Veristä siirappia

Sanoja pitäisi tässä vaiheessa kuukautta olla jo reilusti yli 30 000. Minulla on 26 000 eli vasta suunnilleen puolet saldosta. Ja se plääh-fiilis on tässä vain kasautunut entisestään.

Tunnen syvää vastenmielisyyttä koko tekstiä kohtaan eikä minulla ole käsitystä siitä, mitä siinä oikein pitäisi tapahtua. Henkilöni vain nössöilevät eivätkä halua tehdä mitään. Lisäksi koko sotkuun ei ole olemassa minkäänlaista fiksua ratkaisua, joten tämä ei kai voi tulla päättymään oikein mitenkään... Öööh. Ja en ole ikinä nanohistoriani aikana ollut näin paljon jäljessä tavoitteesta.

Jos en ensi viikonloppuna saa kasaan kymppitonnia, voin saman tien lyödä hanskat naulaan. En tiedä, tuleeko onnistumaan. Luultavasti ei.

Jossakin vaiheessa Nanoa iskee aina tämä olo. PLÄÄÄÄÄH.

Se tunne, että on aivan totaalisen tympääntynyt koko tekstiin ja into naputella sitä on käytetty loppuun. Olen hiukan yllättynyt siitä, että se tuli jo nyt, yleensä sentään vasta toisella viikolla, mutta kyllä tämä sitä on, ei epäilystäkään. Olen kirjoittanut tänään 200 sanaa ja siinä oli 200 liikaa. Kokonaissaldo on 7824, vaikka pitäisi huidella jo kymppitonnissa.

Ei tässä kuitenkaan auta oikein muu kuin ottaa vähän etäisyyttä tekstiin. Pidän lomaa tämän illan ja luen ja katson telkkaria, ja huomenna yritän sitten käydä kuromaan sanamäärää umpeen. Jos yritän tänään vielä jatkaa, leipiinnyn entistä pahemmin. Pitää vain luottaa siihen, että kyllä minä parintuhannen sanan vajeen saan kiinni, kunhan homma maistuu taas. Mutta jos ei maistu huomenna, on kirjoitettava väkisin, koska liian pahasti ei saa repsahtaa. Tässä leikissä se johtaa turmioon.

On tämä nanopsykologia aina jännää.

Minun Nanoni teemabiisiksi sopisi se, joka alkaa: "Words don't come easy to me..."

Arvasin, että tekstin tuottaminen tulee olemaan tahmeaa, koska olen ollut viime aikoina sekä väsynyt että kiireinen, mutta silti asia tuli jonkinlaisena yllätyksenä. Ihan worst case scenario tämä ei ole, olen saanut sentään aloitettua ja olen tavoitteestani jäljessä "vain" tuhat sanaa, mikä tuntuu kyllä paljon enemmältä. On masentavaa olla koko ajan miinuksella, mutta energiaa ei ole sellaiseen spurttiin, että saisin railon kiinni. Vielä ei kuitenkaan luovuteta, ehkä tämä tästä vielä lähtee. Tai jos ei lähde, niin sitten nilkutan perässä vaikka silkkaa piruuttani.

Muuten näkymät eivät ole ihan niin lohduttomat. Olen saanut luettua kirjoja, tänään tiskasin ja kävin kaupassa, löysin hyvältä vaikuttavan kauppakassin ja vielä pari pientä keittiötarviketta. Nyt minusta tuntuu, että keittiöni on aika hyvin varusteltu. Vohvelirauta olisi periaatteessa kiva, mutta enpä tiedä tulisiko sitä kuitenkaan käytettyä, ja aina voi tehdä lettuja paistinpannulla. Myöskään kahden litran kakkuvuokaa en omista, minkä taas eilen panin merkille tehdessäni jotakin omituista hunaja-kahvikakkujuttua, joka olisi pitänyt paistaa semmoisessa. Käytin vähän pienempää vuokaani, mutta onneksi taikina nousi sen verran nuivasti, ettei tullut yli. Kakku puolestaan on hyvää, vaikka inkivääriä ei ollutkaan - sitä muistin kyllä ostaa sitten tänään.

