Maanantaina sain tarinani päätökseen, mutta en ole saanut ajatuksiani vielä kokoon tätä ennen. Itse asiassa tarina ei oikeastaan loppunut edes 54 815 sanan ja 109 sivun jälkeen, mihin laitoin viimeisen pisteen. Homma on kesken ja suorastaan huutaa jatko-osaa, mutta kyllä tuo kaari nyt muodosti jonkinlaisen osakokonaisuuden ja sikäli voinen olla tyytyväinen.
Minulla on nyt siis Nano-historiassani neljä osallistumisvuotta ja neljä voittoa. Neljä marraskuun aikana kirjoitettua yli 50 000 sanaa pitkää tarinaa. Alan pitää itseäni jo suhteellisen hyvänä Nano-asiantuntijana, joten ajattelin jutella siitä hiukan.
Olen huomannut, että tämä tempaus sopii minulle erinomaisesti. Kärsin liiallisesta itsekritiikistä, joka hidastaa kirjoittamistani ja usein jumittaa tarinan jossain kohdin täydellisesti. Sitten sen sotkun selvittäminen vaatisi ajattelemista, ja olen hirveän laiska ajattelemaan ja etenkin
suunnittelemaan. Joten teksti lojuu hyllyllä odotellen äkillistä neronleimausta, ja sitten kun se tulee, kirjoitan taas nopeasti järjettömän kasan tekstiä. Kirjoitan yleensä aika lailla nopeasti - jos teksti ei siis ole tuossa äsken mainitsemassani jumissa.
Nano tekee sen, ettei kerkeä ajattelemaan liikoja sitä, onko tekstissä mitään järkeä. Ei kerkeä myöskään jumittamaan ja hautomaan. On pakko kiirehtiä niiden pahojen paikkojen yli, ja usein minulla tulee intuitiivisesti ihan hyviä ratkaisuja, kun vaan pakotan itseni töihin. Logiikkaan saattaa jäädä pari lohikäärmeenmentävää reikää, mutta ne voi paikata myöhemmin kun on keksinyt, miten koko tarina oikein menee.
Noita pieniä ajatushäröjä lukuun ottamatta en ole huomannut, että tekstin laatu kärsisi kirjoitusnopeudesta. En typota sen enempää kuin tavallisestikaan, teen ihan sujuvia lauseita, ja kuvailuni taso saattaa jopa nousta normaalista. Tavallisesti kun innostun kirjoittamaan, kiirehdin nimenomaan juonta eteenpäin sen kuvailun kustannuksella. Mutta kun Nanossa lasketaan sanoja, ja kuvailusta saa sanoja, muistan käyttää sitä hyväkseni. Ainakaan omaan silmääni kuvailut eivät ole menneet yli, niitä ei ole liikaa. Ennemminkin niin, että "normaalissa tekstissäni" olisi liian vähän. Usein editointivaiheessa lisäänkin joitakin kuvailevia lauseita.
Monet kirjoittajat suhtautuvat tempaukseen hyvin skeptisesti, ja toki onkin niin, ettei tämä kaikille sovi. Silti väittäisin, että useimpien kannattaisi kokeilla ainakin kerran, kuinka se lähtee sujumaan. Jos ei muuta, tällainen intensiivinen kirjoitusjakso saattaa opettaa paljon omasta tavasta kirjoittaa. Jotkut huomaavat, ettei tämä sovi ollenkaan, ja jotkut hurahtavat täysin, joillekin käy sitten jotakin tuosta välimailta.
Itse olen sen verran kilpailuhenkinen, ainakin itseäni vastaan, että jos aloitan jonkun jutun ja osallistun, pyrin myös selviytymään siitä kunnialla. Sisu ei anna periksi luovuttaa ellei jotakin todella, todella erikoista tapahdu - Nanon suhteen esimerkiksi molempien käsien katkeaminen saattaisi kelvata syyksi luovuttaa. Ehkä. Tai sitten painelisin sitkeästi näppäimiä kynällä, jota pidän suussani. Tämä on yksi syy siihen, että tämä tempaus toimii kohdallani.
Ja miten minä oikeastaan kirjoitan marraskuussa?
En lyö aihevalintaa lukkoon ennen kuin on aivan pakko. Nanon lähestyminen aiheuttaa minulle yleensä järjettömän ideavyöryn ja romaani-ideoita olisi jokaiselle sormelle. Vaikka luulisi jo jonkun idean houkuttelevan kovasti, saattaa mieleen tulla viime metreillä uusi ja hauskempi, joten pidän mielen avoimena. Lähden sitten kirjoittamaan sitä, joka viimeisenä päivänä ennen Nanon alkamista tuntuu kiinnostavimmalta. Aktiivinen suunnittelu on ehdottomasti pannassa, kunnes eletään lokakuun 31. päivää ja kello alkaa olla yli kymmenen illalla. Siinä vaiheessa voi sitten telkkaria katsoessa mainoskatkolla piirtää jonkinlaisen ylimalkaisen kartan käytettyyn kirjekuoreen, tai generoida jonkin verran hahmojen ja paikkojen nimiä satunnaisnimigeneraattorilla valmiiksi. Minulla on tapana jumittua nimiin, joten niitä on hyvä olla varastossa.
