Veristä siirappia

Syksy 2007 oli pitkä. Lämmintä riitti. Join parvekkeella teetä autojen jyristellessä alhaalla, luin Aerosmith-elämäkertaa aamuina ennen töihin menoa. Darran sattuessa laahustin Roban K-Markettiin ja ostin täysin härskisti ja asemastani piittaamatta kunnon toipumissetin: Tropicanaa, sipsejä ja jäätelötuutin. Vaeltelin kävelykadulla, en niin kuin omistaisin sen, vaan kuin ensimmäisiä askeleitaan ottava lapsi omakotitalon laajalla pihalla.

Mutta angstiakin oli, ja talven painaessa päälle se nousi pintaan. Aloin saada psykosomaattisia oireita, sydämen tykytystä, luuloja kuolemasta. Istuin yksin asunnossani ja ajattelin että maallinen taipaleeni päättyy nyt. Ajattelin että jos saan yksin asunnossani sairauskohtauksen, ei kukaan löydä minua ennen kuin aikojen päästä muumioituneena. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja lähdin rituaalisille kävelyretkille: Freda, Bule, Roba, jos ei vieläkään toiminut niin sama uudestaan.

Pahimmillaan menin sitten keskellä yötä Marian päivystykseen ihan vaan sen takia, että luulin olevani kuolemassa. Sain masennuslääkkeet, jotka vain pahensivat asiaa. Tein kertapäätöksen olla enää ikinä lääkitsemättä ongelmiani medikaaleilla. Seurattuani myöhemmin muiden ihmisten yrityksiä tähän, voin vain todeta, että uskon olevani oikeassa.

Kun tästä kaikesta paskasta alettiin vähitellen nousta, elettiin vertauskuvallisesti sitä aikaa keväästä kun Helsingissä koiranpaska paljastuu likaisen lumen pääasialliseksi ainesosaksi, kun tuulee eniten, kun välikausitakki on pelkkä sanonta ja sellaisenakin huono vitsi.

Se oli maaliskuu ja sinä aamuna minulla oli erityinen syy kävellä kotoa Merimiehenkadulta Ruoholahden oikeustalolle. Avioeroprosessini oli nimittäin lopulta päätynyt siihen vaiheeseen, että sen lopullinen sinetöinti oli enää yhden paperin palautusta vailla. Sikäli kuin muistan, asian olisi voinut hoitaa postitsekin. Se että päätin mennä paikan päälle taisi olla symboliikkahakuisuutta, mutta siinähän ei ole mitään vikaa.

Paikan päällä kaikki sujui byrokraattisen asiallisesti. Kävelin takaisin Punavuoreen niin sanottuna vapaana miehenä. Poikkesin Mendocinoon juhlistamaan tätä, etenkin kun illalla oli tiedossa tuolloisen kantisbaarini Stagen synttärit. (Ja Mendocinossa oli silloin houkutteleva päiväkaljatarjous.) Join yhden tuopin ja menin kotiin.

Hetikohta minulle soitti Nyt-liitteen toimitussihteeri Ville Similä, jonka tunsin Om'pun musavisoista. Hän kysyi, haluaisinko ehkä alkaa avustaa Nyttiä. Oli kuulemma jo pidempään lukenut blogiani.

Tämmöistä ei tietenkään tapahdu tosielämässä, ja niinpä minunkin ensiajatukseni siitä, että elämäni saisi nyt aivan uudenlaisia suuntia, on vähitellen torpedoitu - ei tylysti mutta hiljakseen hivuttamalla. Silti tuo maaliskuinen päivä on kahden ison asian takia pakko nähdä käännekohtana. Jotain jäi taakse ja jotain uutta tuli tilalle.

Osapuilleen samoihin aikoihin Samuli Kontio, tuo Rovaniemen yöelämän ristiinnaulitsematon pelastaja, pyysi minua tekemään yhteishaastattelun Joose Keskitalosta ja räppäri Jontista. Kävin siis Pihlajamäessä juomassa kaljaa ja nauhoittamassa herrojen artistien maailmanloppupuheita. Iltasella kiirehdin heidän luotaan Lepakkomieheen, jossa ystävieni bändi Garage Flower soitti. Ja siellä tapasin ensimmäistä kertaa elävänä Iiriksen.