Sain vihdoin ja viimein luettua Arto Paasilinnan Suloisen myrkynkeittäjän, joka on ollut minulla lainassa pienen ikuisuuden. Kirjaa väitettiin tappohauskaksi, mutta minä en kyllä nauranut kertaakaan. En oikeastaan edes hymyillyt, mitä nyt välillä vähän virnuilin sisäisesti. Pratchett ja Adams ovat hauskempia! Mutta kyllä tämä silti oli kiva lukukokemus ja voisin ihan hyvin kuvitella lukevani lisääkin Paasilinnaa. Vaikka jo yleissivistyksenkin puoleen.

Vanha everstinna Linnea joutuu nuoren sukulaispoikansa ahdistelemaksi. Perintöä kärkkyvä poika tuo Linnean torpalle ystäviään remuamaan ja vaivaa vanhusta kaikin mahdollisin tavoin. Linnea pakenee vainoojiltaan, mutta tarinan lopputulos ei oikein suju suunnitelmien mukaan. Paasilinnan teksti kulkee helposti ja juonen osaset naksahtavat siististi kohdalleen, joten kyllä tämän parissa viihtyi vaikka ei naurattanutkaan.

Minulle tuli ihan täydellisenä yllätyksenä, ettei voimassa olevalla opiskelijakortilla pysty ostamaan bussiin opiskelijan kuukausikorttia. Lisäksi pitää todistaa, että on Lappeenrannassa kirjoilla. Tämmöisestä ei tietenkään ole puhuttu missään mitään, joten ärsyynnyin matkahuollossa melkoisesti. Päivä ei ole muutenkaan ollut ihan parhaasta päästä.

Velipuolen lukeminen etenee hitaasti mutta varmasti. Hyvä kirja, mutta jotenkin hidaslukuinen.

Pitäisi kaikenlaista, vaan tänään on niitä päiviä, jolloin olisi kannattanut jäädä sänkyyn. Nurinkurista kyllä nousin sen sijaan harvinaisen aikaisin nähtyäni äärimmäisen kummallisia unia muun muassa gepardeista tai jostain vastaavista kissaeläimistä. Jotain me yritimme ajaa takaa niiden avulla, se oli aika sekavaa.

Ei ole sattunut mitään isompia vastoinkäymisiä, sitä tavallista vain. Nettisivut lagaavat, kaadoin kahvia lattialle, koira oli vähällä syödä käsityölehteni...

Olen lukenut vain novelleja, pitäisi kohta saada tartuttua taas johonkin kirjaankin. Jospa lukisin vaikka loppuu Velipuolen, jonka olen aloittanut joskus vuosi sitten. Vai oliko se kaksi vuotta. Ei voi muistaa.

Tuli ikävä tätä teemaa, joten vaihdoin takaisin.

Valvominen vaikuttaa minuun mielenkiintoisesti erilaisilla tavoilla eri kertoina. Useimmiten pitkään valvottuani kuitenkin mieleni tekee kirjoittaa jotakin. Siinä, että on lukenut koko yön jotakin hyvää tarinaa ja huomaa aamun koitteessa, ettei nukutakaan, vaan tekee mieli tehdä jotakin, on vain jotain, mikä saa sormeni syyhyämään. Väsymyksen asteista sitten riippuu, pystynkö toteuttamaan tuota mielitekoa vaiko en.

Tänään vastaus ei kylläkään riipu pelkästään siitä. Moni sormenpääni on kipeä ja mietin, mahdanko saada taas kynsivallintulehduksen. Se on kiusannut aina välillä, yleensä vain vasemmassa etusormessa, mutta tällä kertaa muutama muukin sormi tuntuu kipeältä, vaikka tuo onkin pahin. Pitäisi ehkä lopettaa kynnenvierustojen pureskelu. Joka tapauksessa vihaan laastarien kanssa kirjoittamista, koska en tunne näppäimiä ja se vain tekee kaikesta todella vaikeaa.

