Olen saanut luetuksi Dan Simmonsin Kalin laulun, jota minulle joskus jossain suositeltiin. Olin lukenut häneltä aikaisemmin Hyperion-sarjan ja pidin siitä tosi paljon, joten odotin hyvää kirjaa. Ja olihan se, vaikka ei ihan sellainen kuin oletin. Mutta sehän ei ole aina huono asia. Päähenkilö matkustaa Kalkuttaan noutamaan käsikirjoitusta, mutta keikka ei olekaan ihan niin helppo kuin olisi pitänyt olla. Hän jäljittää kaoottisessa kaupungissa kadonnutta runoilijaa ja joutuu siinä sivussa sotkeutumaan Kalin palvojien asioihin.

Jos tarina olisi sijoittunut johonkin New Yorkiin tai vastaavaan, mihin tämmöiset jännärit useinkin sijoittuvat, olisin voinut pitää sitä tylsänä. Mutta Kalkutta tunkee tajuntaan kirjan jokaisella rivillä eikä meinaa päästää otettaan, ei päähenkilöstä eikä lukijasta. Jossain määrin häiritsevä lukukokemus, mutta hyvällä tavalla.


Jääkiekon MM sitten loppui ja nyt voi taasen jättää telkan katsomisen vähemmälle ja keskittyä vaihteeksi lukemiseen. Atorox-novelleja on lukematta vielä melkoinen liuta, vaikka tänäänkin sain yhden luetuksi ja varmaan toisenkin jossain välissä. Olen ollut laiska. Onneksi lätkäkisat on vain kerran vuodessa... mutta sain minä niidenkin aikaan kaikenlaista aikaan. Ompelin vetoketjun yhteen villapaitaan, ompelin hihat kiinni yhteen toiseen villapaitaan, vaihdoin erääseen jakkuun napit, tein ristipistoilla yhden ruusukoristeen laukkua varten ja lisäksi neuloin yhtä villapaitaa varmaan puolentoista kappaleen verran. Ei huonosti ollenkaan.

Hankin itselleni viime viikolla jumppapallon, mutta en voinut silloin ostaa pumppua, koska en nähnyt paketista, millaisen pumpun olisin tarvinnut. Kotona totesin, että pyöränpumppukin periaatteessa käy. Kun olin pumpannut käsivarteni ihan hervottomiksi, totesin etten enää ikinä yritä täyttää jumppapalloa pyörän pumpulla. Kävin tänään ostamassa kunnollisen pumpun ja sillä homma sujuikin nopsasti. Sitten pitäisi vain vielä viitsiä jumpata.

Aika on kulunut tosi tehokkaasti jääkiekkoa katsellessa, ja olen myös lueskellut hiukan, en paljonkaan. Enkä ole saanut mitään luettua kokonaan, joten ei ole oikein mitään sanottavaa niistäkään. Käsitöitä olen väkerrellyt telkan ääressä ja eilen vaihdoin taas kolme rehua uusiin ruukkuihin, nyt ei enää puuttuisi paljon, pari kultaköynnöstä vain ja sitten taimia, kunhan ne nyt ensin suvaitsisivat kasvattaa jonkinlaisia juuria.

Vähän väsy olo, kun viime yönä Suomen peli tuli kahden jälkeen. Tosin taisin vähäksi aikaa nukahtaakin ekalla erätauolla, mutta heräsin hyvissä ajoin ennen kuin loppu meni todella jännäksi. Jatkoaikaa en meinannut edes uskaltaa katsoa, mutta katsoin kuitenkin ja kyllähän se kannatti.

Luova kirjoitustauko jatkuu yhä edelleen, mutta murehdin sitä vasta ensi viikolla.

Tänään kävin vaihteeksi oikein kunnolla penkomassa kirpputoria, ja kyllähän sieltä tuli taas löytöjä tehtyä. Löysin kivan vakosamettihameen sekä -takin, harmaan jakkupuvun ja yhden ruskean hameen - sen kohtaloa en ole vielä päättänyt, että lyhennänkö vai käytänkö kangasta johonkin muuhun, mutta tuollaisena juuri polven alle ulottuvana en sitä kyllä tule käyttäneeksi ikinä. Taas lisää vaatteita muokattavaksi, ja minullahan ei niitä ompelutöitä vielä paljon ollutkaan...

Kirjoja löytyi myös hyvin, kirpparilta ja kirjaston poistoista. Viisi kirjaa kuudella eurolla. Alan olla todella hyvä tässä kirjojen ostamisessa, löydän yleensä aina jotakin kivaa ja yleensä myös kohtuulliseen hintaan.

Atorox-novelleissa olen edennyt J.K. Miettisen Todellinen kenokas -novelliin. En yllättynyt yhtään siitä, että pidin. Voisin varmaan tunnustautua jonkinlaiseksi Miettis-faniksi, ja olen yleensä pitänyt hänen novelleistaan hyvin paljon. Tämäkin oli hyvä ja lopetus jätti sopivalla tavalla vähän häijyn olon.

