Veristä siirappia

Herään vaihteeksi henkiin kertomaan poikkeuksellisen hyvästä äsken luetusta kirjasta. Naomi Novikin Kuninkaan lohikäärme tuli luettua melkoisella vauhdilla, kun ei todellakaan tehnyt mieli lopettaa lukemista oikein mihinkään kohtaan. Novik on kehitellyt vaihtoehtoisen historiallisen maailman, jossa Napoleonin aikoihin armeijoilla oli käytettävissään myös ilmavoimat - lohikäärmeet hoitajineen. En ole hirveästi perehtynyt tuohon aikakauteen ja sen faktoihin, mutta minun silmiini näytti, että historialliset faktat napsahtivat oikein kivasti kohdalleen tämän tarinan punoksessa.

Englantilaislaivan kapteeni Laurence saa ranskalaislaivan valtauksen yhteydessä haltuunsa lohikäärmeenmunan, joka kuoriutuu purjehtimisen aikana. Lohikäärmeenpoikanen Temeraire valitsee hoitajakseen ja kumppanikseen Laurencen, joka joutuu jättämään entisen elämänsä ja liittymään ilmavoimiin, mutta onneksi hän huomaa, ettei uusi elämä ole täysin epämiellyttävää. Temerairesta kehittyy hyvä ystävä, ja tätä kehitystä on mukava seurata kirjan aikana. Myös sivuhenkilöt ovat eläviä, minulle jäi erityisesti mieleen kapteeni Rankin ja hänen onneton lohikäärmeensä Levitas, ja pakko tunnustaa, että kyseinen sivujuonne pani itkemään. Lohikäärmeet eri lajeineen ja ominaisuuksineen tuntuivat hyvin uskottavilta ja todellakin toivon jatkoa tälle kirjalle. Sitä on tietääkseni luvassakin.

Olen tänäkin vuonna mukana Atorox-raadissa ja rupean aivan pian lukemaan novelleja, joista ison osan olinkin lukenut jo etukäteen. Yksi romaanikässäri on myös editoinnissa tällä hetkellä. Homma on hidasta ja kaikin puolin kiirettä pitää.

Sainpas luettua John Christopherin kirjan Tripodien aika. Tätä ei olekaan pitänyt lukea kuin vasta kymmenen vuotta, kun eräs kaverini luki sen ja tykkäsi siitä. Sitten unohdin kirjan ihan totaalisesti, kunnes pari kuukautta sitten poimin sen kirpputorilta, ja nyt olen sitten lukenut myös. Tässä on oikeastaan kolme kirjaa yksissä kansissa, trilogian osat Viimeinen tukikohta, Lyijykaupunki ja Tulinen pyörre.

Maapalloa hallitsevat kolmella jalalla koikkelehtivat valtavat metallihirviöt, tripodit. Ne ovat alistaneet ihmiset valtaansa hallitsemalla heidän ajatuksiaan päähän kiinnitettävien kappien avulla. Muutama poika ei kuitenkaan halua alistua tähän vaan lähtee etsimään vapaiden ihmisten pientä siirtokuntaa, joka tappelee systeemiä vastaan. Sitten seuraa kunnon poikien seikkailukirjameininkiä, kun ollaan urhoollisia ja säntäillään ongelmasta toiseen ja tietysti selvitään niistä kaikista, vaikka välillä ollaankin äkkipikaisia. Ydinjoukossa on tietysti yksi kuumakalle, joka on päähenkilö, yksi kiistakumppani, josta tuleekin ystävä, yksi fiksu nörtti ja yksi tasaisen rauhallinen ja velvollisuudentuntoinen. Kuinkas muutenkaan.

Mutta siitä huolimatta, että kirja tuntuu välillä tarkoitetun nimenomaan nuorten seikkailuhötöksi, tämä on ihan ehtaa scifiä. Kuvaukset tripodien kaupungista ovat miellyttävän omituisia ja laji tuntuu oikeasti vieraalta. Mielelläni tämän luin.

Ostin vielä alen loppurysäyksestä Anu Holopaisen kirjan Molemmin jaloin. Olen pari hänen fantasiakirjaansa lukenut ja ihan tykännytkin niistä.

Sain luettua vihdoin ja viimein ystävältäni lainassa olleet Portti-lehdet, vuoden 1999 vuosikerran. Pitääpä muistaa palauttaa. Olihan niissä hyviä novelleja aika lailla, vaikka osa olikin vähän heikompia. Novellien taso on nykyään korkeampi, ainakin minusta. Ja sehän on hieno juttu.

Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla on luettu nyt, tämä onkin ollut jo pitkään sillä listalla, että on pitänyt lukea. Olen kuullut sen verran monen suosittelevan kirjaa, ja täytyy kyllä sanoa, että ihan syystä.

Veronika on kyllästynyt elämäänsä, joka näyttää tuomitun jatkumaan täsmälleen samanlaisena hänen päiviensä loppuun saakka. Odotettavissa ei ole mitään uutta eikä kiinnostavaa, millään ei näytä olevan mitään merkitystä. Niinpä hän päättää tehdä itsemurhan, joka kuitenkin epäonnistuu ja jonka jälkeen hän herää paikallisessa mielisairaalassa. Siellä hän kohtaa monia erilaisia ihmisiä sekä tapoja katsoa maailmaa ja huomaa, että hänen elämänsä sisällöttömyys johtuikin hänen omista valinnoistaan.