Kirjoittaminen alkaa keskiyöllä heti, kun kuukausi vaihtuu. Vaikka silloin ei saisi paljonkaan aikaan, näillä muutamilla sadoilla sanoilla on psykologista merkitystä. Olen heti menossa, kiinni tehtävässä. Olen aloittanut. Tänä vuonna alussa oli ongelmia ehkä senkin vuoksi, että ehdin aloittaa vasta toisena iltapäivänä, toisin kuin yhtenäkään aiempana vuonna.
Pyrin saamaan joka päivä kasaan vähintään sen 1667 sanaa. Mielellään enemmän. Usein kirjoittaminen helpottuu ja muuttuu paljon kivemmaksi, kun tuo "pakollinen" määrä on jo kasassa ja kaikki sen jälkeen tehty on ekstraa. Ekstrasanat eivät vapauta seuraavan päivän velvollisuudesta kirjoittaa tuo vaadittu määrä. Vaikka kirjoittaisi yhtenä päivänä kymmenentuhatta sanaa, seuraavana päivänä tehdään 1667 lisää, jos suinkin mahdollista. Joinakin päivinä tuo määrä ei yksinkertaisesti vain synny, ja niitä varten on hyvä olla reservissä hiukan näitä ekstroja, jotta ei jää jälkeen.
Nanon alussa monet kirjoittajat ottavat ihan hullun spurtin ja väkertävät parissa päivässä yli kymmenentuhatta sanaa. Siitä ei saa missään tapauksessa lannistua. Pitää vain huolehtia siitä, että minimitavoite täyttyy, asennoitua siihen, että on valmis puurtamaan tasaisesti koko marraskuun. Monet näistä vahvasti aloittaneista hyytyvät, kun kuun puoliväli lähenee, ja sitten on hauska katsella, kuinka itse painaa niiden ohi. Jos iskee hullu inspiraatio, niin se on toki todella hienoa, ja tänä vuonna väkersin itsekin parhaana päivänä 9000 sanaa, mutta sellaisten päivien jälkeen on liian helppoa jämähtää paikoilleen ja tuudittautua siihen, että onhan tässä varaa löysäillä. Mutta kun ei ole. Nanossa ei ole varaa löysäillä. Joka päivä on saatava aikaan ainakin jotakin, ettei rutiini pääse katkeamaan.
Minun nanotekstini ovat syntyneet ennen kaikkea kahvista, teestä ja karkista. Kahvia ja teetä varsinkin tulee litkittyä kirjoittaessa täysin epäterveitä määriä, mutta marraskuu ei ole oikea aika alkaa rajoittaa kofeiininjuontia. Sen voi tehdä joulukuussa. Marraskuussa on käytettävä kaikki mahdolliset keinot, joilla saa itsensä tikittämään.
Täydellistä kirjoitushetkeä ei auta jäädä odottelemaan, koska sitä ei tule. Olisi tietysti optimaalista, jos olisi jossakin välissä monta tuntia sellaista aikaa, jona ei tarvitsisi tehdä eikä ajatella mitään muuta, ja olisi loistava kirjoitusolo, mutta ei sellaista vain tapahdu reaalielämässä. Jos jossakin välissä on viisitoista minuuttia aikaa, se on käytettävä kirjoittamiseen, vaikka tietääkin joutuvansa jättämään kohtauksen kesken. Juuri näistä muutamista sadoista sanoista Nano lopulta rakentuu. Ne ovat arvokkaita.
Jos teksti tuntuu jämähtävän eikä tiedä, mitä tekisi, voi kokeilla pientä lenkkiä ulkona tai sitten sängyssä loikoilua. Lenkki toimii minulla lähes aina, loikoilu on ehkä mukavampaa mutta minulla on paha tapa nukahtaa jossakin välissä, jos ajattelen liian pitkään vaakatasossa. Sekin kuitenkin toimii sen verran usein, että käytän menetelmää jonkin verran. Tai sitten olen vain laiska ja tykkään päiväunista.
Pahimmassa jumituskohdassa voi pitää yhden päivän mittaisen mietintä- ja lataustauon, kunhan pitää huolen siitä, että se tauko jää todellakin siihen yhteen päivään. Pienen katkon jälkeen kirjoittaminen maistuu taas ihan uudella tavalla.
Sinnikkyys palkitaan kuukauden lopussa. Silloin on aika juhlistaa voittoa ja unohtaa teksti joksikin aikaa ennen kuin sen pariin palaa editointia varten.