Tuli tänään käytettyä koiraa eläinlääkärillä ja sitä varten piti herätä ihan epäinhimilliseen aikaan, varsinkin ottaen huomioon sen, että olin illalla katsonut aika myöhään jääkiekkoa. (Mutta kyllä kannatti, varsinkin USA-Kanada-matsi oli hieno!) Koiralla oli taas kauhea veto päällä, en tajua, minkä takia se suorastaan haluaa sinne vastaanotolle, kun suunnilleen joka kerran siellä pistetään. Tänäänkin otettiin verikoe sen selvittämiseksi, onko kohtauksille löydettävissä jotakin muuta syytä kuin epilepsia. En oikein tiedä, mitä toivoisin. Kuitenkin jotain sellaista, minkä voisi lääkityksellä pitää kurissa. Punkkipannan ostin samalla ja nyt otus yrittää koko ajan raaputtaa sitä pois kaulastaan, sillä se ei ole tottunut pitämään pantaa sisällä ja ulkoillessakin päälle pistetään valjaat.

Kun olin lähdössä eläinlääkäriltä, sinne tuotiin juuri auton alle jäänyttä isoa koiraa, jota kantamaan tarvittiin monta ihmistä. Tuli vähän paha mieli kolaria ajatellessa, vaikka uskonkin koiran jäävän henkiin, koska se ei näyttänyt hirveän pahasti loukkaantuneelta. Oma lemmikki tuntui silloin poikkeuksellisen tärkeältä.

Nyt olisi luultavasti riittävästi tarvikkeita siihen, että saisin nuo loput kukat vaihdettua uusiin multiin, mutta tänään olisi luultavasti tärkeämpää tiskata ja siivota keittiössä muutenkin. Minulla ei ole enää lautasia, joilta syödä, kun ne kaikki on kasattu huojuvana pinona tiskialtaaseen. Pitäisi kai tehdä asialle jotain. Miksi tiskaaminen on niin toivottoman tympeää puuhaa? Ja ulkonakin satelee vettä.

Mutta ei tässä voi kai juuri valittaa, sillä tänään on Suomen peli.

Kukkien istutus uusiin multiin jatkuu. Minusta on tuntunut koko talven siltä, että minulla on tosi vähän huonekasveja, mutta annas kun kaikki pitäisi istuttaa uudelleen, niin huomaa, ettei se määrä ihan niin vähäinen sitten ollutkaan. Nyt loppui multakin kesken, eli seuraavalla kauppareissulla vaan ronttaamaan lisää ja taas sotkemaan kylppärissä. Pari uutta altakasteluruukkua pitäisi myös hommata, kun nekin pahalaiset loppuu kesken, ja pistokkaita likoaa juurtumassa enemmän kuin osaan laskea.

Jos iso kiinanruusuni ei kuole siihen, miten paljon leikkasin sitä, täytyy todeta, että olipa muuten sitkeä pirulainen. Pahoinpitelin paria muutakin rehua ja nyt odotan mielenkiinnolla, mitä niille tapahtuu. Siivosin samalla koko pianonurkan - käytän pianon päällystä jonkinlaisena kukkapöytänä. Pieni pala kerrallaan ja hitaasti mutta varmasti laitan kämppääni kuntoon.

Atorox-novelleja on tullut luettua jonkin verran, mutta vielä on paljon jäljelläkin. Natalia Laurilan Maitosoturit luin viimeksi ja täytyy sanoa, että en ole ihan varma siitä, mitä ajattelen. Pidin kyllä henkilöistä, mutta varsinaisen idean logiikka tuntui todella omituiselta. Tosin usein pidän omituisista ideoista, mutta se riippuu myös siitä, sopiiko käsittelytapa kyseiseen ideaan. Vaikea tavoittaa mikä, mutta joku minua tässä häiritsi.

Sain tänään vihdoin tilaamani digikameran. Olenkin odotellut sitä jo viikon päivät, sillä reilu viikko sitten sain ilmoituksen siitä, että kamera on matkalla, mutta postiltapa ei kuulunut mitään ilmoitusta siitä, että se olisi tullut perille. Tänään päätin marssia sitten kysymään, että mitä sille kuuluu, ja löytyihän se lähetys, kun vähän patistelin. Hienoa että systeemit taas toimivat... mutta pääasia, että tuli kumminkin.

En ole vielä pahemmin ehtinyt leikkimään, mitä nyt laittelin muistikortin ja räpsin kokeeksi pari kuvaa testatakseni, miten niitä siirretään ja muuta. Tarkempi tutustuminen toimintoihin ohjelmassa tämän kesän aikana.

Yritin vielä vähän madaltaa ompelusten pinoa ja sain valmiiksi haitossut sekä yhdet yöpuvun housut, jotka ovat olleet pari vuotta leikattuina odottamassa. Niiden kasaamiseen meni lopulta alle tunti, mikä oli aika huvittavaa. Huvittavaa on myös se, ettei se pino näyttänyt pienentyvän vieläkään yhtään.




Tässä ne tossut. Aika pelottavat, uskaltaako noihin edes työntää jalkoja?

Olen tässä viimeisen vuorokauden aikana lukenut neljä albumia sarjakuvia, ja lisäkin vielä maistuisi. Loppui vain lainat kesken, nyt ei ole enää jäljellä kuin "oikeita" kirjoja. Ehkä alan seuraavaksi ruokkia itseäni Atorox-novelleilla, pitäisi niitäkin tosiaan alkaa jo lukea ja nyt olen saanut Usvat printattua, joten niitä viitsii jo lukeakin. Olen laiska lukemaan näytöltä, jos ei ole ihan pakko, vaikka kyllä tämä kone on siinäkin hommassa taivaallinen vanhaan pöytäkoneeseen verrattuna. Mieluiten kuitenkin nojatuoliin käpertyneenä ja paperiversio sylissä.