Kirja on samaan aikaan aiheeltaan hitusen ahdistava sekä hyväntuulinen, valopilkkuja toivottomuudessa. Monien ihmisten tarinat ovat traagisia, mutta he ovat oppineet niistä ja löytävät itselleen merkityksen.

Nyt on luettu Kingin novellikokoelma Jälkeen keskiyön. Tämä olikin aika pitkään hyllyssäni lukemattomana. Pidin kyllä, Kingin novelleissa on yleensä jotakin mukavan häiriintynyttä. Erityisesti pidän sen huomaamisesta, että oikeasti mistä tahansa voi saada aikaan mukaansatempaavan novellin. Oli se sitten vedettävä vieteriapina tai järvessä asuva omituinen olio joka näyttää öljylautalta ja syö ihmisiä. Ne kuulostavat selitettyinä todella naurettavilta kauhunovellien aiheilta, mutta silti niitä lukiessa ei vain naurata.

Nyt voisi vaihteeksi lukea jonkun romaanin. Vaihtoehtoja on vain niin paljon, että melkein on pää pyörällä. Ja kirjastosta ei ole lainoja, kerrankin. Yritän vähän lueskella välillä omaa hyllyäni.

Kirjakaupan ale on varmaan riittävä syy herätä täällä henkiin. Elämäni on ollut aika lailla tasaisen rauhallista enkä ole paljon lukenutkaan, joten merkintöjen tekeminen on vain jäänyt, mutta tänään eksyin siis Suomalaisen kirjakaupan aleen ja vingutin lahjakorttia ihan kivasti. Mukaan tarttui Neil Gaimanin Tähtisumua, Aino Kallaksen Sudenmorsian, Leena Krohnin Mehiläispaviljonki, Jeff Longin Seinämä sekä kaksi Doctor Who -kirjaa, Gareth Robertsin Luolamies Lontoossa ja Justin Richardsin Tikittävä painajainen. Ja eilen vielä kirjaston poistoista bongasin Clive Barkerin Veren kirjat 6.

Ostin myös pienen nipun erilaisia vihkoja kirjoitustarkoituksiin. Pari hyvin pientä, jotka mahtuu melkein mihin vaan ja joihin voi tehdä lennossa muistiinpanoja, ja vähän isompia ihan kunnon kirjoittamiseen. Tykkäsin joskus muinoin kirjoittaa paljon käsin, päiväkirjaa ja kirjeitä. Voisin kokeilla, innostuisinko yhtään uusvanhasta menetelmästä. Jollain pitäisi vähän saada lukkoa auki.

Luettavana on Kingin Jälkeen keskiyön, palaan asiaan sen luettuani.

Kävin tänään Minimanissa katselemassa, löytyisikö sieltä mitään hauskaa joululahjaksi ostettavaksi, mutta löysin sälää vain itselleni. Joka tapauksessa minulla oli muovikassillinen kantamuksia, kun pääsin ruokakauppaan saakka, eikä tietenkään 50 sentin kolikkoa säilytyslokeroa varten. Rohkaistuin kysymään yhdeltä ohikulkijalta, sattuisiko sillä olemaan kolikkoa vaihdettavaksi, ja olihan sillä. Mutta kun etsin hiluja antaakseni takaisin, hän totesi, että antaa olla näin joulun kunniaksi. Hassua, että tulin siitä niin hyvälle tuulelle.

Kirjaston poistomyynnistä ostin jonkunlaisen satukirjan. Pitää katsella tarkemmin.

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia on luettu jo päiviä sitten, mutta en ole päässyt päivittämään tänne mitään, kun nettini on ollut puolitoista päivää poikki. Tänään sitten vihdoinkin sain yhteyden korjatuksi - täällähän se vika sitten lopulta tietenkin oli, mutta osasinpa sentään laittaa sen sitten kuntoonkin. Ihmettelinkin noin pitkää katkosta.

Mutta siis kirja. Tämä on sellaista taattua Dahlin lastenkirjalaatua, pidin kovasti. Päähenkilölle paljastuu karu tosiseikka, että maailmamme onkin täynnä häijyjä noitia, jotka vain näyttävät kilteiltä rouvilta. Noidat vihaavat lapsia ja haluavat päästä eroon heistä kaikista, mitä julmemmilla keinoilla, sen parempi. Päähenkilö ja hänen isoäitinsä alkavat pistää kapuloita noitien rattaisiin ja meno äityykin jossakin vaiheessa jo vallan hurjaksi. Kirja on yllättävän karmea ollakseen lastenkirja, mutta eihän se minua toki haitannut millään tavalla. Oikein mukavasti luettava opus.

Maanantaina sain tarinani päätökseen, mutta en ole saanut ajatuksiani vielä kokoon tätä ennen. Itse asiassa tarina ei oikeastaan loppunut edes 54 815 sanan ja 109 sivun jälkeen, mihin laitoin viimeisen pisteen. Homma on kesken ja suorastaan huutaa jatko-osaa, mutta kyllä tuo kaari nyt muodosti jonkinlaisen osakokonaisuuden ja sikäli voinen olla tyytyväinen.

