Veristä siirappia

Herään vaihteeksi henkiin kertomaan poikkeuksellisen hyvästä äsken luetusta kirjasta. Naomi Novikin Kuninkaan lohikäärme tuli luettua melkoisella vauhdilla, kun ei todellakaan tehnyt mieli lopettaa lukemista oikein mihinkään kohtaan. Novik on kehitellyt vaihtoehtoisen historiallisen maailman, jossa Napoleonin aikoihin armeijoilla oli käytettävissään myös ilmavoimat - lohikäärmeet hoitajineen. En ole hirveästi perehtynyt tuohon aikakauteen ja sen faktoihin, mutta minun silmiini näytti, että historialliset faktat napsahtivat oikein kivasti kohdalleen tämän tarinan punoksessa.

Englantilaislaivan kapteeni Laurence saa ranskalaislaivan valtauksen yhteydessä haltuunsa lohikäärmeenmunan, joka kuoriutuu purjehtimisen aikana. Lohikäärmeenpoikanen Temeraire valitsee hoitajakseen ja kumppanikseen Laurencen, joka joutuu jättämään entisen elämänsä ja liittymään ilmavoimiin, mutta onneksi hän huomaa, ettei uusi elämä ole täysin epämiellyttävää. Temerairesta kehittyy hyvä ystävä, ja tätä kehitystä on mukava seurata kirjan aikana. Myös sivuhenkilöt ovat eläviä, minulle jäi erityisesti mieleen kapteeni Rankin ja hänen onneton lohikäärmeensä Levitas, ja pakko tunnustaa, että kyseinen sivujuonne pani itkemään. Lohikäärmeet eri lajeineen ja ominaisuuksineen tuntuivat hyvin uskottavilta ja todellakin toivon jatkoa tälle kirjalle. Sitä on tietääkseni luvassakin.

Olen tänäkin vuonna mukana Atorox-raadissa ja rupean aivan pian lukemaan novelleja, joista ison osan olinkin lukenut jo etukäteen. Yksi romaanikässäri on myös editoinnissa tällä hetkellä. Homma on hidasta ja kaikin puolin kiirettä pitää.

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia on luettu jo päiviä sitten, mutta en ole päässyt päivittämään tänne mitään, kun nettini on ollut puolitoista päivää poikki. Tänään sitten vihdoinkin sain yhteyden korjatuksi - täällähän se vika sitten lopulta tietenkin oli, mutta osasinpa sentään laittaa sen sitten kuntoonkin. Ihmettelinkin noin pitkää katkosta.

Mutta siis kirja. Tämä on sellaista taattua Dahlin lastenkirjalaatua, pidin kovasti. Päähenkilölle paljastuu karu tosiseikka, että maailmamme onkin täynnä häijyjä noitia, jotka vain näyttävät kilteiltä rouvilta. Noidat vihaavat lapsia ja haluavat päästä eroon heistä kaikista, mitä julmemmilla keinoilla, sen parempi. Päähenkilö ja hänen isoäitinsä alkavat pistää kapuloita noitien rattaisiin ja meno äityykin jossakin vaiheessa jo vallan hurjaksi. Kirja on yllättävän karmea ollakseen lastenkirja, mutta eihän se minua toki haitannut millään tavalla. Oikein mukavasti luettava opus.

En ole tullut tehneeksi viime aikoina mitään kovin järjellistä, sen sijaan saan aikaan semmoista pikkunäpertelyä, joka on oikeastaan ihan turhaa, mutta myös varsin kivaa. Muun muassa tein valmiiksi muutaman käyttöarvottoman käsityön. Sain myöskin otettua niistä kuvat. Ihan vain siksi, että sattui huvittamaan.

Tämä virkattu liina oli esimerkiksi todella rentouttava virkata, vaikka tuskinpa sitä tulen pöydällä juuri pitämään. Ensinnäkään minulla ei ole kovin paljon pöytäpinta-alaa, etenkään vapaata. Toiseksi en ole älyttömän suuri pitsifani, sitä ei saa olla liikaa. Harmi (?) vain, että sitä on niin kiva tehdä.

Tämä virkattu lumme on vieläkin järjettömämpi kapine, mutta tulipahan tehtyä.

Näitä lapasia tulee ehkä jopa käytettyäkin. Vaikuttivat kokeilun perusteella lämpimiltä.

Seuraavaksi aloitan varsin luultavasti kaulaliinan. Tarvitsen semmoisen leveän, joka näyttäisi hyvältä villakangastakin kanssa. Luultavasti mustan - siihen olisi jo langatkin valmiina. Pitäisi vaan päättää kuvio.