Akiraa kun joku aika sitten luin pari ekaa albumia, en oikein tiennyt, pidänkö siitä vai en. Nyt luin sitä lisää ja kyllähän se alkaa käynnistyä. Homma menee vähän kaoottiseksi ja henkilöitä tuntuu olevan vähän liikaa, ehkä niiden roolit vielä selkiintyvät, mutta välillä tuntuu, että Kaneda, joka on tähän mennessä vaikuttanut joltain päähenkilön tapaiselta, unohdetaan liian pitkäksi aikaa. Lisäksi monet hahmot ovat kovasti toistensa näköisiä vaatetusta myöten, mikä on omiaan sekoittamaan ainakin minut. Mutta silti, kyllä tuosta voisi taas pari seuraavaa osaa katsastaa. Jäi aika jännään paikkaan viidennen albumin lopussa. Juonesta en vielä hirveämmin osaa sanoa mitään, mutta ilmassa on suuren katastrofin tuntua, ja sehän on aina kivaa. Ei tämä suosikkisarjiksiani ole, mutta ei huonokaan.

Eilen sain virkattua loppuun hihat yhteen lyhythihaiseen paitaan. Kyseinen työ on ollut kesken arviolta noin kuusi vuotta, en nyt ihan tarkalleen muista, milloin olen sitä aloittanut, ja ilman hihoja se on lojunut muuten koottuna pari viimeistä vuotta. Kun ei sitten millään olisi huvittanut laskea, miten paljon kuvioita tarvitaan hihojen pyöriöihin. Ja oikein arvasin, kaksi kertaa minä ne jouduin purkamaan ennen kuin sattui kohdalleen. Tämän siitä saa, kun ei käytä ohjeen mukaista lankaa, vaan soveltaa ohuemmalle ja sitten pitää laskea kaikki itse uudelleen. Nyt tuli kuitenkin ihan hyvännäköiset hihat, vielä pitäisi jaksaa ommella ne kiinni ja päätellä. Eiköhän se tule tehtyä tässä näiden jääkiekon MM-kisojen aikana, kun tulee istuttua telkkarin edessä. Ensimmäinen matsi tänään, jee! Tätä pääntyhjennysputkea olenkin jo ehtinyt odotella.

Jep. Taas se on täällä. Älytön möykkä, viidet stereot pauhaa ulkona ja viereisissä asunnoissa, ihmiset ravaa ja huutaa rappukäytävissä, hoilotetaan, ajetaan rallia kääntöpaikalla, ja joka puolella leijailee rasvainen grilliruoan katku. Ttu, sanon minä. Näinä päivinä aina muistaa, miksi ei kannattaisi asua teekkaritalossa. Tänä yönä ei varmaan tarvitse nukkua.

Päivällä kävin suhteellisen rankalla ostosreissulla. Positiivista oli se, että löysin paljon tarpeellista tavaraa, negatiivista se, että ne piti raahata kotiin saakka - ja maksoivat tietysti paljon myös. Noh. Ainakaan kirjastoon ei mennyt sakkoa, kun palautin sentään heti seuraavana päivänä eräpäivästä. Löysin myös poistosta kaksi aika pätevän näköistä kirjaa, Markku Sadelehdon kokoamat Englantilaiset aaveet ja Musta kivi -kokoelmat.

Kartutin keittiövälinekokoelmaani hiukan ja löysin etsimäni vaa'an myös, 50 % alennuksesta. Hyvä juttu. Sitten kävin kaverin luona juomassa simaa ja huomaamassa, että en ole ainoa, jota vappu ärsyttää. Se oli ihan terapeuttista. Mutta kun palasin kotiin, huomasin, että täällä on meno mennyt vain entistä villimmäksi, ja se oli tietysti odotettavissakin. Ei tässä auta kai muu kuin vääntää omista stereoista myös nupit vähän kohti kaakkoa, että ei tarvitse kuunnella muiden mekkalaa.

Nyt harmittaa, etten omista poraa. En minä sitä mihinkään tarvitsisi, mutta äänellä olisi ollut kiva aamuseitsemältä ilahduttaa krapulaisia naapureita.

Hups, taidan joutua maksamaan sakkoa kirjastoon kun en huomannut, että eräpäivä oli tänään. Täytyy kai pitää tänä iltana vielä lukumaraton, että saan kirjan huomenna palautettua. Siitä kun on varaus, niin ei voi uusia. Ei siitä onneksi ole lukematta kuin sata sivua, kyllä nuo iltapalaksi lukee.

Olin eilen jossain määrin ahkera ja madalsin sitä keskeneräisten ompelusten pinoa. Olin ostanut alesta parisängyn lakanan, ja minun sänkyni kun on 120 senttiä leveä, niin lakana oli vähän liian iso. Leikkasin sitten kaitaleen toisesta reunasta pois ja päärmäsin uudelleen, ihan hyvin onnistui. Sitten ompelin yhteen pyyhkeeseen irronneen ripustuslenkin ja edistin yksiä tossuja. Kun tuohon lasketaan vielä se, että säädin yhtä kietaisuhametta vähän, niin olen itse asiassa jo saanut ne kolme työtä valmiiksi, jotka asetin itselleni määräksi jota ennen en saa hankkia lisää tarvikkeita. Hah.