Minulla on nyt siis Nano-historiassani neljä osallistumisvuotta ja neljä voittoa. Neljä marraskuun aikana kirjoitettua yli 50 000 sanaa pitkää tarinaa. Alan pitää itseäni jo suhteellisen hyvänä Nano-asiantuntijana, joten ajattelin jutella siitä hiukan.

Olen huomannut, että tämä tempaus sopii minulle erinomaisesti. Kärsin liiallisesta itsekritiikistä, joka hidastaa kirjoittamistani ja usein jumittaa tarinan jossain kohdin täydellisesti. Sitten sen sotkun selvittäminen vaatisi ajattelemista, ja olen hirveän laiska ajattelemaan ja etenkin suunnittelemaan. Joten teksti lojuu hyllyllä odotellen äkillistä neronleimausta, ja sitten kun se tulee, kirjoitan taas nopeasti järjettömän kasan tekstiä. Kirjoitan yleensä aika lailla nopeasti - jos teksti ei siis ole tuossa äsken mainitsemassani jumissa.

Nano tekee sen, ettei kerkeä ajattelemaan liikoja sitä, onko tekstissä mitään järkeä. Ei kerkeä myöskään jumittamaan ja hautomaan. On pakko kiirehtiä niiden pahojen paikkojen yli, ja usein minulla tulee intuitiivisesti ihan hyviä ratkaisuja, kun vaan pakotan itseni töihin. Logiikkaan saattaa jäädä pari lohikäärmeenmentävää reikää, mutta ne voi paikata myöhemmin kun on keksinyt, miten koko tarina oikein menee.

Noita pieniä ajatushäröjä lukuun ottamatta en ole huomannut, että tekstin laatu kärsisi kirjoitusnopeudesta. En typota sen enempää kuin tavallisestikaan, teen ihan sujuvia lauseita, ja kuvailuni taso saattaa jopa nousta normaalista. Tavallisesti kun innostun kirjoittamaan, kiirehdin nimenomaan juonta eteenpäin sen kuvailun kustannuksella. Mutta kun Nanossa lasketaan sanoja, ja kuvailusta saa sanoja, muistan käyttää sitä hyväkseni. Ainakaan omaan silmääni kuvailut eivät ole menneet yli, niitä ei ole liikaa. Ennemminkin niin, että "normaalissa tekstissäni" olisi liian vähän. Usein editointivaiheessa lisäänkin joitakin kuvailevia lauseita.

Monet kirjoittajat suhtautuvat tempaukseen hyvin skeptisesti, ja toki onkin niin, ettei tämä kaikille sovi. Silti väittäisin, että useimpien kannattaisi kokeilla ainakin kerran, kuinka se lähtee sujumaan. Jos ei muuta, tällainen intensiivinen kirjoitusjakso saattaa opettaa paljon omasta tavasta kirjoittaa. Jotkut huomaavat, ettei tämä sovi ollenkaan, ja jotkut hurahtavat täysin, joillekin käy sitten jotakin tuosta välimailta.

Itse olen sen verran kilpailuhenkinen, ainakin itseäni vastaan, että jos aloitan jonkun jutun ja osallistun, pyrin myös selviytymään siitä kunnialla. Sisu ei anna periksi luovuttaa ellei jotakin todella, todella erikoista tapahdu - Nanon suhteen esimerkiksi molempien käsien katkeaminen saattaisi kelvata syyksi luovuttaa. Ehkä. Tai sitten painelisin sitkeästi näppäimiä kynällä, jota pidän suussani. Tämä on yksi syy siihen, että tämä tempaus toimii kohdallani.

Ja miten minä oikeastaan kirjoitan marraskuussa?

En lyö aihevalintaa lukkoon ennen kuin on aivan pakko. Nanon lähestyminen aiheuttaa minulle yleensä järjettömän ideavyöryn ja romaani-ideoita olisi jokaiselle sormelle. Vaikka luulisi jo jonkun idean houkuttelevan kovasti, saattaa mieleen tulla viime metreillä uusi ja hauskempi, joten pidän mielen avoimena. Lähden sitten kirjoittamaan sitä, joka viimeisenä päivänä ennen Nanon alkamista tuntuu kiinnostavimmalta. Aktiivinen suunnittelu on ehdottomasti pannassa, kunnes eletään lokakuun 31. päivää ja kello alkaa olla yli kymmenen illalla. Siinä vaiheessa voi sitten telkkaria katsoessa mainoskatkolla piirtää jonkinlaisen ylimalkaisen kartan käytettyyn kirjekuoreen, tai generoida jonkin verran hahmojen ja paikkojen nimiä satunnaisnimigeneraattorilla valmiiksi. Minulla on tapana jumittua nimiin, joten niitä on hyvä olla varastossa.

Kirjoittaminen alkaa keskiyöllä heti, kun kuukausi vaihtuu. Vaikka silloin ei saisi paljonkaan aikaan, näillä muutamilla sadoilla sanoilla on psykologista merkitystä. Olen heti menossa, kiinni tehtävässä. Olen aloittanut. Tänä vuonna alussa oli ongelmia ehkä senkin vuoksi, että ehdin aloittaa vasta toisena iltapäivänä, toisin kuin yhtenäkään aiempana vuonna.