Katselin tässä yksi päivä telkkarista Ruohometsän kansa -leffan, piirretyn joka perustui Richard Adamsin samannimiseen kirjaan. Ihan mukavasti teos oli saatu vastaamaan kirjaa ja piirustusjälkikin oli miellyttävää katsottavaa, mutta ei tuo leffana yltänyt klassikkokirjan tasolle. Harvoin leffat kyllä alkuperäisen kirjan tasolle yltävätkään. Tämä sovitus oli kuitenkin suht onnistunut ja mukava katselukokemus.

Robert Jordanin Uusi kevät on luettu. Kyseessä on johdanto-osa Ajan Pyörä -sarjaan, ja se kertoo Moirainen etsinnän alusta. Oikein mukavasti luettava opus, ja piristävää vaihtelua oli se, että juoni oli tällä kertaa vain yhden kirjan mittainen. Ajan pyörän mittakaavassa nelisataasivuinen kirja on aika lyhyt. Tosin muutama kymmenen sivua ennen lopetusta pelkäsin vähän aikaa, että tarina tosiaan jatkuisi toiseen kirjaan, kun se vaikutti olevan niin levällään, mutta ei. Kyllä se loppui. Epilogi olisi vain saanut olla vähän pidempi, nyt loppukohtaus oli vähän lätsähtävä siihen nähden, että sitä oltiin pedattu koko kirjan ajan. Mutta tuota, sarjan faneille pakkolukemistoa.

Kävin tänään palauttamassa kaikki lainani kirjastoon, joten jospa nyt taas saisi madallettua tuota omaa kirjapinoa. Pari muilta lainassa olevaa kirjaa voisi kuitenkin yrittää syödä ensi tilassa.

Nyt sain luettua tuon fantasia-Usvan, jossa omakin novellini oli. Pidin kyllä. Olen koko kirjoittaja"urani" ajan ollut kallellani high fantasyyn päin, ja sitä ei novellimitassa kirjoiteta niin paljon kuin tahtoisin. Nyt saatavilla oli sitten kokonainen lehdellinen tätä herkkua. Jossain määrin ilahduttavaa oli sekin, että vaikka kaikki novellit olivatkin "kunnon" fantasiaa, kääpiöitä ja haltioita ei silti näkynyt kertaakaan. Ilmeisesti kaikki kirjoittajat olivat päättäneet lähestyä aihetta hyläten kaikkein suurimmat kliseet. Kliseitä oli kyllä ihan runsaasti, mutta minua eivät häirinneet missään kohdin, koska aina oli onnistuttu tuomaan mukaan myös joku omaperäinen juttu. Oikein mukava lukupaketti.

Pari vuotta sitten kirjoittamani novelli Kivien koulu on nyt julkaistu Usvan numerossa 3/2008, joka on fantasianumero. Lehden voi ladata luettavaksi täältä.

En oikein osaa sanoa nyt mitään, olen vain iloinen siitä, että novelli löysi kodin. Suuret kiitokset Annelle.

Olin varautunut siihen, että Conissa tulee törsättyä rahaa kirjoihin, ja näin todellakin tapahtui. Olen saaliiseen samaan aikaan vähän pettynyt että hyvin tyytyväinen. Minulla oli aika selkeä mielikuva siitä, mitä oikein metsästän, ja niistä jäi monia löytymättä kokonaan, mikä oli hyvin tylsää. En nähnyt niitä ollenkaan millään kirjapöydällä, joten mahdollisuudet hamstrata ne itselleen olivat aika minimissä.

Sen sijaan tein useita sellaisia löytöjä, joita en ollut ajatellut hankkia, ja mukavastihan se kassi täyttyi niistäkin. Mukaan lähti Dan Simmonsin Hyperion ja Endymionin nousu, mikä tarkoittaa sitä, että nyt minulla on kaikki osat tuohon sarjaan ja voin lukea sen läpi putkeen heti, kunhan kerkeän. Löysin Simon Ingsin Rautakalan kaupungin ja Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tyttären, joista pidin lukiessani todella paljon, Ajan Pyörästä mukaan tarttui Käsipuoli. Hekuma-kilpailun antologia oli ihan pakko hankkia ja mukaan lähti myös J. Pekka Mäkelän Alshain sekä Sean Stewartin Kehä. Vielä viimeisillä käteisillä ostin Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruuden sekä Kuilukaupungin molemmat niteet. Fullmetal Alchemistia en valitettavasti löytänyt kuin kaksi albumia.

Kaipa noita lukee jonkin aikaa. Kirjaston kirjojen pino on tällä hetkellä poikkeuksellisen matala, joten pääsen pian lukemaan jotakin muutakin kuin niitä. Ellen sitten lankea lainaamaan lisää. Pitää yrittää hillitä itseään vähän.