Kirjoittaminen ei vain nappaa yhtään. Ehkä pidän taukoa kun sain pari pakollista asiatekstiä tehtyä, ja aloitan ensi viikolla sitten uudestaan sen lopputyön kasaamisen.

Alan vaihteeksi muistaa, minkä takia olen joskus elämäni aikana tykännyt tehdä ruokaa. Pari päivää sitten tein wokkia ja tänään kasviskeittoa, ja ihan hyvin onnistuivat molemmat. Olen syönyt parin viime vuoden aikana etupäässä eineksiä kun ei ole huvittanut laittaa itse ruokaa, mutta nyt on näköjään taas sellainen vaihe, että huvittaa enemmän. Ja on se kotitekoinen parempaa, ei siitä mihinkään pääse. Kokkaamisen huonona puolena on ehdottomasti tiskaaminen. Kun laittaa itse ruokaa, tiskiä kertyy moninkertainen määrä siihen verrattuna, että einestä lämmittäessä tarvitsee vaan haarukan tai lusikan. Ja minä inhoan tiskaamista erittäin syvästi.

Huovuttaminen on myös hauskaa. En ollut huovuttanut mitään sitten yläasteen käsityötuntien, mutta nyt päätin käsityölehden inspiroimana kokeilla vapaalankahuovutusta ja tein jonkinnäköisen huivin. Lehden malli oli oikein soma ja aurinkoinen, vaaleanvioletteja kukkia valkoisella pohjalla ja vaaleaa vihreää ja keltaista. Minua huvitti suuresti, kun vertailin värejä purkaessani lankaa lakanan päälle pohjaverkoksi - minä käytin mustaa, viininpunaista, violettia ja tummanvihreää. Olin vähän epäluuloinen sen suhteen, huopuisiko työ ihan oikeasti pesukoneessa riittävästi, mutta kyllä se onnistui niin kuin pitikin. Todella hauska tekniikka, pitää tehdä joskus toisenkin kerran. Jäi noita villojakin yli.

Ulkona on sen verran hyvännäköinen ilma, että voisi mennä vaikka kävelemään vähän pitempää iltalenkkiä.

Ja nyt huomaa kyllä, että olen muutamana viime päivänä liikkunut tavallista enemmän. Koko kropassa ei ole paikkaa, jota ei särkisi, ja koiran vieminen ulos pistää irvistelemään, kun jalkoja ei jaksaisi liikuttaa askeltakaan. Mutta jos jaksaisi jatkaa samaan tapaan, niin ehkäpä kunto vähän nousisi, ja se olisi erinomainen hyvä juttu.

Tänään on tarkoituksena yksinkertaisesti vain lukea, röhnöttää nojatuolissa kirja sylissä ja pitää lepopäivä. En ole vielä saanut kirjaa edes auki, kun aika on mennyt printterin kanssa tappelemiseen ja muuhun säätöön, mutta tämän kirjoitettuani tarkoitus on iskeä kone kiinni ja painua laiskottelemaan.

Päätin vihdoin ja viimein hankkia digikameran, kun näin sopivanhintaisen yksilön oheisvermeineen, ja meninpä siis tilaamaan. Kun yritin printata tilausvahvistusta, printteri päätti yllättäen syödä tulosteen niin, että se meni totaaliseen jumiin. Tuo olikin ensimmäinen inha temppu tuolta printteriltä, ja sen hoitaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Vanhassa laserissa sen juuttuneen paperin sai hyvin helposti käsiinsä ja kiskottua pois, mutta tuossa uudessa paperi oli todella tiukassa. Kiskoin takaa ja yläkautta ja parhaimmillaan paperi repeytyi kynnenkokoisiksi palasiksi. Rakentelin riekaleista lattialla palapeliä saadakseni selville, sainko kaikki kappaleet pois. Ilmeisesti sain, mutta paljon tuohon menikin aikaa.

Kosmoskynä ilmestyi ja sen mukana kaksi kirjoittamaani novelliarvostelua. Kriitikointikokemusta alkaa karttua hitaasti ja epävarmasti, mutta kuitenkin. Mukavaa.

Nyt alkaa olla hampaan suhteen ihan siedettävä olo. Antibioottikuuri loppui eilen eikä kohtaan enää satu. Tikit kyllä häiritsevät eikä voi pureskella ihan miten huvittaa, mutta kyllä tämän kanssa jo elää aikaisempaan verrattuna.

Kirjoituskurssi on nyt sitten käyty, lähiopetukset siitä nimittäin. Nyt on jäljellä enää oman lopputyön väkertely kesän aikana. Siinä riittääkin tekemistä ihan tarpeeksi harmaannuttamaan hiukset, mutta juuri nyt en ota siitä stressiä vaan keskityn saamaan arvostelut valmiiksi ajallaan. Olen vähän tavoitteestani jäljessä lähinnä siksi, että viime viikko meni pitkälti möllöttäessä ja leikkauksen jälkisärkyjen kanssa kituessa. Ei siinä pahemmin huvittanut ruveta mitään luku- ja kirjoitusmaratoneja järjestelemään.