Pyrin saamaan joka päivä kasaan vähintään sen 1667 sanaa. Mielellään enemmän. Usein kirjoittaminen helpottuu ja muuttuu paljon kivemmaksi, kun tuo "pakollinen" määrä on jo kasassa ja kaikki sen jälkeen tehty on ekstraa. Ekstrasanat eivät vapauta seuraavan päivän velvollisuudesta kirjoittaa tuo vaadittu määrä. Vaikka kirjoittaisi yhtenä päivänä kymmenentuhatta sanaa, seuraavana päivänä tehdään 1667 lisää, jos suinkin mahdollista. Joinakin päivinä tuo määrä ei yksinkertaisesti vain synny, ja niitä varten on hyvä olla reservissä hiukan näitä ekstroja, jotta ei jää jälkeen.

Nanon alussa monet kirjoittajat ottavat ihan hullun spurtin ja väkertävät parissa päivässä yli kymmenentuhatta sanaa. Siitä ei saa missään tapauksessa lannistua. Pitää vain huolehtia siitä, että minimitavoite täyttyy, asennoitua siihen, että on valmis puurtamaan tasaisesti koko marraskuun. Monet näistä vahvasti aloittaneista hyytyvät, kun kuun puoliväli lähenee, ja sitten on hauska katsella, kuinka itse painaa niiden ohi. Jos iskee hullu inspiraatio, niin se on toki todella hienoa, ja tänä vuonna väkersin itsekin parhaana päivänä 9000 sanaa, mutta sellaisten päivien jälkeen on liian helppoa jämähtää paikoilleen ja tuudittautua siihen, että onhan tässä varaa löysäillä. Mutta kun ei ole. Nanossa ei ole varaa löysäillä. Joka päivä on saatava aikaan ainakin jotakin, ettei rutiini pääse katkeamaan.

Minun nanotekstini ovat syntyneet ennen kaikkea kahvista, teestä ja karkista. Kahvia ja teetä varsinkin tulee litkittyä kirjoittaessa täysin epäterveitä määriä, mutta marraskuu ei ole oikea aika alkaa rajoittaa kofeiininjuontia. Sen voi tehdä joulukuussa. Marraskuussa on käytettävä kaikki mahdolliset keinot, joilla saa itsensä tikittämään.

Täydellistä kirjoitushetkeä ei auta jäädä odottelemaan, koska sitä ei tule. Olisi tietysti optimaalista, jos olisi jossakin välissä monta tuntia sellaista aikaa, jona ei tarvitsisi tehdä eikä ajatella mitään muuta, ja olisi loistava kirjoitusolo, mutta ei sellaista vain tapahdu reaalielämässä. Jos jossakin välissä on viisitoista minuuttia aikaa, se on käytettävä kirjoittamiseen, vaikka tietääkin joutuvansa jättämään kohtauksen kesken. Juuri näistä muutamista sadoista sanoista Nano lopulta rakentuu. Ne ovat arvokkaita.

Jos teksti tuntuu jämähtävän eikä tiedä, mitä tekisi, voi kokeilla pientä lenkkiä ulkona tai sitten sängyssä loikoilua. Lenkki toimii minulla lähes aina, loikoilu on ehkä mukavampaa mutta minulla on paha tapa nukahtaa jossakin välissä, jos ajattelen liian pitkään vaakatasossa. Sekin kuitenkin toimii sen verran usein, että käytän menetelmää jonkin verran. Tai sitten olen vain laiska ja tykkään päiväunista.

Pahimmassa jumituskohdassa voi pitää yhden päivän mittaisen mietintä- ja lataustauon, kunhan pitää huolen siitä, että se tauko jää todellakin siihen yhteen päivään. Pienen katkon jälkeen kirjoittaminen maistuu taas ihan uudella tavalla.

Sinnikkyys palkitaan kuukauden lopussa. Silloin on aika juhlistaa voittoa ja unohtaa teksti joksikin aikaa ennen kuin sen pariin palaa editointia varten.

Ursula K. Le Guinin Taivaan työkalu on nyt luettu, ja nyt minulla ei taas olekaan kirjastosta mitään luettavana. Paitsi yksi origamikirja, mutta sitä en meinannut lukemalla lukea, vaan lähinnä selailla, ajattelin ihan huvin vuoksi kokeilla taitella pari paperia, kunhan ennätän.

Le Guin kirjoittaa totutusti hyviä kirjoja, ja hyvä oli tämäkin, vaikkakaan ei mielestäni ihan parhaimmistoa häneltä. Mutta Ursula-täti kirjoittaa kyllä huonoimmillaankin paremmin kuin monet muut parhaimmillaan. Joka tapauksessa tässä George Orr näkee unia, jotka muuttavat todellisuutta ja on ainoa, joka aamulla muistaa, että asiat ovat olleet eri tavalla. Hän haluaa päästä eroon tästä pelottavasta ominaisuudesta ja menee unitutkija tohtori Haberin luo, mutta yrittääkö Haber auttaa häntä vaiko käyttää häntä omien päämääriensä saavuttamiseen?

Ainakin minä tunsin suurta sympatiaa Orria kohtaan, joka oli joutunut yhteiskuntajärjestelmässä puun ja kuoren väliin. Helppo samastua. Kirja veti hyvin mukaansa eivätkä tieteelliset selonteot menneet vielä mitenkään liian vaikeiksi. Oikein mukava lukukokemus.