Olen parin viimeisen päivän aikana tullut katsoneeksi harvinaisen paljon leffoja. Ensinnäkin katsoin Douglas Adamsin kirjaan perustuvan Linnunradan käsikirja liftareille, joka tuli sopivasti telkkarista. Täytyy kyllä sanoa, ettei leffa tehnyt oikein kirjalle oikeutta, vaan oli tavallista tympeämpää huttua, vaikka oli siinä välillä omat hetkensä. Ei silti naurattanut, vaikka olisi pitänyt. Eikä ongelma edes ollut siinä, että siihen oli juonta hiukan muuteltu, koska leffaversiot tekevät sitä suunnilleen aina ja usein se on varsin hyväkin asia. Tämä ei vaan jotenkin... iskenyt minun makuuni. Vähän väkisin hauskan maku. Mutta katsoihan tuon.

Eilen kävin kaverin kanssa elokuvissa katsomassa C.S. Lewisin kirjaan perustuvan Prinssi Kaspianin ja tässä adaptaatio olikin minusta onnistunut ihan täysin eri tasolla. Pidin suorastaan todella paljon. Lisäykset, joita kirjassa ei ole, olivat onnistuneita ja toivat tarinaan lisää syvyyttä, ja visuaalisestikin leffa näytti hyvältä. Tämän voisin haluta vaikka omaksi.

Eilisiltana telkasta tuli vielä Kuolema pukee häntä, ja pidin kyllä tästä myös. Mustaa komediaa, vaikka täytyy sanoa, ettei minua taaskaan juuri naurattanut, vaikka vähän huvittikin paikoitellen. Loppua kohti parani vielä huimasti, vaikka ei alussakaan valittamista ollut. Kannattaisi vähän varoa, kun sählää sen kuolemattomuuden kanssa... asiat menivät lopulta aika korneiksi, ja mikäs sen huvittavampaa.

Lene Kaaberbolin Näkijän sota on nyt sitten luettu, tämä päättää neliosaisen sarjan, josta olen tykännyt kovasti ja pidin lopetuksesta myöskin. Dina pysyy loppuun saakka kiinnostavana henkilönä yrittäessään hallita voimiaan, äidiltään perimäänsä Näkijän lahjaa ja isältään perimäänsä Käärmeen lahjaa. Ristiriidat tekevät hänen olonsa tukalaksi ja vaikeuttavat lahjojen käyttöä. Helppoa ei ole hänen veljellään Davinillakaan, joka kärsii vieläkin Kuiskausten kammiossa viettämästään ajasta.

Sarjassa on paljon kaikenlaista kiinnostavaa ja Lohikäärmeen armeija sekä sen käyttämät metodit tuntuvat oikeasti riittävän häijyiltä pitääkseen mielenkiinnon yllä. Lohikäärmeetkään eivät esiinny niin perinteisessä roolissa, vaan niille on löydetty tuoreelta tuntuva lokero. Välillä kirjojen nuortenkirjamainen sävy tökkäsi hivenen, mutta unohtui taas nopeasti, kun juoni meni eteenpäin. Tykkäsin kyllä kovasti ja voisin hyvin lukea sarjan toiseenkin otteeseen.


Muuten ei ihmeempiä. Tai itse asiassa kirjoittamiseen liittyvää asiaa olisi, mutta en jaksa jäsennellä sitä nyt ja sormeni ovat edelleen kipeät, joten jätän sen myöhempään.

Pitkästä aikaa iski kunnollinen lukemisolo, ja sain tänään luettua loppuun Robert Jordanin Käsipuolen. Ajan Pyörä etenee, voisi ehkä sanoa, että vihdoinkin, ja itse asiassa aika vauhdilla, ainakin jos tätä sarjaa katsotaan. Asiat alkavat liittyä toisiinsa ja koko ajan on sellainen tunne, että kohta tapahtuu jotakin hyvin, hyvin merkittävää. Ja kyllähän tässä tapahtuikin, mutta Viimeinen taistelu antaa vielä odottaa itseään, tästä huolimatta sen uhka leijailee koko ajan yllä. Sarjaa voi kyllä syyttää hienoista suuremmasta harhailusta ja sivupoluille poikkeamisesta, siitä, että yksityiskohtia ja sivuhenkilöitä on välillä aivan tukahduttavan paljon, mutta ei sille minkään voi, että kyllä tämä osaa sitten koukuttaa lukijansa. Tai ainakin minä tykkään. Odottelen innolla, että saan seuraavan osan käsiini.

Muuten on vähän kesäteräinen olo. Nihkeää ja laiskaa. Ehkä luen seuraavaksi sarjakuvia.