Mutta nyt minuun on iskenyt joku omituinen energiapiikki. Kävin eilen pitkällä lenkillä - no joo, omalla mittapuullani pitkällä, meni siellä melkein tunti ja pidin hyvää tahtia koko ajan. Sieltä tultuani riehuin vielä kukkien kanssa ja sain vaihdettua kolme rehua uusiin ruukkuihin, molemmat saintpauliat ja pienemmän kiinanruusun. Otin saintpaulioista vielä yhteen ruukkuun lehtipistokkaita, saapa nähdä lähteekö niistä yksikään kasvamaan, mutta ainakin tein kukkakirjani ohjeiden mukaan. En ole kokeillut tuota ikinä ennen. Mullat pitäisi vaihtaa vielä ainakin kuuteen kasviin ja lisäksi istuttaa taimia, mutta tuossa kohtaa minulta loppui puhti ja päätin, että jatkan hommaa joskus myöhemmin tällä viikolla. Ei kaikissa pistokkaissakaan ole vielä edes juuria, joten joudun joka tapauksessa möyrimään mullassa vielä uudelleen.

Tänään kävin keskustassa hakemassa ompelukoneeni huollosta. Eksyin samalla reissulla myös kirjastoon, mistä lähti tutkittavaksi kaksi käsityökirjaa. Pelkään pahoin, että minun on kohta pakko ostaa nypläystarvikkeet, koska tekniikka vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Hankin myös pari kangasta matkan varrelta. Löysin vihdoin sellaista kangasta, jota olen etsinyt pari viimeistä vuotta. Minulla on yksi kreppihame, jota pitäisi pidentää, ja en ole löytänyt mistään sopivan väristä kreppiä, mutta tänään se sitten käveli vastaan. Kannattaa aina pitää silmät auki, voi tehdä löytöjä. Nyt kyllä pistän itselleni jotkut rajat ja totean, että en SAA ostaa lisää kankaita ennen kuin olen saanut ainakin kolme ompelusta valmiiksi. Alkaa noita ompelua odottavia olla jo pieni vuori.

Eilen aamulla oli viimeinen hammaslääkäriaikani, ainakin toivon hartaasti, ettei sinne tarvitse enää mennä ennen kuin tarkastukseen joskus pitkän ajan kuluttua. Ja ehdottomasti se käynti, joka minua pelotti eniten. Ihmettelen, että sain yöllä nukuttua yhtään, mutta heräsin kyllä aamulla jo kuudelta hermoilemaan. Siinä vaiheessa, kun makasin tuolilla ja odotin, että viisaudenhammastani aletaan leikata pois, olisi lähinnä tehnyt mieli juosta pakoon.

Ihan hyvin se lopulta kai sujui, joskin puudutusta piti lisätä kaksi kertaa eikä kurkkuun valuva veri ollut mitenkään hirveän miellyttävä kokemus. Puhumattakaan siitä, ettei se hammaslääkäri oikein tahtonut saada tikkejä paikoilleen. Se ei kyllä sattunut yhtään, mutta lanka kutitti ja mielikuva ikenen ompelemisesta oli aika häiritsevä. Verta tuli, mutta onneksi lakkasi suhteellisen suosiolla vuotamasta eikä ole auennut uudelleen. Syön tässä silti jatkuvasti vahvaa Buranaa jälkisärkyyn. Olen kyllä aika ylpeä siitä, miten selvisin tilanteesta, sillä en edes meinannut pyörtyä tai alkaa itkeä.

Loppuviikko kai meneekin sitten parantelussa. Kerkesin lähettää viikonlopun tehtävän vähän myöhässä ja odottelen mielenkiinnolla kurssin viimeistä lähiviikonloppua. Pitäisi ehtiä jossain vaiheessa kai myös lukea toisten tekstit. Tai lähinnä jaksaa, aikaa olisi kyllä, mutta olo on aika kipeä.

Jaah. Kevätväsy jatkuu, mutta käsityöt jaksavat innostaa edelleen. Olisin tänään säätänyt kietaisuhameen vyötäröä, mutta totesin, että ompelukoneelleni on tapahtunut jotakin todella mystistä. Neulan asento on vino ja sen takia onnistuin katkaisemaan kolme neulaa ennen kuin luovutin, taivuttaminenkaan ei auttanut. Ääh. Edessä koneen ronttaus keskustaan, että sen voi viedä huoltoon. No, tuleepahan samalla käytyä ostamassa pari vetoketjua.

Pitänee keskittyä toistaiseksi neulomispuoleen, jos ompelemaan ei kerran pysty. Kirjoittaminen ei nyt oikein huvita, ja harmi kyllä juuri sitä pitäisi tehdä. No, otan parin päivän loman ja kokeilen huvittaako sen jälkeen. Jos ei, niin sitten on tehtävä väkisin.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset luettu loppuun viime yönä. Kummallisen kauan minä tuossa kirjassa jumitinkin, eihän siinä ollut kuin päälle 800 sivua ja meni yli viikko. Ei ole ollut erityisen lukuolo, mutta eiköhän tämä tästä kunhan jaksan taas keskittyä. Tuntuu siltä, että joka päivä on ollut jotain säätöä, joka on vienyt keskittymistä.

