan kolme kirjaa yksissä kansissa, trilogian osat Viimeinen tukikohta, Lyijykaupunki ja Tulinen pyörre.

Maapalloa hallitsevat kolmella jalalla koikkelehtivat valtavat metallihirviöt, tripodit. Ne ovat alistaneet ihmiset valtaansa hallitsemalla heidän ajatuksiaan päähän kiinnitettävien kappien avulla. Muutama poika ei kuitenkaan halua alistua tähän vaan lähtee etsimään vapaiden ihmisten pientä siirtokuntaa, joka tappelee systeemiä vastaan. Sitten seuraa kunnon poikien seikkailukirjameininkiä, kun ollaan urhoollisia ja säntäillään ongelmasta toiseen ja tietysti selvitään niistä kaikista, vaikka välillä ollaankin äkkipikaisia. Ydinjoukossa on tietysti yksi kuumakalle, joka on päähenkilö, yksi kiistakumppani, josta tuleekin ystävä, yksi fiksu nörtti ja yksi tasaisen rauhallinen ja velvollisuudentuntoinen. Kuinkas muutenkaan.

Mutta siitä huolimatta, että kirja tuntuu välillä tarkoitetun nimenomaan nuorten seikkailuhötöksi, tämä on ihan ehtaa scifiä. Kuvaukset tripodien kaupungista ovat miellyttävän omituisia ja laji tuntuu oikeasti vieraalta. Mielelläni tämän luin.

Ostin vielä alen loppurysäyksestä Anu Holopaisen kirjan Molemmin jaloin. Olen pari hänen fantasiakirjaansa lukenut ja ihan tykännytkin niistä.

Sain luettua vihdoin ja viimein ystävältäni lainassa olleet Portti-lehdet, vuoden 1999 vuosikerran. Pitääpä muistaa palauttaa. Olihan niissä hyviä novelleja aika lailla, vaikka osa olikin vähän heikompia. Novellien taso on nykyään korkeampi, ainakin minusta. Ja sehän on hieno juttu.

Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla on luettu nyt, tämä onkin ollut jo pitkään sillä listalla, että on pitänyt lukea. Olen kuullut sen verran monen suosittelevan kirjaa, ja täytyy kyllä sanoa, että ihan syystä.

Veronika on kyllästynyt elämäänsä, joka näyttää tuomitun jatkumaan täsmälleen samanlaisena hänen päiviensä loppuun saakka. Odotettavissa ei ole mitään uutta eikä kiinnostavaa, millään ei näytä olevan mitään merkitystä. Niinpä hän päättää tehdä itsemurhan, joka kuitenkin epäonnistuu ja jonka jälkeen hän herää paikallisessa mielisairaalassa. Siellä hän kohtaa monia erilaisia ihmisiä sekä tapoja katsoa maailmaa ja huomaa, että hänen elämänsä sisällöttömyys johtuikin hänen omista valinnoistaan.

Kirja on samaan aikaan aiheeltaan hitusen ahdistava sekä hyväntuulinen, valopilkkuja toivottomuudessa. Monien ihmisten tarinat ovat traagisia, mutta he ovat oppineet niistä ja löytävät itselleen merkityksen.

Nyt on luettu Kingin novellikokoelma Jälkeen keskiyön. Tämä olikin aika pitkään hyllyssäni lukemattomana. Pidin kyllä, Kingin novelleissa on yleensä jotakin mukavan häiriintynyttä. Erityisesti pidän sen huomaamisesta, että oikeasti mistä tahansa voi saada aikaan mukaansatempaavan novellin. Oli se sitten vedettävä vieteriapina tai järvessä asuva omituinen olio joka näyttää öljylautalta ja syö ihmisiä. Ne kuulostavat selitettyinä todella naurettavilta kauhunovellien aiheilta, mutta silti niitä lukiessa ei vain naurata.

Nyt voisi vaihteeksi lukea jonkun romaanin. Vaihtoehtoja on vain niin paljon, että melkein on pää pyörällä. Ja kirjastosta ei ole lainoja, kerrankin. Yritän vähän lueskella välillä omaa hyllyäni.