Tänään on tullut aika lailla leijailtua fantasian siivin. Ensinnäkin katsoin telkasta leffan James ja jättipersikka, joka minun on pitänyt katsoa pitkään, mutta en ole ikinä sattunut telkan ääreen oikein, tänään onneksi heräsin niin aikaisin, että ehdin ajoissa katsoa ohjelmat ja todeta, että se tulee. Tykkäsin kyllä, tässä oli sellaista hilpeää lastenfantasiameininkiä. Inhottavien tätien luona asuva James joutuu jättipersikan sisään ja pakenee sillä muutaman jättiläiskokoisen hyönteisen kanssa. Jo idea on niin hillitön, ettei siitä voi olla pitämättä, ja pidin myös siitä, miltä leffa näytti visuaalisesti.

Sitten luin loppuun Terry Pratchettin Yläilmoissa, Onttu-sarjan kolmannen osan. En nyt siitä hirveämmin kerro, etten spoilaile aikaisempia osia, mutta hyvää jälkeä edelleen. Masklin jatkaa ponnistelujaan saadakseen ontut turvaan, joskin välillä näyttää siltä, että Kapistus varastaa koko shown itselleen. Kaikenlaista kummaa nähdään taas ja osa siitä on hauskaakin, mutta ylipäänsä nämä kirjat ovat yllättävän filosofisia, jos niitä siltä kantilta käy katsomaan. Kyse on tarpeesta uskoa joihinkin asioihin ja siitä, että kun saa tietää enemmän, mikään ei enää vaikutakaan niin yksinkertaiselta kuin oli. Ja joskus se aikaisempi tietämättömyys tuntuu todella auvoisalta, mutta sinne ei enää pääse takaisin.

Valmistaudun viettämään yksinäistä ja rauhallista juhannusta hyvän kirjapinon kanssa. Tein juuri jauhelihakeittoa, joka onnistui hyvin. Tämä on mainitsemisen arvoinen asia siksi, etten ole ikinä ennen kokeillut tehdä jauhelihakeittoa enkä käyttänyt edes minkäänlaista ohjetta. Nyt pitäisi vain keksiä, mitä noista kirjoista alkaisin lukea seuraavana. Täytynee katsoa, minkä eräpäivä on kaikkein lähinnä.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset luettu loppuun viime yönä. Kummallisen kauan minä tuossa kirjassa jumitinkin, eihän siinä ollut kuin päälle 800 sivua ja meni yli viikko. Ei ole ollut erityisen lukuolo, mutta eiköhän tämä tästä kunhan jaksan taas keskittyä. Tuntuu siltä, että joka päivä on ollut jotain säätöä, joka on vienyt keskittymistä.

Hyvän kirjanhan se Rowling on kirjoittanut, ei siitä pääse mihinkään. Piti tuo lukea jo englanniksi melkein heti kun se ilmestyi, mutta omaksi ostin vasta suomenkielisen. Vaikka ihan hyvin englanninkielisessä pysyikin mukana, en nauti sillä kielellä lukemisesta samalla tavalla kuin suomesta. Kirjojen kääntämisestä ja alkuperäiskielellä lukemisesta on kahdenlaista mielipidettä, jotkut lukevat mieluiten alkuperäisen ja sanovat, että kirjat tuntuvat sillä tavalla paljon paremmilta, ymmärtää kaikki ne hienot pikkujutut, joita ei voi kääntää, että kääntäessä aina menettää jotakin. Sitten on niitä, jotka lukevat mieluiten käännöksen, ja minä olen ehdottomasti niitä. Hyvä käännös on omanlaisensa taideteos, joskus kun kääntäjä on onnistunut kiertämään vaikean kohdan näppärästi, herää ihailua tuota työtä kohtaan. Itse kääntämistä kokeilleena voin todeta, ettei se ihan helppoa ole, vaan kääntäjän täytyy olla itsekin melkoinen sanataituri. Tässä pitää nostaa Jaana Kapari-Jatalle hattua Potter-kirjojen hauskasta suomalaistetusta sanastosta. Jotkut inhoavat sitä, minusta nimistä tulee juuri sellainen fiilis kuin pitääkin.

Huonojakin käännöksiä tietenkin tehdään, ja jostain syystä nimenomaan fantasiakirjoissa suomennos tuntuu olevan kökköä useammin kuin muissa teoksissa. Ehkä fantasiaa edelleen halveksutaan lajityyppinä sen verran, että aloittelevat kääntäjät laitetaan kääntämään ne lukuisat ropefantasiat, joita ilmestyy. Joskus jälki on oikeasti kauheaa, onneksi suhteellisen harvoin kuitenkin. Pidän äidinkielestäni sen verran paljon, että pyrin lukemaan sillä kaiken, mikä suinkin on saatavilla käännettynä. Ei pääse omiinkaan teksteihin sitten pujahtelemaan anglismeja, jotka ovat valitettavan yleisiä sellaisilla harrastajakirjoittajilla - joillakin julkaisevillakin - jotka lukevat paljon englanniksi ja hyvin vähän suomeksi.