Hyvän kirjanhan se Rowling on kirjoittanut, ei siitä pääse mihinkään. Piti tuo lukea jo englanniksi melkein heti kun se ilmestyi, mutta omaksi ostin vasta suomenkielisen. Vaikka ihan hyvin englanninkielisessä pysyikin mukana, en nauti sillä kielellä lukemisesta samalla tavalla kuin suomesta. Kirjojen kääntämisestä ja alkuperäiskielellä lukemisesta on kahdenlaista mielipidettä, jotkut lukevat mieluiten alkuperäisen ja sanovat, että kirjat tuntuvat sillä tavalla paljon paremmilta, ymmärtää kaikki ne hienot pikkujutut, joita ei voi kääntää, että kääntäessä aina menettää jotakin. Sitten on niitä, jotka lukevat mieluiten käännöksen, ja minä olen ehdottomasti niitä. Hyvä käännös on omanlaisensa taideteos, joskus kun kääntäjä on onnistunut kiertämään vaikean kohdan näppärästi, herää ihailua tuota työtä kohtaan. Itse kääntämistä kokeilleena voin todeta, ettei se ihan helppoa ole, vaan kääntäjän täytyy olla itsekin melkoinen sanataituri. Tässä pitää nostaa Jaana Kapari-Jatalle hattua Potter-kirjojen hauskasta suomalaistetusta sanastosta. Jotkut inhoavat sitä, minusta nimistä tulee juuri sellainen fiilis kuin pitääkin.

Huonojakin käännöksiä tietenkin tehdään, ja jostain syystä nimenomaan fantasiakirjoissa suomennos tuntuu olevan kökköä useammin kuin muissa teoksissa. Ehkä fantasiaa edelleen halveksutaan lajityyppinä sen verran, että aloittelevat kääntäjät laitetaan kääntämään ne lukuisat ropefantasiat, joita ilmestyy. Joskus jälki on oikeasti kauheaa, onneksi suhteellisen harvoin kuitenkin. Pidän äidinkielestäni sen verran paljon, että pyrin lukemaan sillä kaiken, mikä suinkin on saatavilla käännettynä. Ei pääse omiinkaan teksteihin sitten pujahtelemaan anglismeja, jotka ovat valitettavan yleisiä sellaisilla harrastajakirjoittajilla - joillakin julkaisevillakin - jotka lukevat paljon englanniksi ja hyvin vähän suomeksi.

Mutta joo, siis Kuoleman varjelukset. Täytyy vain todeta, että Rowlingilla on ollut ensimmäisen kirjan alusta saakka kaikki sävelet selvillä ja langat käsissä. Monet jutut, jotka ovat vaikuttaneet irrallisilta tai oudoilta, saavat selityksen vasta aivan lopussa. Kirja onnistuu yllättämään ja olemaan silti looginen, eikä tätä nyt itkemättä voinut lukea. Eli hyvää työtä. Ei muuta kuin kirja hyllyyn muiden viereen, hieno rivi se onkin.


Tänään kävin kaverin kanssa katsomassa Spiderwickin kronikat -leffan. Spiderwickin maailma muistuttaa jännästi vähän Potter-maailmaa sikäli, että se tapahtuu oikeassa maailmassa, jossa vain on myös sellaista, jota tavalliset ihmiset eivät näe. Tässä tapauksessa kaikenlaisia peikkoja, tonttuja, haltijoita, jotka kaikki tahtovat saada käsiinsä vaarallisen Haltijakirjan. Jared perheineen saa kokea ihmeet ja kummat yrittäessään estää Mulgarat-hirviötä saamasta kirjaa.

Pidin leffasta. Siinä oli samaa henkeä kuin kirjoissa, joskin juoni oli pistetty suurimmalta osalta uusiksi. Asioita oli yhdistelty ihan eri tavalla kuin kirjoissa, keijut oli muutettu täysin erilaisiksi ja monta hyvää kohtausta oli jätetty kokonaan pois. Kai se on sitä adaptaatiota. Hyvä mieli tuosta kuitenkin jäi, minusta katsomisen arvoinen elämys, kunhan onnistui päästämään irti kirjojen juonesta ja katsomaan sitä omana tarinanaan.

Minua ei ole sentään aprillattu, ellei sitten koko elämää pidä jonkinlaisena äärimmäisen kieroutuneena aprillipilana. Tietäisi vaan, kuka sille nauraa.

Viikonloppuna oli kirjoituskurssi, mutta en jaksa sanoa siitä oikein mitään juuri nyt. Palaan asiaan ehkä. Jonkinlaisen turhautumisen vallassa se kului. Siirryttiin myös kesäaikaan ja se aiheuttaa sen, että olen varmasti kolme seuraavaa viikkoa ihan eri ajassa kuin muu maailma, kun kroppa jumittaa talvessa. Illalla ei nukuta, aamulla sitten senkin edestä. Ulkona kävellessä kumisaappaat on ainoat oikeat kengät, kun kaduilla on viisi senttiä syviä vesilätäköitä. Tänään kuitenkin paistoi aurinko. En tykännyt, koska en omista aurinkolaseja ja alkoi särkeä päätä.