Ei sillä, että minulla itse asiassa mitään kirjoitettavaa olisikaan. Elämä menee eteenpäin, minä en. Keitän toisen kupillisen teetä ja viihdytän itseäni kirjalla.

Tänään on vaihteeksi niitä päiviä jolloin tuntuu, että ihmiset ovat noin yleisesti ottaen syvältä. Olen käynyt aamu- ja päivälenkillä, kaksi kertaa siis ulkona, ja kaksi kertaa irrallaan juokseva rakki on onnistunut säikäyttämään sekä minut että koirani. Ei siinä paljon lohduta omistajan sadan metrin päästä karjumat vakuutukset siitä, että joo se on ihan kiltti, en tajua, miten se nyt tolleen lähti. Eikö niitä helvetin rakkeja voi pitää kaupungissa kiinni, alueella, jolla lähes aina tulee vastaan ainakin yksi tai kaksi ihmistä ja usein omien koiriensa kanssa? Yhteen pystykorvantapaiseen olen törmännyt irrallaan niin monta kertaa, että alan tosissani kypsyä sen omistajaan. Eikö se idiootti usko sadannen karkumatkan jälkeen, ettei hän todellakaan hallitse koiraansa niin hyvin, että sitä voisi pitää irti?

Lisäksi tänään on taas vaihteeksi puhelin soinut vähän väliä ja on kaupiteltu ties ja mitä. Markkinointikielto ei ole ilmeisesti vielä ennättänyt tulla voimaan ja minä murisen puhelimeen, että joo ei kiitos, ja yritän olla kiroilematta ääneen.

Lisäksi näin yöllä suhteellisen inhottavaa unta, jossa olin bussissa, joka kieri alas jonkinlaista rotkonseinämää pitkin ja kaikki huusivat ihan paniikissa, ja minä yritin riippua kiinni jossain penkissä ja välttyä murskaantumiselta. Aamusta lähtien siis sujuu.

// Muokkaus hetkeä myöhemmin. Tämä tikkarikaan ei edes ole hyvän makuinen. Joinakin päivinä yksinkertaisesti mikään ei toimi. Toivottavasti seuraava on taas parempi.

Eilen novelli lähti kuitenkin eteenpäin. Yksi asia poissa mielestä.

Eilen, tai no oikeastaan tämän päivänä puolella, tuli katseltua telkkarista Uinu, uinu lemmikkini joka on taas kerran niitä leffoja, jotka olen halunnut nähdä pitkään enkä ole kuitenkaan nähnyt. Nyt sitten katselin. Olin kuullut, että se on tosi kauhea, mutta ei se kyllä minusta ollut. Olihan se kauhuleffoista kyllä paremmasta päästä ja vissiin yhden kerran piti sulkea silmät sekunniksi, mutta ei se silti suuremmin hirvittänyt, ja loppuhan oli suorastaan huvittavan koominen, virnuilin itsekseni sille.

Huomattavasti enemmän kauhunväristyksiä aiheutti se, että muokkasin tänään novellia vielä lisää ja se, että nettiyhteys oli muutaman tunnin poikki. Taas! Mitä helkkaria ne oikein puuhaavat siellä, kun koko ajan pätkii. Vaikka taloon kuuluu nettiyhteydet, kävi taas kerran mielessä että melkein hankkisi oman liikkuvan liittymän, joka ei olisi alhaalla kaiken aikaa. Ärsyttää tämmöinen.

Luulisin, että vilkaistuani novellista vielä yhden jutun, saattaisin kyetä luopumaan siitä ja pistämään sen eteenpäin. Se tuntuu hankalalta, etenkin kun nyt parina viime päivänä olen tuijotellut sitä urakalla ja tajunnut samalla, että jos kirjoittaisin saman tarinan nyt, luultavasti painottaisin asioita eri tavalla kuin aikoinaan. Enkä tiedä olisiko se parempi vaiko huonompi asia. Ehkä sen on vain annettava olla, kaikesta huolimatta. Kun osaisi.