Iiris oli silloin 19-vuotias. Olimme nettituttuja: olin seurannut hänen tunteellista, hyvin kirjoitettua mutta hämmentävää blogiaan jo pitkään. Minulle kyse oli kiehtovasta toisesta maailmasta. Kunnes näin sen tytön livenä ja tajusin että tämä on muuten menoa.

Vielä silloin ei tapahtunut mitään erityisempää. Seuraavina viikkoina minulla oli tarpeeksi muutakin tekemistä, kun tein ensimmäisiä juttujani Nyttiin täysin improvisoidulta pohjalta. Ajattelin että kai minä nyt tämän pystyn tekemään kun moni minua tyhmempikin pystyy.

Vappuna järjestin kotonani bileet, joissa tapasin Lumimarjan ensimmäistä kertaa. Tilanne oli legendaarisen aggresiivinen, kesti pitkään tajuta kuinka hieno ihminen Lumimarja on. Sinä vuonna vapunpäivä oli keskiviikkona. Seuraavana maanantaina päädyin Iiriksen kanssa kahdestaan dokaamaan Mendocinoon. Löysimme yhteisen sävelen ja se tuli luokseni yöksi. En yrittänyt mitään, mutta kun se seuraavana aamuna venytteli jäseniään niukassa topissa, olin kuulemma katsonut tavalla, josta ei ollut paluuta.

Seuraavana perjantaina istuin Antin ja Kimmon kanssa baarissa kun sain tekstiviestin: "Pelasta mut."

Menin Lepakkomieheeen.

Ja siitä alkoi päätähuimaava seikkailu, jota en osaa katua, mutta jonka takia sain kärsiä paljon.

Olen tässä viime aikoina alkanut yllättäen tajuta uusia asioita elämästä ja itsestäni. Se näköjään vaati, että minua vedettiin tosi pahasti turpaan (henkisellä tasolla sentään, tosin sehän on kyllä oikeastaan pahempaa), vaikka se asia ei oikeastaan tähän liittynytkään.

Ymmärrän nyt ainakin sen, että olen ollut näissä nettikirjoitteluissani tosi paskamainen monia kohtaan. Tietysti minä sen tiesin jo ennenkin, mutta vasta nyt olen ihan oikeasti _ymmärtänyt_. Pyydän anteeksi teiltä kaikilta, joita kaikennäköiset stereotyypittelyni ovat loukanneet. En lupaa, ettenkö jatkossakin lipsauttaisi jotain sopimatonta, mutta ainakin nyt kadun semmoista käytöstä.

Mitä tulee vakioaiheeseeni eli mies- ja naisasioihin, viime aikoina olen saanut kokea, että niistä on aika turha jauhaa. Okei, naiset ovat aikojen saatossa tehneet minulle tosi paskamaisia asioita (olen toisaalta minäkin heille), mutta sama onnistuu myös miehiltä. Ei ole pahoja naisia ja hyviä miehiä, on vain erilaisia ihmisiä. Hyviä ihmisiä ainakin on, suoranaisesti pahoista en tiedä mutta ainakin on sellaisia, jotka tekevät pahoja asioita - "kuka tietämättömyyttään, kuka typeryyttään, kuka hyvyyttään, kuka työnään", kuten laulussakin sanotaan. Nyt tässä nimenomaisessa tapauksessa minua puukotti selkään nimenomaan mies, ja moni nainen on ollut todella arvokkaana tukena. Samoin tietysti moni mieskin.