Mutta joo, siis Kuoleman varjelukset. Täytyy vain todeta, että Rowlingilla on ollut ensimmäisen kirjan alusta saakka kaikki sävelet selvillä ja langat käsissä. Monet jutut, jotka ovat vaikuttaneet irrallisilta tai oudoilta, saavat selityksen vasta aivan lopussa. Kirja onnistuu yllättämään ja olemaan silti looginen, eikä tätä nyt itkemättä voinut lukea. Eli hyvää työtä. Ei muuta kuin kirja hyllyyn muiden viereen, hieno rivi se onkin.


Tänään kävin kaverin kanssa katsomassa Spiderwickin kronikat -leffan. Spiderwickin maailma muistuttaa jännästi vähän Potter-maailmaa sikäli, että se tapahtuu oikeassa maailmassa, jossa vain on myös sellaista, jota tavalliset ihmiset eivät näe. Tässä tapauksessa kaikenlaisia peikkoja, tonttuja, haltijoita, jotka kaikki tahtovat saada käsiinsä vaarallisen Haltijakirjan. Jared perheineen saa kokea ihmeet ja kummat yrittäessään estää Mulgarat-hirviötä saamasta kirjaa.

Pidin leffasta. Siinä oli samaa henkeä kuin kirjoissa, joskin juoni oli pistetty suurimmalta osalta uusiksi. Asioita oli yhdistelty ihan eri tavalla kuin kirjoissa, keijut oli muutettu täysin erilaisiksi ja monta hyvää kohtausta oli jätetty kokonaan pois. Kai se on sitä adaptaatiota. Hyvä mieli tuosta kuitenkin jäi, minusta katsomisen arvoinen elämys, kunhan onnistui päästämään irti kirjojen juonesta ja katsomaan sitä omana tarinanaan.

Lukeminen on käynyt vähän nihkeästi viime aikoina, en tiedä, mihin oikein olen hukannut kaiken ajan, kun en ole mitään muutakaan juuri saanut tehtyä. Salaperäistä. Kai minä olen sitten vain istunut wordin ääressä ja tuijottanut näyttöä saamatta juuri mitään aikaan.

Nyt sain kuitenkin luettua Elaine Cunninghamin Haltian varjon, joka aloittaa Laulut ja miekat -nimisen sarjan. Olen joskus ostanut alesta sarjan seuraavan osan, jota en ole saanut luettua kun eka osa oli lukematta, mutta nythän tilanne sitten korjaantui. Kirja oli ihan mukavasti luettava, ei mitään tajunnanräjäyttävää mutta ihan pätevää perusfantasiaa. Oli haltioita ja velhoja ja lumottuja miekkoja, murhia ja taikuutta. Ihan hyvä mieli tästä jäi.

Kirjoittaminen puolestaan töksähtelee edelleen. Olen kyllä parin viime päivän aikana kirjoittanut sitä tarinaa, mitä pitikin, mutta jokainen sana pitää oikeastaan pakottaa ulos. Kirjoittaminen ei vain tunnu tällä hetkellä hyvältä, se on ikävä totuus. Ei minua oikeastaan edes laiskota, kirjoittaisin kyllä jos se vaan ei tuntuisi niin tuskaiselta, ja olen tosiaan venynyt pitkiäkin aikoja näytön ääressä yrittämässä saada tekstiä aikaan. Sitä tulee vaan niin hitaasti, että käy ottamaan päähän ihan tosissaan. Mutta yritän saada seuraavan kurssitehtävän ajoissa palautettua ja aikaa on alle viikko. Olisi huippua jos saisin tuon tarinan siihen mennessä kasaan.

Päätä särkee hiukan, toivottavasti ei pahene. Tuntuu vähän alkavalta migreeniltä. Pariin viikkoon semmoista ei ole kumma kyllä ollutkaan. Ei kyllä tarvitsisi tulla nytkään.

Pitänee lähteä käymään kaupassa ja kirjastossa. Jos vaikka keksisi matkalla, miten jatkaisi tarinaa.

Minulla on ollut vaihteeksi teknisiä ongelmia - milloinkas niitä ei olisi. Ostin ehkä kuukausi sitten VHS-DVD-soittimen ja tallennus sillä sujui oikein loistokkaasti siihen saakka, että analogiset kanavat lakkasivat näkymästä. Sen jälkeen onnistuinkin nauhoittamaan pelkkää lumisadetta, vaikka minulta digiboksi löytyykin. Tänään asiaa ihmettelin taas kerran kovasti, mietin jo asentajankin kutsumista hätiin, mutta netistä onneksi löytyi ohjeita. Nyt luulen tajunneeni, miten se pitää tehdä, mutta tällä systeemillä en pysty nauhoittamaan mitään muuta kanavaa kuin sitä, jota katson. Tätäkö se edistys sitten on, muinoin saattoi katsoa ja nauhoittaa yhtä aikaa eri ohjelmia ilman minkäänlaisia ongelmia. Ajastuksen pitäisi sentään toimia, joskaan en ole vielä kokeillut.