Olen vielä naputellut nanoani, tarina ei ole lopussa vaikka sanamäärä tulikin täyteen. Yritän saada jonkinlaisen lopun tämän kuun aikana tehtyä, toivottavasti ihan parin seuraavan päivän sisällä. Siitä tosiaan lisää sitten kunhan olen saanut sen tehtyä.

Tänään olen ehtinyt vähän siivoilla ja vastaavaa, vaikka kerkesin kyllä myös käymään kaverin kanssa kahvilla, mikä tulikin melkoiseen tarpeeseen tuo juttutuokio. Mutta sen jälkeen laittelin itselleni ihan oikeaa ruokaa, jonkinlaista italialaista keittoa, johon tuli lihaa, parsakaalia, tomaattia ja pastaa ja josta tuli aika hyvää. Suuri osa menee kyllä pakastimeen, hyvä juttu sinänsä, koska eipähän tarvitse sitten joka päivä laittaa ruokaa erikseen. Sitten siivosin keittiön, jonka olin sotkenut aika totaalisesti kokatessani - keittoa tuli niin paljon, että jouduin loppuajasta keittämään sitä kahdessa kattilassa, kun ei ollut yhtä tarpeeksi isoa, ja aika lailla sitä kyllä loiskui sitten hellallekin. Hm, iso kattila onkin yksi niistä jutuista, jotka tästä kämpästä vielä puuttuvat. Pitäisi kai laittaa noita johonkin muistiinkin ja yrittää sitten välillä paikata puutteita kunhan siihen on resursseja. Imuroin myös pikaisesti.

Nyt pitäisi kait kokeilla, saisiko kirjoiteltua vielä vähäsen nanoa eteenpäin. Olisi kiva saada se kokonaan pois päiväjärjestyksestä, että saisi edes jotakin joskus valmiiksikin saakka.

Eilisiltana ylittyi tuo maaginen 50 000 sanan rajapyykki. Olen NaNoWriMo-voittaja! Tänäkin vuonna, voitto oli neljäs peräjälkeen, ja neljänä vuonna olen tämän tehnyt.

Ensimmäinen vuosi: Maaliin 29.11.2005
Toinen vuosi: Maaliin 16.11.2006
Kolmas vuosi: Maaliin 30.11.2007
Neljäs vuosi: Maaliin 18.11.2008

Vuosi 2006 on kyllä näistä ehdoton suosikkini, sekä kirjoitusprosessin että syntyneen tekstin mukaan arvioiden. Kirjoitin aika tasaista vauhtia, noin 3000 sanaa päivässä, ja pidän syntyneestä tarinasta, joka loppui siististi ja sopivasti juuri 50 000 sanan jälkeen. Myös vuosi 2005 tuotti juuri sopivasti kokonaisen kässärin, joka ei ole sinänsä hassumpi, vaikka sen loppu kaipaisikin rankempaa muokkausta. Viime vuoden sekava höttökasa puolestaan on kesken vieläkin, ja tasan samassa kohdassa, johon sen marraskuun loputtua jätin. Joskin tarkoitus on sitäkin jatkaa vielä joskus.

Tämä vuosi on ollut kummallinen, sillä olen kirjoittanut loppuajasta ihan mieletöntä tahtia. Sanoista yli 20 000 on syntynyt vain kolmen kirjoituspäivän aikana. Eilen tuli yhdeksäntuhatta. En taida olla ikinä kirjoittanut niin paljon päivässä, en edes harrastuksen hulluina alkuaikoina. Fiilis oli kyllä huikea.

Sanamäärästä huolimatta tarinani on vielä sen verran kesken, että tuota pitää jatkaa. Tarkoitus olisi saada se tiettyyn kohtaan vielä tämän kuun aikana, jotta se kuroutuisi edes jollakin tavalla umpeen ja jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Puin wrimon kirjoittamista enemmän sitten, kun tarinakin on paketissa. Mutta tänään pidän löysäilypäivän.

Oikein arvasin, viikonlopun ankara luku- ja kirjoitusputki napsahti poikki, kun nukuin yöllä ihan mukavan mittaiset unet, ja tänään ei olekaan sitten jaksanut yhtään mitään. Sen verran olen saanut kirjoitettua, että puskin sanamäärän 40 000 yli, mutta siitä ei eilisiltana jäänytkään puuttumaan paljon. Olen kyllä aikataulusta edellä, mutta mieluiten en jämähtäisi nyt tähän. Mutta ei voi mitään. Tänään on pakko vetää henkeä, ehkä huomenna taas luistaa paremmin.

Steven Hallin Haiteksti on ollut minulla pitkään lukujonossa, olen lainannut kirjan ystävältäni ja ajatellut aina, että pitäisi tuokin lukea ja palauttaa, ja silti se on pyörinyt pitkän aikaa tuossa pöydällä odottelemassa. Aina on ollut joku kirjaston kirja tai jotakin muuta kesken. Mutta niin, nyt se on luettu, vaikka vähän arastelinkin sen aloittamista, kun olin saanut sen käsityksen, että se olisi vähän hankalalukuinen.