Olisin mennyt keskustareissulla näöntarkastukseen, jotta olisin voinut ostaa piilarit, jotta olisin voinut ostaa aurinkolasit. Pääsin kuitenkin liikkeelle niin myöhään, ettei silmälasiliikkeet olleet enää auki. Kellosepälle sentään kerkesin juuri ja juuri. Minulla on ollut varmaan kuukauden verran kellosta patterit lopussa ja rannekekin alkoi hajota käsiin - kirjaimellisesti. Päätin ostaa saman tien uuden kellon, koska tuossa ei enää kestäneet patterit ollenkaan ja se pysähteli välillä paristojen kanssakin. Oli vaikea löytää yksinkertaista ja käytännöllistä, sen sijaan 500 euroa maksavia hiton rumia metallirannekekelloja oli huima valikoima. Löysin kuitenkin pienen tuskailun jälkeen ihan kivan kolmen kympin kellon, mutta jouduin vaihdattamaan siihen rannekkeen, koska se oli punainen ja minä en kannata punaista.

Ostin pitkästä aikaa lankoja, kun nyt on tuo käsityöbuumi päällä. En kuitenkaan löytänyt yhdestä merkistä haluamaani väriä ja kangaskauppaan en ennättänyt, joten en voinut katsoa olisiko siellä ollut. Pitää kai keskittyä tällä välin virkkaamaan, siihen soveltuvia keriä on ihan reilusti.

Joskus tuntuu siltä, että vaikka tekisi mitä, tehtävää vain tulee enemmän ja kertyy, kertyy. Kasautuu pahemmin kuin lumikinokset tuolla ulkona, ja se on jo aika paha. Nämä lumet jos olisivat tulleet kaksi kuukautta sitten, olisi ollut ihan kivaa. Mutta kun nyt minun puolestani saisi vähitellen tulla kevät, ja näyttää siltä että joka päivä tulee kymmenen senttiä lunta lisää. Todella tympeää, ei huvita kävellä vähääkään ulkona. Ei onneksi koiraakaan, joka hautautuu lumeen puoleen kylkeen saakka, ravistelee turkkiaan ja päättää, että nyt käännytään kotiin päin. Sitten sen karvoihin juuttuneet lumipaakut sulavat lattialla ja minua vituttaa, kun sukat kastuvat.

Tänään käytin koiran eläinlääkärissä. Terveeltä se kuulemma näyttää, mutta se onkin epileptikolle ihan tyypillistä, näin kuulin. Pitää huomenna muistaa soittaa verikokeen tuloksista, löytyykö sieltä mitään muuta syytä kohtauksille vaiko ei. En oikein tiedä, mitä ajatella. Tietääkseni ihan hyvin tuota sairautta voi pitää kurissa lääkkeillä, mutta olen silti huolissani. Ja huomenna sen on taas mentävä hoitoon, kun minä lähden kurssille opettelemaan, miten sanoja laitetaan peräkkäin. Huvittavaa tuossa eläinlääkärikäynnissä oli lähinnä se, että koiraa pistetään, mutta emäntä on se, jota alkaa huipata ja jonka on pakko istua alas pää polvissa. Hyi, en tykkää katsella verikokeen ottamista. Otus ei onneksi juuri ollut moksiskaan, mitä nyt vähän uihkaisi yhdessä vaiheessa. Toivottavasti ei löydy mitään vakavaa. Haluan pitää tuon toisetkin kuusi vuotta.

Iski joku inspiraation tapainen keittiössä ja pyöräytin kurssievääksi vähän muffinsseja. En olekaan vähään aikaan taas leiponut, vaikka se onkin kivaa hommaa. Vielä kivempaa olisi, jos ei tarvitsisi siivota sotkujaan jälkeenpäin, mutta onneksi taikinakulhon jämien putsaaminen on aina kaiken arvoista. Tuo taikina ei kyllä ollut ihan parhaasta päästä, mutta ei silti hassumpaa.

Minulla on joku hurja käsityöbuumi päällä, kirjoittaminen ja jopa lukeminen kärsivät, kun minä vaan tapan ranteita neuloen ja virkaten. No, aina nämä jossain vaiheessa menevät ohi. Pitäisi vain vielä ennen huomista lukea loputkin kurssitekstit, ei tässä sen ihmeempiä.

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Ennen ensimmäisen kirjoituskurssini käymistä tein kaiken yksin enkä edes ajatellut, että asia voisi olla toisinkin. Menin tietokoneelle ja kirjoitin, ja siinä oli kaikki. En liioin antanut tekstejä oikein kenellekään luettavaksi, vanhemmille jotain valmiita joskus. Keskeneräisestä en puhunut ikinä kenenkään kanssa.

Kurssi avasi silmiä useammallakin tavalla. Oivalsin, että jotain muutakin voi kirjoittaa kuin romaaneja, ja samalla aloin myös etsiä netistä ahkerammin kirjoittajafoorumeita. Kurssilla oli tietysti muut kirjoittajat sekä opettajan tuki. Työskentely ei ollut enää niin yksinäistä. Jokainen toki kirjoitti omat tekstinsä, mutta asiasta saattoi puhua muiden kanssa ja se oli monella tavalla todella avartavaa ja innostavaa.