En ole tainnut vähään aikaan kertoa luetuista kirjoista, vaikka on niitä kyllä luettu. Minulla on edelleen joku nuortenkirjakausi menossa. Olen lukenut pari Animorphsia, Tuntemattoman ja Paon. Nämä eivät oikein millään tavalla erotu sarjassa, eivät olleet tavallista huonompia eivätkä parempia. Sellaista kivaa höttöä, jota lukee nopeasti eikä tarvitse ajatella. Sopivia välipaloja. Yeerkit keksivät edelleen uusia keinoja vallata Maa ja animorfit taas keksivät uusia keinoja pysäyttää yeerkit. Mukaan mahtuu välillä suhteellisen hilpeitäkin juttuja, kuten se, mikä kaikkia kummastuttanut tuntematon esine lopulta sitten olikaan.

Emily Roddan Hiljaiset metsät aloittaa uuden fantasiasarjan, Deltoran vyön. Deltoran kuningas suojelee valtakuntaansa pahuudelta taikavyön ja sen seitsemän jalokiven avulla, mutta nyt kivet ovat kadonneet ja ne täytyy etsiä. Oli yllättävän kiva lukea pitkästä aikaa oikein perinteistä quest-fantasiaa. Vaikka juttu onkin aika kulunut, välillä näistä seikkailuista vain nauttii. Ärsyttäviäkin juttuja toki oli. Tyyliin se, että matkalaiset ovat tunteneet toisensa alle päivän ja jo puhutaan ystävyksistä, mikä ei ole yhtään realistista. Luulenpa joka tapauksessa, että luen seuraavankin osan.

Katselin eilen Henkien kätkemä -animaatioleffan, jonka olin lainannut kirjastosta, ja olen aivan totaalisen myyty. Ihanaa jälkeä. Ihanan tarina. Ihanaa ihanaa ihanaa. Tämä on kyllä jollain tavalla ihan pakko saada omaksi.

Chihiro-tyttö lähtee vanhempineen tutkimaan paikkaa, joka muistuttaa hylättyä teemapuistoa, mutta paljastuukin, että paikka on erilaisten henkien ja muiden outojen otusten asuttama fantasiakaupunki, ja vanhemmat joutuvat aika epämiellyttävän lumouksen valtaan. Chihiron täytyy siis pärjätä yksin ja yrittää pelastaa vanhempansa. Ja tästä syntyy ihan huikea ja koskettava tarina.


Kirjoista olen lukenut L. Frank Baumin Ozin kapinalliset, joka oli ihan mukavasti luettava opus. Oli kaikkea jännää taikuutta, kuten elämänjauhe, joka muuttaa elottomia esineitä eläviksi. Itsestään kuljeskeleva Sahapukki ja Jaakko Kurpitsapää olivat ihan hilpeitä hahmoja. Prinsessa Ozman löytyminen sai kyllä vähän kohauttelemaan kulmia, että ai jaahas. En nyt siitä sano enempää etten ketää spoilaa, mutta käänne ei ollut hirveästi mieleeni monistakaan syistä.

Turha reissu, mutta tulipa tehtyä. Kävin eilisen paperisodan ihan turhaan ja nyt vituttaa. Onneksi löysin sentään kirjaston poistomyynnistä Karvis-lehtiä.

Olen ihan poikki. Nukuin parin tunnin päiväunet, mutta ei se oikein riitä. Pitänee mennä kohta vaikka ihan nukkumaan, jos tämä elämä tästä tasoittuisi. Se olisi ihan tervetullutta.

Sunnuntaina kävin kaverin luona katsomassa leffan Da Vinci -koodista. Senhän luin ihan vähän aikaa sitten kirjana, ja kun kaveri oli lainannut leffan, päätin käydä vilkaisemassa onko se yhtään parempi leffana kuin kirjana. Enpä varsinaisesti sanoisi, vaikka leffa kestikin vähemmän aikaa. Siinä oli kuitenkin onnistuttu oikomaan ne muutamat vähäisetkin mielenkiintoiset jutut, jotka kirjassa oli, ja oli keksitty ihan ihme lisäyksiä. En suuremmin pitänyt, mutta tulihan nähtyä. En edelleenkään käsitä, minkä vuoksi tuo on niin suosittu.

