Kirjoittajan kannalta FinnConissa oli monia erittäin ajatuksia herättäviä ohjelmanumeroita, joihin olen aikaisemmin yleissepustuksessa viitannut. En referoi noita ohjelmanumeroita, vaan esitän ajatuksia, jotka versoivat niistä. En erittele sen kummemmin, mikä miete lähti mistäkin jutusta, vaan pohdin nyt ihan sitä sun tätä. Kilpailuista, kustantamisesta koti- ja ulkomailla, netin mahdollisuuksista. Kaikki on nyt sekoittunut ja limittynyt päässäni semmoiseksi mössöksi, etten enää pystyisi varmaan tunnistamaankaan, mistä mikäkin ajatus lähti. Mutta asiaan...



Atorox- ja Nova-voittajalistat löytyvät esimerkiksi täältä. En siis nähnyt harhoja silloin, kun finalistien nimet heijastettiin valkokankaalle, vaan nimeni tosiaan löytyy tuolta listalta. Jee!

Mutta on myös syytä pohtia näiden kilpailujen – ja myös Portin kilpailun – vaikutuksia omaan kirjoittamiseen sekä spefikenttään. Nova ja Portti ovat novellikilpailuja, joissa tuomaristot valitsevat voittajat, Atorox puolestaan lukijaäänestys ja eroaa siten edellisistä. Keskustelua siitä, miten ”Portti-novelli” on ylipitkä ideavetoinen juttu ja ”Nova-novelli” taas ylitaiteellisuutta tavoitteleva pläjäys on käyty ja käydään varmasti jatkossakin. En nyt ota kantaa siihen, onko todellakin näin. Kirjoittajana minua kiinnostaa ennen kaikkea se, että kummassakaan kisassa ei pärjätä sellaisilla novelleilla, joita minä kirjoitan. Tosin Novan finaaliin pääseminen valoi minuun hiukan uskoa, että ehkä sitten ensi vuonna taas kokeilisi, mutta jossain määrin olen menettänyt uskoni. Minusta ei ole kovin pitkän novellin kirjoittajaksi, ei myöskään rakenteelliseksi kikkailijaksi. Pidän ennen kaikkea vetävistä tarinoista enkä esimerkiksi riko kronologiaa kovin helpolla, vain silloin, jos tarinan kannalta on oleellista, että jotkut asiat selviävät tietyssä järjestyksessä, joka ei ole aikajärjestys. Ja jos minun pitäisi kirjoittaa pitkä tarina, siitä tulee romaani. Välimuotoa lyhyehkön novellin ja romaanin välillä ei tunnu olevan minulle, vaikka jotkut onnistuvatkin siinä 50-liuskaisen novellin kirjoittamisessa. Minun novellini ovat verrattain lyhyitä, ainakin alle 20-sivuisia.

Alan tulla siihen tulokseen, että olen kenties keskittynyt viime aikoina liiaksi kilpailuihin. Ne ovat hyödyllisiä ja välillä niiden kautta tulee esiin uusiakin tekijöitä. Esimerkiksi tämän vuoden Nova-voittajista en ole ennen kuullut ja odotankin innolla, että nämä novellit julkaistaan, jolloin pääsen näkemään ne. Kilpailujen hyödyllisyys on myös siinä, että kun on deadline, tulee myös kirjoitettua. Omalla kohdallani se ei kyllä toimi erityisen hyvin, koska toimin parhaiten omaan tahtiini, ilman takaraivossa jyskyttävää paniikkia ajan loppumisesta. Mitä vähemmän aikaa on jäljellä, sen enemmän alan panikoida ja hosua, ja tekstin taso laskee maan alle. Yritän tulevaisuudessa toimia niin, että vain kirjoitan vuoden ympäri ja kisojen lähestyessä vain katson, olisinko saanut tehtyä mitään sopivaa vuoden aikana. Jos kyllä, niin ne pistetään matkaan. Jos ei, niin sitten en osallistu. Tätä strategiaa alan noudattaa heti, kunhan Portin deadline on mennyt. Tai yritän ainakin.

Atorox-raadissa toimiessani taas luin 24 listalle valikoitunutta novellia, joiden teoriassa pitäisi edustaa suomalaisen spefin terävintä kärkeä. Monikaan näistä arvostetuista novelleista ei miellyttänyt minua täysillä, vaan jokin elementti mätti. Joskus se oli se, että novelli oli omaan makuuni tekotaiteellisen tuntuinen. Conissa tosin väitettiin, ettei tekotaiteellisuutta ole spefissä olemassa, vaan kyse on lukijan tyhmyydestä – näin kärjistetysti sanottuna. Halutaan korkeampaa kirjallista tasoa ja älyllistä haastetta. Nämä ovatkin ihan tavoittelemisen arvoisia asioita, mutta kirjallinen taso ei nouse pelkästään sillä, että tekstin pilkkoo satunnaisen kokoisiksi palasiksi ja heittää ne uuteen järjestykseen, vaan se pitäisi vielä tehdä hyvin. En minä vastusta erikoisempaa rakennetta, kunhan se tehdään tarinan ehdoilla. Tarina, tarina, tarina… se on se avainsana. Jos en pidä novellin tarinasta tai se ei kiinnosta minua, mikään maailman kikkailu ei pelasta tilannetta, vaan luultavasti vain pahentaa sitä. Näinpä olen itse onnistunut leimautumaan viihteellisen paskan kirjoittajaksi.

Atoroxin voitti kuitenkin aivan oikea ihminen, olipa osa äänestyslistan novelleista hyviä tai ei. Kärki oli joka tapauksessa kova, mihin voitaneen olla tyytyväisiä.