Kurssin lisäksi toiseksi käännekohdaksi kirjoittamisen saralla nousee se, kun löysin Deathwriters-foorumin. Siellä sain tekstistäni ensimmäisen kunnon murskakritiikin, joka avasi silmät oikein kunnolla levälleen ja sai yrittämään enemmän, yrittämään paremmin. Foorumin porukka oli mukavaa, rentoa, suorapuheista ja kunnianhimoista. Tunsin jotakin omituista - tunsin kuuluvani joukkoon. Palautteet ja kirjoittamiskeskustelut auttoivat nostamaan rimaa ja sittenkin välillä ylittämään sen. Kehityin.

Nyt DW sulkee fooruminsa, ja vaikka yhteydet moniin käyttäjiin eivät toivottavasti katkeakaan kokonaan, tämä on taas piste, jossa asioita on ajateltava uudelleen. DW:n myötä olen kirjoittanut viime aikoina aika lailla kauhutekstejä ja jättänyt muuta vähemmälle huomiolle, olen kirjoittanut aika lailla novelleja enkä pitempää proosaa.

Pääsiäisenä katsoin Taru Sormusten herrasta -leffatrilogian, ja aikamoinen maraton se olikin. Sitä tuijotellessani koin myös jonkinlaisen valaistumisen. Lumouduin taas kerran Tolkienin tarinasta täysin, upposin siihen. Tajusin, että haluan kirjoittaa taas pitkää fantasiaa. Haluan ihan hirveästi. Aloin jälleen kerran pyöritellä mielessäni luonnosmaisena kummittelevaa maailmanraakiletta, josta tarkoitukseni on ollut kirjoittaa romaani "joskus". Mutta leffoja katsoessani tajusin, että en halua venyttää aloittamista kovin pitkään. Haluan käydä töihin suhteellisen nopeasti, sanoisin että tämän vuoden aikana vielä.

Ensin hoidan loppuun tuon kirjoituskurssin ja otan siitä irti kaiken, minkä saan ja yritän viisastua niin paljon kuin mahdollista. Sen jälkeen tyhjennän pöytää jonkin verran editoimalla yhden lyhyemmistä kässäreistäni kuntoon ja sitten paiskaan sen kustantamokierrokselle. Tässä samalla voin tehdä suunnitelmia ja muistiinpanoja tuota uutta isoa romaaniprojektia varten. Ja toiveeni on, että saatuani kässärin matkaan voin alkaa paukuttaa tuota toista.

Olen ehkä unohtunut vähän liian pitkäksi aikaa DW:lle ja sen projekteihin sekä kuvioihin. Olen siirtänyt omia päähänpistoksiani aina vain eteenpäin ja päättänyt aloittaa ne joskus.

Nyt kuitenkin muistan taas, että lopulta, kun kirjoittaja alkaa kirjoittaa, olemme kuitenkin yksin. Kukaan ei kirjoita puolestamme, vaikka muiden kirjoittajien kanssa voikin ja on hyvä vaihtaa ajatuksia.

Tästä lähden talsimaan reittiäni toivon mukaan taas vähän viisastuneena.

Ehkä vuodenaikaan sopivasti minulla on nyt luvussa Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Etenee ihan mukavasti, vaikka aika paljon on tullut myös katsottua leffoja telkkarista. Eilisiltana tuli The Thing, joka oli pakko katsoa, kun olen aikoinaan sen novellinkin lukenut, jonka pohjalta tuo on tehty. Antarktiksella tutkijoiden elämä muuttuu aika mielenkiintoiseksi, kun vieras elämänmuoto alkaa tehdä tuhojaan asemalla. Ihan katsottava kauhuleffa tuosta on saatu tehtyä.

Oi voi voi. Tässä kirjoittaessani koirani sai lievältä epilepsialta näyttävän kohtauksen ja horjahteli ympäriinsä, onneksi tämä vuodesohva ei ole yhtä korkea kuin normaali sänky olisi ollut, kun se tippui laidalta alas. Kyllä se näytti jo asettuvan, kun onnistuin rauhoittamaan sen paikalleen silityksillä ja jalatkin näyttää taas kantavan. Epäilin pari vuotta sitten, että sillä puhkeaa epilepsia, mutta kohtauksia ei tullut ikinä kuin yksi, ennen kuin nyt tänä keväänä on ollut kaksi. Taidan pääsiäispyhien jälkeen soittaa eläinlääkärille.

Ihmeellistä kyllä sain eilen kirjoitettua tarinaa eteenpäin pari sivua suhteellisen tuskattomasti. Novelli ei tullut valmiiksi, mutta nyt sitä on kirjoitettu sen verran lisää, että seuraavaan tehtävänpalautukseen se riittää. Saan kerrankin tehtävän palautettua pari päivää etuajassa, jos vain jaksan tänään lukea läpi, mitä olen väsännyt. Pitäisi varmaan.

Tämän uroteon ansiosta päätin sitten, että minullakin on joku pääsiäisloman tapainen. Tarkoittaen sitä, että minun ei tarvitse naputella lisää tekstiä, ellen välttämättä halua. Sen sijaan voisin yrittää saada pari vanhaa tekstiä katsottua kuntoon.

Kummallista huomata, miten paljon tuo asia on puristanut päätäni. Eilen kun päätin, etten ajattele asiaa vähään aikaan, tuntui melkein siltä kuin olisi keventynyt puolella, hyvä kun en lentoon lähtenyt.