Olen lukenut L. Frank Baumin Ihmemaa Ozin ja itse asiassa jo palauttanut sen kirjastoonkin. Se oli jännä lukea sen takia, että tarinan pääpiirteittäin tunsi ennestään, vaikka en ollutkaan lukenut. Sama juttu joidenkin satujen kanssa, tai vaikka Kalevalan. Niihin törmää kuitenkin välillä joissakin paikoissa. Ozista olen joskus lapsena kyllä nähnyt teatterinäytelmän sekä jonkun leffaversion. Tarinahan meni niin, että pyörremyrsky lennättää Dorothyn kodistaan Kansasista, ja matkalla Ozin velhoa tapaamaan hän saa kumppaneikseen aivottoman variksenpelättimen, sydämettömän peltimetsurin ja pelkurileijonan. Minä pidin kirjasta, joskin minusta Dorothy oli aika tylsä halutessaan heti vain takaisin kotiin, vaikka oli päässyt mitä kiehtovimpaan maailmaan. Olin muiden teosten vaikutuksesta olettanut, että Dorothyn kengät olisi tehty rubiinista, mutta ne olivatkin hopeaa. Jostain syystä pidin sitä mielenkiintoisena.

Olen lukenut myös Akira-sarjakuvista kolme ensimmäistä albumia. En ole vielä ihan tullut tulokseen siitä, pidänkö vaiko en. Tai siis pidän, mutta pidänkö niin paljon, että jaksan lukea koko sarjan, se on toinen juttu. No, lainaan pari seuraavaa ja katson, alkaako tarina käynnistyä kunnolla. Piirrosjälki on tässä ainakin kivaa, ei niin perinteisen mangamaista. Piristävää on myös se, että päähenkilöstä ei ole tehty mitään maailmanpelastajasankaria, vaan hän on ihan tavallinen. Itse asiassa Kaneda ei näytä haluavan tehdä mitään muuta kuin ajaa prätkällä, vetää huumeita ja iskeä tyttöjä. Mutta silläkin keinolla pystyy näköjään sekaantumaan asioihin, joista olisi parasta pysytellä erossa.

Olen ihan vain vaihteen vuoksi lukenut taas Pratchettin kirjoja. Ei voi mitään sille, että tykkään näistä ihan kamalasti. Viimeksi luin Savijaloilla loppuun jossain vaiheessa viime yötä. Seuraavaksi keskityn siihen Gogoliin, ihan oikeasti. Lukupiirin vetäjän ei paranisi olla näin laiska.

Mutta Savijaloilla, joo. Jostain syystä minulle on sattunut viime aikoina näitä kaupunginvartiostosta kertovia kirjoja, ja tämäkin oli sellainen. Sehän sopii kyllä, sillä vartiostoon mahtuu kaikenlaista jännää porukkaa eikä siitä voi olla pitämättä. Tässä Vimes joutuu vaivaamaan päätään ihan urakalla, sillä joku yrittää myrkyttää Patriisin. Samaan aikaan kaupungin golemeilla on jotain hämärää tekeillä, mikä pelottaa ihmisiä sekä muita elämänmuotoja.

Golemit ovat savesta rakennettuja olentoja, oikeastaan työkoneita, joita liikuttavat niiden päässä olevat sanat. Ei tarvitse edes raaputtaa pintaa huomatakseen, että kirjassa tarkastellaan kysymystä tekoälyistä sekä siitä, pitäisikö niillä olla oikeuksia, jos ne kerran ajattelevat. Lisäksi teemana vilahtelee se, saako jokainen olla ihan oma itsensä riippumatta ympäristön paineista. Hyvä kirja taas Pratchettilta.

Kirjoitusopasessee on vieläkin kirjoittamatta, laiskottaa. Lähden kohta Anne Leinosen järjestämälle kummitusjuttuleirille ja pakkasin äsken. Päivän paras kysymys kuului "Missä vitussa mun makuupussi on?" On hämmästyttävää, miten moneen paikkaan makuupussin kokoisen esineen voi laittaa yksiössä. Kävin jopa varastossa, vaikka en tosissani uskonut sen olevan siellä. Sain kuitenkin vietyä vähän säilytyslaatikoita sinne lojumaan, etteivät tuki tuota parvekkeelle vievää reittiä kuten aikaisemmin, mikä on ihan hyvä juttu sinänsä. Lopulta makuupussi löytyi sitten siitä vaatekaapista, josta olin katsonut jo kolme kertaa aikaisemmin, se oli vain maastoutunut laukkujen taakse. Etsinnän sivutuotteena siivosin yhtä yläkaappia ja nyt sinne mahtuu ainakin hyllymetri lisää kirjoja, eli eihän tässä vielä mitään hätää ole... heh.

Nyt pitäisi vielä kaivaa esille pari novellia, joita voisi lukea siellä leirillä, sellaisia joissa olisi jotain kummittelun tapaista. Onneksi arkistoin tekstejä ihan vähän aikaa sitten, joten niiden pitäisi löytyä hyvin, kunhan vain ottaa kansiosta.