Lukeminen alkoi hitaasti, muutamaan kymmeneen ensimmäiseen sivuun meni päiväkausia, kun keskityin enemmänkin nanon kirjoittamiseen kuin minkäänlaiseen lukemiseen. Sitten eilen nappasi. Aloin lukea ihan oikeasti, ja kappas, tänä aamuna seitsemältä kirja oli luettu loppuun. Nukuinko tuossa välissä? En. Yritin kyllä, mutta nanowrimon kirjoittaminen ja kirjan lukeminen houkuttelivat liikaa, en saanut unta, kun himottivat niin paljon, ja tätä ei olekaan tapahtunut pitkään aikaan, joten niin minä annoin periksi. Kai sitä joskus joutaa valvomaankin. Ja niin minä sitten kirjoitin ja luin, kirjoitin, luin luin luin ja sitten se kirja olikin jo lopussa. Jollakin tavalla nämä kirjoittaminen ja lukeminen ruokkivat toisiaan, ja oikeastaan koko viikonloppu onkin mennyt tekstien parissa tavalla tai toisella.

Haiteksti. Tässäpä on muuten kirja, josta on todella vaikea sanoa yhtään mitään. Mutta hankalalukuinen se ei mielestäni ollut, ei tippaakaan, vaikka tietynlaista perustavanlaatuista ajatusten nyrjäyttämistä vaatikin. Tekstiä luki kuitenkin helposti, ahmimalla, eikä minulla ollut minkäänlaisia vaikeuksia seurata juonta tai henkilöiden ajatuksia tai logiikkaa. En halua sanoa kirjasta varsinaisesti mitään, koska sen idea on jotakin, mitä ei vain voi selittää, se pitää lukea itse, mutta kirja oli hauska, jännittävä, romanttinen, älykäs, yksinkertaisesti hyvä.

Kun unettoman yön jälkeen suljin Haitekstin, minulla oli erikoinen olo muustakin syystä kuin unenpuutteesta, itse asiassa olo oli hyvinkin pirteä, mitä siihen tulee. Joillakin teksteillä on vain sellainen vaikutus, että tuntuu kuin olisi lyöty vasaralla päähän. Jokin ajatuksissa niksahtaa, kääntyy ihan uusille urille, ja tajunta räjähtää. Ai, näinkin voi ajatella?

En muista, että olisin pitkään, pitkään aikaan kokenut tätä vasaralla päähän -oloa, mutta tämän kirjan aikana se kolahti aika lailla kovaa. Olo oli kirjan jälkeen kuin olisin oksentanut itsestäni ulos muutaman luxofaagin. Jos haluatte ymmärtää vertauksen, lukekaa kirja. Lukekaa muutenkin. Lukekaa!

Ehkä tästä avartavasta lukukokemuksesta johtuen, ehkä ihan vain siksi, että minulla on ollut aikaa ja kerrankin oikeasti mukavalta tuntuva viikonloppu, olen myös saanut tekstiä aikaan ihan hulluja määriä. Nanowrimo itsessään on tietysti yksi hullu tempaus, mutta sen sisälläkin tämä viikonloppu on ollut ihan käsittämätön sanamäärän kannalta. Olen kirjoittanut eilen ja tänään vähän yli kymmenentuhatta sanaa, viidesosan koko nanosta. Tähän asti teksti oli edennyt suunnilleen tasaista tahtia, mutta nyt tuli kyllä ihan kiva spurtti, eikä ole tarvinnut yhtään pakottaa tekstiä. Minulla on hirveä himo kirjoittaa, ajatukset päässäni vaativat päästä purkautumaan näytölle. Toivottavasti kerkeän ensi yönä nukkumaan, kyllä kai, eivät tällaiset puuskat yksinkertaisesti pysty kestämään pitkään. Huomenna minulla on luultavasti ihan väsynyt olo ja takki tyhjänä. Mutta kaipa sen kestää tämmöisen viikonlopun jälkeen.

Nano etenee suunnitelmien mukaan, mikä ihmetyttää minua hivenen, kun olen ollut niin vähissä energioissa. Mutta tänään meni rikki 25 tuhannen sanan rajapyykki, eli puolivälissä mennään ja olen peräti aikataulusta edellä. Löysäilemään ei kuitenkaan pidä missään nimessä ryhtyä, koska se kostautuisi loppukuusta hirveänä kiireenä ja pipon kiristämisenä. Parasta yrittää pitää tämä tahti yllä.

Tekstin tuottaminen ei ole tänä vuonna ollut mitenkään merkittävän vaikeaa. Tiedän, mitä minun pitää kirjoittaa enkä pyri tekemään mukavasti luettavaa tekstiä, joten ainoana vaikeutena on se, että pitäisi vain yksinkertaisesti jaksaa naputella. Inspiraatiota ei ole juuri tarvittu, työ on tavallaan mekaanista muistiinkirjoitusta. Sen puoleen tämä saattaa olla helpoin nanoni ikinä, mutta toisaalta aihe on emotionaalisesti rankka. Ehkä se vaikeus on sitten siellä puolella.

Muisti toimii jännällä tavalla. Joitakin asioita ei muista muistavansa, mutta kun kaivelee jotakin niiden lähistöltä, ne saattavat sittenkin vierähtää esiin jonkin kiven alta. Ja jotkut muistot on haudattu sinne kiven alle hyvästä syystä.