Paperiarkin kirjoittamisen yö lähenee taas kovaa vauhtia ja tänään yritimme kirjoittajakollegan kanssa viritellä tietokoneverkkoyhteyksiä kämpässäni. Edellisellä kerralla ei moinen onnistunut, mutta sen jälkeen minulle on tullut langaton verkko ja olisi pitänyt olla maailman helpoin juttu liittää kaverin kone siihen. Mutta tietokoneiden kanssa operoidessa asioissa on yleensä se yksi "mutta", niin tälläkin kertaa.

Mutta mikähän se verkon avainsana mahtoi olla?

Säätämisen lopputuloksena minunkaan nettiyhteyteni eivät enää toimineet. Yritin nimittäin muuttaa verkkoavainta - oletin, että minulla olisi ollut oikeudet moiseen toimintaan, mutta ei se vain vaihtunut ja päädyin johonkin omituiseen välitilaan, jossa olin kyllä yhteydessä verkkoon mutta en saanut tehdä sillä mitään. Savu alkoi hivenen nousta korvista, mutta onneksi mielialaa sai tilkittyä kahvilla sekä espressokakulla.

Sitten muutin varmaan kaikkia verkkoasetuksia kymmeneen kertaan, etsin langattoman reitittimen asennusohjeet ja leikin sen kanssa varmaan tunnin, sitten yritin kahteen kertaan käyttää nettipiuhaa läppärissä - joka ei jostain syystä toiminut, en tiedä miksi, mutta pääsin vain netin rekisteröitymissivulle saakka - helvetillinen keksintö tuo rekisteröinti sitä paitsi, se bugaa jatkuvasti. Sitten jouduin avaamaan vanhan pöytäkoneen ja sain sitä kautta kyllä sentään nettiyhteyden etsiäkseni netistä tietoa siitä, mikä koneellani oikein mahtaa olla ongelmana.

Siinä vaiheessa tulin ajatelleeksi, olikohan tietokoneen myyntipapereissa jonkinlaista teknisen tuen puhelinnumeroa ja kaivoin ne esille. Ja sieltä se verkkoavainkin löytyi, ja nyt tämä taas suvaitsee toimia. Huh!

Nettiyhteyksien vikatiloissa on ongelmana se, että korjatakseen asian pitäisi päästä etsimään tietoa sieltä netistä, mikä on kiva oravanpyörä. Puhelinjuttujen kanssa sama, kun ei voi soittaa ja kysyä.

Olen ikuisuuden tauon jälkeen jatkanut Kuolleiden sielujen lukemista, se jäi kesken muutama kuukausi sitten ja olen aina vaan lainannut sen uudelleen. Jospa nyt saisin sen loppuun, olen jossain puolivälissä ja kyllä se on ihan luettavaa tekstiä, paikoitellen hauskaakin.

Tulipa eilen katseltua telkkarista tuo Maailmojen sota -leffa, jota en ollut aikaisemmin nähnytkään. Tiesin kyllä tarinan suurin piirtein etukäteen, vaikka en ole kirjaakaan lukenut. Muistaakseni Aku Ankassakin on ollut tästä joskus oma versionsa ja muutenkin kuuluisa tarina kyseessä.

Alkuun minulla ei ollut yhtään leffaolo ja aloin katsoa vain siksi, etten jaksanut etsiä tyhjää videonauhaa katsoakseni sen myöhemmin. Ekaan mainostaukoon mennessä olin kuitenkin onnistunut mukavasti pääsemään fiilikseen ja loppua kohden juttu vielä parani, alussa oli ehkä vähän tyhjäkäyntiä. Ihan siistin näköisiähän ne tripodit olivat ja erityisesti tykkäsin punaisista kasvustoista, niistä tuli sellainen kiva maailmanlopun tunnelma.