Olen myös unohtanut kokonaan romaanit. Yhdessä keskustelussa kannustettiinkin kirjoittajia tekemään nimenomaan romaaneja, sillä hyvin harva kustantamo julkaisee tuntemattomalta kirjoittajalta novellikokoelman. Vähintään sen pitäisi olla aivan järkyttävän hyvä, ja silloinkin vastaanotto on luultavasti nuiva. Väitetään, ettei kukaan lue novellikokoelmia. Toisaalta spefilehdet julkaisevat vuoden mittaan todella paljon novelleja, joita myös luetaan. Viime vuonna julkaistuja novelleja oli muistaakseni yli sata. Novelleille on siis selvästi tilausta. Siitä huolimatta minussa on nyt taas herännyt halu pistää romaanikässärini lopultakin kuntoon ja kiusata kustantamoja. Hirvittää moisen liikkeen tekeminen toki, koska hylkäys on lähes varma, mutta ei tästä mitään tule, jos en edes yritä.

Kirjoistakaan suurin osa ei mene kustantamoilta läpi. Jokainen talo haluaa uuden Ilkka Remeksen, ja minä se en missään tapauksessa ole. Jokainen kässärini on hyvin marginaalissa jopa spefin mittapuulla. Vähän historiallisvaikutteinen unenomainen juttu, nuorten kauhujuttu ja sitten se lihava fantasiajuttu, jota mikään talo ei ota ainakaan ekana kirjana, koska siitä tulisi niin järkyttävän paksu. Toiseksi siinä on niin paljon editoitavaa, etten koske siihen ainakaan ensimmäisenä. Ensin on laitettava kuntoon toinen noista ohuemmista. Kauhuun kuitenkin suhtaudutaan vähän ynseästi ja sitten se toinen on vain outo. Eli mitä tehdä?

Nykyisin niin pieni osa kirjoista kustannetaan, että yhä useampi päätyy omakustanteeseen tai vaihtoehtoisesti siihen, että kirjan saa ladata netistä. Erittäin hyvälaatuinen omakustanne, jota markkinoitaisiin taitavasti netissä, saattaisi ehkä käydäkin kaupaksi. Tilausta marginaalisille teksteille on olemassa, mutta tarjontaa ei ole Suomessa, ei edes käännöskirjallisuutena saati sitten ihan suomalaista. Niinpä erikoistuneet lukijat tilaavatkin kirjansa suoraan ulkomailta ja lukevat ne englanniksi, mikä ei hyödytä suomalaista kustannusmaailmaa vähääkään.

Jos nettijulkaisut yleistyvät, ongelmana tulee olemaan se, että suurin osa teksteistä on paskaa. Suuri osa kustantamoihinkin lähetetyistä teksteistä lienee paskaa, en ole tosin itse päässyt sitä näkemään. Kirjoittaminen on kuitenkin harrastuksena yleistynyt ja suorastaan räjähtänyt käsiin, ja mikäs siinä. Se on ihana, palkitseva ja opettava, ylipäänsä hyvä harrastus. Kenen tahansa kynäilijän ei silti kannattaisi lähettää sepustustaan kustannustoimittajien kiusaksi. Mutta jos kuka tahansa ryhtyy julkaisemaan kirjojaan netissä, niiden joukosta tulee olemaan todella vaikeaa löytää hyvää luettavaa, vaikka lukijoiden tavoittaminen netin kautta olisikin periaatteessa mahdollista ja hyväkin keino. Tarvittaisiin ehkä sellainen taho, joka mainostaisi hyviä omakustanteita sivullaan ja valikoisi myös hyviä romaaneja, joita saisi ladata sivulta esimerkiksi pientä korvausta vastaan. Kehnot kässärit unohtuisivat tekijöidensä omille kotisivuille eikä niitä joutuisi näkemään kukaan muu kuin pari sivulle pakotettua kaveria.

Ulkomaille pääseminen on vielä vaikeampaa. Ensinnäkin pitäisi olla nimeä kotimaassa, jotta olisi vähänkään mahdollisuuksia. Suomi on vähän hankala kielialue, se on pieni ja lisäksi ulkomailta ei kovin helpolla löydy sellaisia kääntäjiä, jotka osaisivat kääntää suomesta. Netistä voisi olla hiukan apua tässäkin tilanteessa, ainakin jos löytäisi jonkun kääntäjäharrastajan tekemään käännöksen vaikka lyhyestä novellista nettiin ja sitä onnistuisi mainostamaan niin, että ulkomaalaiset kiinnostuneet löytäisivät sen. Mikäli kiinnostus olisi riittävää, saatettaisiin havahtua huomaamaan, että tuolta kirjoittajalta on nyt saatava se ja se romaani käännettyä, se voisi mennä kaupaksi.

No, haavetta ja spekulointiahan tämä vain on, mutta niin hauskaa. Minun olisi ensin löydettävä se kanava, joka haluaisi julkaista sellaisia juttuja, joita minä kirjoitan. Ennen kaikkea tarinoita. Sellainen kanava, jota helppolukuinen ja simppeli teksti viehättäisi, koska sellaista minulta vain tulee. Itse luen mieluiten sellaista tekstiä, jota on nopeahko lukea ja jota voi hotkia muutaman sata sivua kerrallaan, ja sitten sellaista syntyy myös itseltäni kaikkein useimmin. Pidän myös ajatuksia herättävistä ja erikoisemmista teksteistä, kunhan niitä on maksimissaan joka kolmas lukemistani. Yhden semmoisen romaanin luettuani haluan upota parin seuraavan kirjan ajaksi johonkin mukavaan tarinaan, jonka päähenkilöiden kohtalo kiinnostaa, ja elää heidän mukanaan. Minun mielestäni aivot narikkaan –kirjallisuudelle on oma paikkansa, arvostettiin sitä miten vähän tahansa.