Lopetan siis omalta osaltani nämä turhat rähinät ja sodat. Pohjimmiltaan ne luultavasti ovat juontaneet juurensa huonoista kokemuksista ja huonosta itsetunnosta. Juuri tämän asian tajusin, kun kirjoitin tänään ajatukseni paperille - en tiedä, lukeeko sitä tekstiä ikinä kukaan, mutta minulle se oli ratkaiseva kokemus. Ymmärsin, että minun on turha räyhätä muille. Tärkeämpää on keskittyä itseeni, ymmärtää huonot puoleni mutta toisaalta myös hyvät, ja olla tyytyväinen niihin. Ja jos joku toinen ei ole samaa mieltä minusta ja ominaisuuksistani, se ei ole minulta pois eikä minun toisaalta tarvitse pyytää sitä häneltä anteeksi tai ruveta nöyristelemään. Keskityn itseeni sekä niihin ihmisiin, jotka minusta välittävät, sen sijaan että kiusaisin heitä (ja samalla lopulta myös itseäni) rähisemällä turhasta.

Ja nyt menen ripustamaan pyykit.

Ehkä sitä tosiaan voisi lakata murehtimasta ja vihaamasta. On elämässä muutakin kuin rakkaus.

Useampikin ihminen on tässä ehtinyt sanoa, että koko juttu kannattaa unohtaa, ja varsinkaan sitä kolmatta osapuolta ei kannata enää edes missään yhteydessä mainita. Jääköön siis tämän asian vatvominen tähän.

Tämä ei valitettavasti ole satu. Tässä ei ole onnellista loppua (no, oliko noissa muissa sitten) eikä oikein opetustakaan.

Minun on aina ollut vaikea löytää ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa elämäni. Tietysti varsinkin nuorempana ihastuin tai rakastuin milloin keneenkin, mutta loppujen lopuksi näissä ihmisissä on aina ollut se ongelma - jos nyt siis unohdetaan se, että he eivät ole vastanneet tunteisiini - että loppujen lopuksi heissä on ollut jotain tavalla tai toisella perustavanlaatuisesti erilaista kuin minussa. Ongelman juuri ei ole ollut erilaisissa kiinnostuksen kohteissa tai makuasioissa, sellaisethan voi aina sumplia, vaan yksinkertaisesti siinä, että ajatusmaailmamme ovat jollain ratkaisevalla tavalla poikenneet - olemme halunneet elämältä erilaisia asioita, elämäntavoissamme on ollut pitemmän päälle sovittamattomia eroja, ylipäätään emme vain sitten loppujen lopuksi ole pohjimmiltamme ymmärtäneet toisiamme. Tämä pätee kyllä niin naisiin kuin miehiinkin, mutta miesten kohdalla ongelma ei tietysti ole niin ratkaiseva, koska heidän kanssaan en ole pyrkinyt niin läheisiin suhteisiin. Ystävien kanssa erot on helpompi sovittaa yhteen kuin parisuhteessa.

No, tiedän lopulta löytäneeni ihmisen, jonka kohdalla tätä ongelmaa ei ole. Asiaa auttoi tietysti sekin, että pidimme jo alun alkaenkin hyvin samantapaisista asioista ja makumme ovat sen verran lähellä toisiaan, että kiinnostuimme myös sellaisista toisen kiinnostuksenkohteista, jotka olivat ennestään vieraita. Mutta ratkaisevaa oli se, että hänen kanssaan minun ei tarvinnut esittää mitään mitä en oikeasti ole tai selitellä omia hullutuksiani - itse asiassa hän tiesi minusta jo valmiiksi kaikki omituisemmat puolet ja rakastui minuun juuri siksi. Meidän suhteessamme ei ollut erikseen kummankin omia juttuja ja yhteisiä "parisuhdejuttuja", vaan teimme kaiken yhdessä ja olimme kiinnostuneita toistemme tekemisistä. Muutenkin kaikki oli välillämme älyttömän mutkatonta, ei tarvittu hankalaa elämäntapojen yhteensovittamista tai isompia kompromisseja eikä joka jumalan asiasta tarvinnut vääntää ja kääntää, miettiä sanojaan ja eleitään ja varoa jatkuvia väärinkäsityksiä. Yhdessäolo oli helppoa ja mutkatonta, meistä tuli yksikkö, joka jatkoi suunnilleen samaa elämää kuin yksin ollessakin mutta nyt vain pariskuntana.