Eilen kävin myös toisen maailmojen sodan puhelinmyyjiä vastaan. Puolen päivän aikaan olin jo ärissyt kahdelle lehtikauppiaalle ja alkoi raivostuttaa sen verran, että ilmoitin vihdoin haluavani markkinointikiellon, minkä olen meinannut tehdä jo pitkään mutta en ole ikinä vain saanut soitettua. Hähä. Suksikaa suolle kaikki.

Puhelinmyyjien lisäksi minua ovat ärsyttäneet kaikki ne ihmiset, joiden mielestä koirani on liian söpö, kun olen sen kanssa lenkillä. Ei ole ollut yksi tai kaksi kertaa, kun lauma kirkuvia pikkutyttöjä on yrittänyt hyökätä sen kimppuun tai alkanut mankua minulta, että saako sitä silittää. Koira ei itse juurikaan arvosta sitä, että sitä yritettään lähestyä liian nopeasti enkä enää anna lupia sen jälkeen, kun se on muutaman kerran joutunut perääntymään jalkojeni taakse yli-innokkaiden käsien kurotellessa sitä kohti. Tämä on tainnut saattaa minut seudun kakaroiden keskuudessa kusipään maineeseen, mutta oikeasti se ei voisi häiritä minua vähempää.

Tänään joku nainen astui parkkiksella ulos autosta ja päästi oman rakkinsa sieltä juoksemaan vapaasti koirani luokse, vaikka oli huomannut meidät ennen sitä. Olimme jo selkeästi menossa poispäin, kun tämä nainen alkoi selittää ja kysellä koirastani, vaikka olevinani tein selväksi, etten ole kiinnostunut pysähtymään juttelemaan. Vapaana riehuva koira ei halunnut antautua kiinni vaan yritti seurata meitä, ja kiehuin sisäisesti vähän liikaa. Mutta on se nyt kumma, jos ei kadullakaan saa kävellä rauhassa joutumatta idioottien kynsiin. Jep, suolla on vielä tilaa teillekin, hei hei.

Jep. Taas se on täällä. Älytön möykkä, viidet stereot pauhaa ulkona ja viereisissä asunnoissa, ihmiset ravaa ja huutaa rappukäytävissä, hoilotetaan, ajetaan rallia kääntöpaikalla, ja joka puolella leijailee rasvainen grilliruoan katku. Ttu, sanon minä. Näinä päivinä aina muistaa, miksi ei kannattaisi asua teekkaritalossa. Tänä yönä ei varmaan tarvitse nukkua.

Päivällä kävin suhteellisen rankalla ostosreissulla. Positiivista oli se, että löysin paljon tarpeellista tavaraa, negatiivista se, että ne piti raahata kotiin saakka - ja maksoivat tietysti paljon myös. Noh. Ainakaan kirjastoon ei mennyt sakkoa, kun palautin sentään heti seuraavana päivänä eräpäivästä. Löysin myös poistosta kaksi aika pätevän näköistä kirjaa, Markku Sadelehdon kokoamat Englantilaiset aaveet ja Musta kivi -kokoelmat.

Kartutin keittiövälinekokoelmaani hiukan ja löysin etsimäni vaa'an myös, 50 % alennuksesta. Hyvä juttu. Sitten kävin kaverin luona juomassa simaa ja huomaamassa, että en ole ainoa, jota vappu ärsyttää. Se oli ihan terapeuttista. Mutta kun palasin kotiin, huomasin, että täällä on meno mennyt vain entistä villimmäksi, ja se oli tietysti odotettavissakin. Ei tässä auta kai muu kuin vääntää omista stereoista myös nupit vähän kohti kaakkoa, että ei tarvitse kuunnella muiden mekkalaa.

Nyt harmittaa, etten omista poraa. En minä sitä mihinkään tarvitsisi, mutta äänellä olisi ollut kiva aamuseitsemältä ilahduttaa krapulaisia naapureita.