Scott Lynchin Locke Lamoran valheet oli yksi viime vuoden parhaista kirjayllätyksistä, mitä tuli luettua, ja en olisi varmaan tullut lukeneeksi sitä ilman suosituksia ainakaan näin nopeasti, vaikka nimi kuulostikin kiinnostavalta. Mutta nyt kun olen lukenut, voin vain todeta että tämä on yksi niistä kirjoista, joihin voisin hyvinkin käyttää joululahjaksi saamaani kirjakaupan lahjakorttia. Tämän kirjan haluan omistaa. (Mitähän kirjaa minä en haluaisi omistaa..? Mutta siis tämä on niitä harvoja, joista voisin maksaakin melkein täyden hinnan.)

Kirja kertoo Camorrin kaupungissa toimivasta herrasmiesvaras-joukosta, jota johtaa Locke Lamora, joka kehittelee ihastuttavan pirullisia juonia ryöstääkseen Camorrin aatelisia. Joukko onnistuu peittämään puuhansa myös kaupungin muilta varkailta, jotka ovat järjestäytyneet kiintoisasti ja noudattavat tiettyjä sääntöjä. Mukavat ajat eivät kuitenkaan kestä ikuisesti, ja pian Locke saakin juonitella minkä ehtii pystyäkseen pysyttelemään edes hengissä.

Camorr tuntuu ihan oikealta kaupungilta, sen verran hyvin sitä on kuvattu. Onnistuin näkemään sen mielessäni selvästi. Ja kirjan hahmot ovat varsinaisia persoonallisuuksia. Lisäksi tässä ei siloitella turhia, vaan välillä käy ihan aidon häijysti eikä kukaan ole turvassa, mikä on ilahduttavaa. Hieno kirja. Kunhan jatkoa ilmestyy joskus vuonna x, luen sen ehdottomasti.


Nyt voisi vaikka seuraavaksi lukea noita kirjoituskurssitehtäviä, oli tullut pari uutta palautusta ja niitä voisi vilkaista. Melkein voisi käydä keskustassa tilaamassa sen tietokoneen, mutta ehkä menen vasta huomenna toivoen, ettei siellä olisi hirveää tungosta vuoden alussa. Tänään voisi käydä vain tuossa lähikirjastossa ja kaupassa. Saas nähdä mitä herätelainauksia tulee tehtyä.

Johtuneeko tästä pimeydestä, mutta tekisi mieli vain nukkua ja nukkua. Lukemisestakaan ei oikein tule mitään, selaan sitä ja tätä, mutta en saa mitään luettua kunnolla. Tämän hetken ehdottomat hitit ovat sarjakuvat sekä elokuvat.

Sarjakuvista luen Neon Genesis Evangelionia samaa tahtia kuin jaksan kantaa albumeita kotiin kirjastosta ja nyt olen menossa jossain kahdeksannessa. Tästä kohdasta tarinaa olen joskus ikuisuus sitten nähnyt animen jaksoja, joten tuntuu vähän hassulta, kun joku juttu tuntuu etäisesti tutulta. En kuitenkaan muista niin paljoa, että lukukokemus mitenkään häiriintyisi. Myös Fullmetal Alchemist on tällä hetkellä kova sana. (Pelottavaa, alan koukuttua mangaan.)

Leffoja on tullut tuijotettua suhteellisen paljon, viimeksi tänään Karvinen ja eilen Men in black kakkonen. Viime aikojen leffatapaus oli noin viikko sitten, kun kävin kaverin kanssa ihan leffassa katsomassa Kultaisen kompassin. Tykkään tarinasta kirjana kovasti ja vähän jännäsin, että miten se on saatu leffamuotoon viritettyä. Ja täytyy kyllä sanoa, että minä pidin. Hienosti visualisoitu, vaikka negatiivisiakin kommentteja on kuultu. Lyra tuntui kovin paljon itseltään leffassakin, aina sanavalmiilta. Sinänsä rohkea veto Pullmanilta tehdä päähenkilö, joka valehtelee minkä kerkeää, sillä kehnosti toteutettuna lukija voisi alkaa vieroksua häntä. Tässä toimii.

Pasi Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on nyt sitten luettu. Kirja vaikutti todella hyvältä ja imi tehokkaasti mukaansa, mutta ihan loppu oli jonkinlainen pettymys, sillä minusta kirja ei lunastanut kaikkia lupauksiaan, vaan monta tärkeää kysymystä jäi vaille vastauksia.

Tämä on myös sellainen kirja, josta on vaikea keksiä sanottavaa ilman että spoilaa kirjaa. Voi vain kehua henkilöhahmoja, jotka olivat suorastaan ärsyttävän realistisia, sekä sitä, miten koko ajan tapahtuu jotakin mielenkiintoa herättävää. Mysteerien takana on lisää mysteerejä. Harmi, ettei kaikki pääty tyydyttävästi, mutta hieno kirja joka tapauksessa.