Suhteessa oli meistä kahdesta riippumattomat ongelmansa, välimatkaa ja kaikenlaisia vastuksia, mutta yksi kerrallaan nekin ratkesivat. Me olimme onnellisia - minä ainakin olin, enkä ainakaan vielä suostu uskomaan että rakkaani ei olisi ollut. En ollut koskaan ollut samalla tavalla onnellinen ja rakastanut ketään toista samalla tavalla. Tiedän, että olin löytänyt "sen oikean", ja rakastan häntä yhä. Meillä oli hyvä olla yhdessä, niin ainakin uskon.

Sitten kuvioihin astui kolmas osapuoli ja asiat "vain tapahtuivat". Näin minulle ainakin on kerrottu, tosin koko totuutta en tietysti voi tietää - on täysin mahdollista, että jotain ongelmaa oli jo ennestään mutta minä en vain puusilmäisyyttäni sitä tajunnut. En tiedä, voiko asiaa vielä jotenkin korjata vai onko tämä lopullista. Minusta ei ole kilpailemaan itsevarmemman, miehekkäämmän ja supliikiltaan pätevämmän kilpakosijan kanssa, varsinkaan tällaisen yllättäen tulleen tällin jälkeen. Eikä varmaan muutenkaan. Kyseessä on henkilö, joka pystyy pelkällä karismallaan ja intensiivisyydellään puhumaan mustan valkoiseksi, joten oikeastaan kaikki, mitä minä yrittäisin tehdä, kääntyisi vain minua itseäni vastaan.

Nyt joka tapauksessa tuntuu ihan vitun pahalta. Elämältä on kadonnut tarkoitus, yksinkertaisesti ei vain enää ole mitään mitä odottaa. Aiemmin tiesin töistä palatessani, että oma rakas on kotona odottamassa ja ssaamme viettää illan yhdessä, viikonloppuna ja lomilla voimme tavata ystäviämme, matkustella tai tehdä mitä nyt sitten ikinä haluamme. Entä sitten nyt? Tulen töistä tyhjään asuntoon, odottelen että päivä loppuisi ja voisin mennä nukkumaan herätäkseni taas töihin. Viikonloppuisin voin tietysti edelleen tavata ystäviä, mutta ilman toista puoliskoani sekin menee vain siihen ainaiseen itsesäälikännien vetämiseen. Millään ei ole oikein mitään merkitystä. Aikanaan sitä ehkä turtuu ja kyynistyy ja päätyy johonkin uuteen parisuhteeseen, mutta ei kukaan toinen voi tuntua lähellekään samalta. Tai miksi suhteisiin edes vaivautuisi, parempaa kumppania minulle ei ole eikä huonompien kanssa olemisessa ole pointtia.

Rakkaus ei ole kuollut minnekään. Tahtoisin vain että voisimme olla taas yhdessä. Ilman häntä kaikki on turhaa.

Koskaan ei ole tuntunut niin pahalta kuin nyt.

Voisin sanoa kantapään kautta oppineeni sen, että miesten välillä on todellista ystävyyttä vain jos ollaan sinkkuina eikä edes katsella naisia. Jos koskaan erehtyy parisuhteeseen, ystäväpiirin miehet unohtavat kaiken "ystävyyden" ja palaavat primaalitoimintoihinsa, joissa oleellisinta on pariutua - eikä tässä katsota sitä, sattuuko pariutumisen kohde olemaan jo ennestään parisuhteessa jonkun aiemmin ns. ystävänä pidetyn miehen kanssa. Mikäli mies katsoo olevansa tarpeeksi alfauros, hän vie naisen vaikka sellaiselta mieheltä, jota on aiemmin kutsunut parhaaksi ystäväkseen.

Miehelle on siis mahdollista saavuttaa parisuhde, tai mahdollista saavuttaa ystävyys toisen miehen kanssa. Molempia ei saa koskaan, sellaisia vitun elukoita me ihmiset olemme.