Tämän projektin vastapainona olen lähinnä tuijottanut äärettömän huonoja elokuvia. Sen verran surkeita, että en edes viitsi sanoa niistä mitään.

Minun Nanoni teemabiisiksi sopisi se, joka alkaa: "Words don't come easy to me..."

Arvasin, että tekstin tuottaminen tulee olemaan tahmeaa, koska olen ollut viime aikoina sekä väsynyt että kiireinen, mutta silti asia tuli jonkinlaisena yllätyksenä. Ihan worst case scenario tämä ei ole, olen saanut sentään aloitettua ja olen tavoitteestani jäljessä "vain" tuhat sanaa, mikä tuntuu kyllä paljon enemmältä. On masentavaa olla koko ajan miinuksella, mutta energiaa ei ole sellaiseen spurttiin, että saisin railon kiinni. Vielä ei kuitenkaan luovuteta, ehkä tämä tästä vielä lähtee. Tai jos ei lähde, niin sitten nilkutan perässä vaikka silkkaa piruuttani.

Muuten näkymät eivät ole ihan niin lohduttomat. Olen saanut luettua kirjoja, tänään tiskasin ja kävin kaupassa, löysin hyvältä vaikuttavan kauppakassin ja vielä pari pientä keittiötarviketta. Nyt minusta tuntuu, että keittiöni on aika hyvin varusteltu. Vohvelirauta olisi periaatteessa kiva, mutta enpä tiedä tulisiko sitä kuitenkaan käytettyä, ja aina voi tehdä lettuja paistinpannulla. Myöskään kahden litran kakkuvuokaa en omista, minkä taas eilen panin merkille tehdessäni jotakin omituista hunaja-kahvikakkujuttua, joka olisi pitänyt paistaa semmoisessa. Käytin vähän pienempää vuokaani, mutta onneksi taikina nousi sen verran nuivasti, ettei tullut yli. Kakku puolestaan on hyvää, vaikka inkivääriä ei ollutkaan - sitä muistin kyllä ostaa sitten tänään.

Sain vihdoin ja viimein luettua Arto Paasilinnan Suloisen myrkynkeittäjän, joka on ollut minulla lainassa pienen ikuisuuden. Kirjaa väitettiin tappohauskaksi, mutta minä en kyllä nauranut kertaakaan. En oikeastaan edes hymyillyt, mitä nyt välillä vähän virnuilin sisäisesti. Pratchett ja Adams ovat hauskempia! Mutta kyllä tämä silti oli kiva lukukokemus ja voisin ihan hyvin kuvitella lukevani lisääkin Paasilinnaa. Vaikka jo yleissivistyksenkin puoleen.

Vanha everstinna Linnea joutuu nuoren sukulaispoikansa ahdistelemaksi. Perintöä kärkkyvä poika tuo Linnean torpalle ystäviään remuamaan ja vaivaa vanhusta kaikin mahdollisin tavoin. Linnea pakenee vainoojiltaan, mutta tarinan lopputulos ei oikein suju suunnitelmien mukaan. Paasilinnan teksti kulkee helposti ja juonen osaset naksahtavat siististi kohdalleen, joten kyllä tämän parissa viihtyi vaikka ei naurattanutkaan.

Olen ollut muutamana viime päivänä poikkeuksellisen aikaansaava. Lähinnä siivousta on tullut harrastettua, on käsittämätöntä, miten paljon yksiössäkin voi olla siivoamista. Tänään kohteena oli erityisesti keittiö, ja nyt siellä ehkä voi kuvitella laittavansakin ruokaa. Jos siis jaksaisi sen siivousurakan jälkeen...

Kaikkein paras juttu tässä oli kuitenkin se, että sain vihdoin ja viimein pestyä vanhan, tyhjän akvaarioni. En vielä ihan tiedä, mitä aion tehdä sillä, mutta jotain kasveja tai elukoita sinne voisi laittaa. Jos laittaisi valaisimeen kasveille sopivat loisteputket, jotkut kasvit voisivat tykätä olla siellä, ehkä vähän kosteammassa ympäristössä. Tropikaario on ollut haaveena todella pitkään, pitää harkita, olisiko semmoisen laittaminen mitenkään mahdollista tuohon. Mutta oli miten oli, se on nyt kuitenkin puhdas ja valmiina jatkotoimenpiteitä varten.

Ehkä tämä omituinen kodinlaitteluvimma johti myös siihen, että hankin vähän uusia astioita. Ruokailuvälinesetti tuli todellakin tarpeeseen, mutta teemukeja en olisi välttämättä tarvinnut. Ostin ne kuitenkin, koska olivat miellyttävän simppelit ulkonäöltään ja myös mukavan isot.

Parin päivän kuluttua alkaakin jo marraskuu ja Nanowrimo. Odotan itse asiassa innolla, vaikka en olekaan viime aikoina saanut kirjoiteltua oikein mitään. Ehkä tästä saa sen tarvittavan potkun. Aina voi ainakin yrittää.

En ole tullut tehneeksi viime aikoina mitään kovin järjellistä, sen sijaan saan aikaan semmoista pikkunäpertelyä, joka on oikeastaan ihan turhaa, mutta myös varsin kivaa. Muun muassa tein valmiiksi muutaman käyttöarvottoman käsityön. Sain myöskin otettua niistä kuvat. Ihan vain siksi, että sattui huvittamaan.

Tämä virkattu liina oli esimerkiksi todella rentouttava virkata, vaikka tuskinpa sitä tulen pöydällä juuri pitämään. Ensinnäkään minulla ei ole kovin paljon pöytäpinta-alaa, etenkään vapaata. Toiseksi en ole älyttömän suuri pitsifani, sitä ei saa olla liikaa. Harmi (?) vain, että sitä on niin kiva tehdä.

Tämä virkattu lumme on vieläkin järjettömämpi kapine, mutta tulipahan tehtyä.

Näitä lapasia tulee ehkä jopa käytettyäkin. Vaikuttivat kokeilun perusteella lämpimiltä.

Seuraavaksi aloitan varsin luultavasti kaulaliinan. Tarvitsen semmoisen leveän, joka näyttäisi hyvältä villakangastakin kanssa. Luultavasti mustan - siihen olisi jo langatkin valmiina. Pitäisi vaan päättää kuvio.


Katselin tässä yksi päivä telkkarista Ruohometsän kansa -leffan, piirretyn joka perustui Richard Adamsin samannimiseen kirjaan. Ihan mukavasti teos oli saatu vastaamaan kirjaa ja piirustusjälkikin oli miellyttävää katsottavaa, mutta ei tuo leffana yltänyt klassikkokirjan tasolle. Harvoin leffat kyllä alkuperäisen kirjan tasolle yltävätkään. Tämä sovitus oli kuitenkin suht onnistunut ja mukava katselukokemus.

Robert Jordanin Uusi kevät on luettu. Kyseessä on johdanto-osa Ajan Pyörä -sarjaan, ja se kertoo Moirainen etsinnän alusta. Oikein mukavasti luettava opus, ja piristävää vaihtelua oli se, että juoni oli tällä kertaa vain yhden kirjan mittainen. Ajan pyörän mittakaavassa nelisataasivuinen kirja on aika lyhyt. Tosin muutama kymmenen sivua ennen lopetusta pelkäsin vähän aikaa, että tarina tosiaan jatkuisi toiseen kirjaan, kun se vaikutti olevan niin levällään, mutta ei. Kyllä se loppui. Epilogi olisi vain saanut olla vähän pidempi, nyt loppukohtaus oli vähän lätsähtävä siihen nähden, että sitä oltiin pedattu koko kirjan ajan. Mutta tuota, sarjan faneille pakkolukemistoa.

Kävin tänään palauttamassa kaikki lainani kirjastoon, joten jospa nyt taas saisi madallettua tuota omaa kirjapinoa. Pari muilta lainassa olevaa kirjaa voisi kuitenkin yrittää syödä ensi tilassa.

Ehkä tuo parin viikon takainen kirjahyllyjen siivous avasi padot, sillä nyt olen saanut sen jälkeen kämppää vähän siistittyä muutenkin. Tänään järjestelin hyllyjen päällisiä, laitoin papereita mappiin, pyyhin pölyjä ja sen sellaista. Pesukonekin pyörii ja eilen on imuroitu, iso osa kankaista on laitettu kaappiin odottamaan oikeaa aikaa eivätkä ne enää pyöri jaloissa. Tosin niitä tulee olemaan tuska etsiä sitten, kunhan taas jaksan saksia jonkun kankaan kappaleiksi, mutta sitä nyt tuskin tapahtuu vähään aikaan, kun keskeneräisiäkin ompeluksia on vielä aika reilusti. Tai no, ei siellä vissiin ole kesken muuta kuin yksi liivi sekä verkkarit, mutta menee niidenkin kokoamisessa ainakin kolme ompelukertaa, ja olen vielä laiska ottamaan ompelukonetta esille. Jonkinlainen hameenraatokin lojuu korin päällä, kun vaan muistaisin, mitä sille oikein meinasin tehdä.

Tämän hämmentävän seikan lisäksi sain eilen ihan omituisen inspiraation leipoa, ja päädyin sitten tekemään suklaamuffinsseja. Niistä tuli todella karmean näköisiä, sillä ne kohosivat "vähän" enemmän kuin olin kuvitellut, mutta kunhan ne oli saanut revittyä irti toisistaan, totesin, että maussa ei todellakaan ollut mitään vikaa, vaan itse asiassa ne olivat erittäin hyviä. Suurimman osan tosin laitoin pakastimeen, jolloin totesin, että olen käyttänyt kaikki pakastepussini ja jouduin laittamaan rasioihin. Omituiset sattumukset jatkuivat tänään vielä kaupassakin, sillä ihme kyllä muistin ostaa niitä pusseja lisää ja vähän aikaa sitten loppunutta kanelia myös. Ilman ostoslistaa!

Lehtiäkin olen lukenut suhteellisen ahkerasti, tänään sain viimeisimmän Tähtivaeltajan luettua loppuun. Kirjoista kesken on Jordanin Uusi kevät, josta lisää kunhan saan sen piakkoin luettua.

Löytökirppikseltä kirjoja. John Christopherin Tripodien ajan ja Stephen Kingin Joutomaan. Kohta niitä hyllyttämistä odottavia kirjoja on taas mukava määrä.