Ja nyt huomaa kyllä, että olen muutamana viime päivänä liikkunut tavallista enemmän. Koko kropassa ei ole paikkaa, jota ei särkisi, ja koiran vieminen ulos pistää irvistelemään, kun jalkoja ei jaksaisi liikuttaa askeltakaan. Mutta jos jaksaisi jatkaa samaan tapaan, niin ehkäpä kunto vähän nousisi, ja se olisi erinomainen hyvä juttu.

Tänään on tarkoituksena yksinkertaisesti vain lukea, röhnöttää nojatuolissa kirja sylissä ja pitää lepopäivä. En ole vielä saanut kirjaa edes auki, kun aika on mennyt printterin kanssa tappelemiseen ja muuhun säätöön, mutta tämän kirjoitettuani tarkoitus on iskeä kone kiinni ja painua laiskottelemaan.

Päätin vihdoin ja viimein hankkia digikameran, kun näin sopivanhintaisen yksilön oheisvermeineen, ja meninpä siis tilaamaan. Kun yritin printata tilausvahvistusta, printteri päätti yllättäen syödä tulosteen niin, että se meni totaaliseen jumiin. Tuo olikin ensimmäinen inha temppu tuolta printteriltä, ja sen hoitaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Vanhassa laserissa sen juuttuneen paperin sai hyvin helposti käsiinsä ja kiskottua pois, mutta tuossa uudessa paperi oli todella tiukassa. Kiskoin takaa ja yläkautta ja parhaimmillaan paperi repeytyi kynnenkokoisiksi palasiksi. Rakentelin riekaleista lattialla palapeliä saadakseni selville, sainko kaikki kappaleet pois. Ilmeisesti sain, mutta paljon tuohon menikin aikaa.

Kosmoskynä ilmestyi ja sen mukana kaksi kirjoittamaani novelliarvostelua. Kriitikointikokemusta alkaa karttua hitaasti ja epävarmasti, mutta kuitenkin. Mukavaa.

Jaah. Kevätväsy jatkuu, mutta käsityöt jaksavat innostaa edelleen. Olisin tänään säätänyt kietaisuhameen vyötäröä, mutta totesin, että ompelukoneelleni on tapahtunut jotakin todella mystistä. Neulan asento on vino ja sen takia onnistuin katkaisemaan kolme neulaa ennen kuin luovutin, taivuttaminenkaan ei auttanut. Ääh. Edessä koneen ronttaus keskustaan, että sen voi viedä huoltoon. No, tuleepahan samalla käytyä ostamassa pari vetoketjua.

Pitänee keskittyä toistaiseksi neulomispuoleen, jos ompelemaan ei kerran pysty. Kirjoittaminen ei nyt oikein huvita, ja harmi kyllä juuri sitä pitäisi tehdä. No, otan parin päivän loman ja kokeilen huvittaako sen jälkeen. Jos ei, niin sitten on tehtävä väkisin.

Minua ei ole sentään aprillattu, ellei sitten koko elämää pidä jonkinlaisena äärimmäisen kieroutuneena aprillipilana. Tietäisi vaan, kuka sille nauraa.

Viikonloppuna oli kirjoituskurssi, mutta en jaksa sanoa siitä oikein mitään juuri nyt. Palaan asiaan ehkä. Jonkinlaisen turhautumisen vallassa se kului. Siirryttiin myös kesäaikaan ja se aiheuttaa sen, että olen varmasti kolme seuraavaa viikkoa ihan eri ajassa kuin muu maailma, kun kroppa jumittaa talvessa. Illalla ei nukuta, aamulla sitten senkin edestä. Ulkona kävellessä kumisaappaat on ainoat oikeat kengät, kun kaduilla on viisi senttiä syviä vesilätäköitä. Tänään kuitenkin paistoi aurinko. En tykännyt, koska en omista aurinkolaseja ja alkoi särkeä päätä.

Olisin mennyt keskustareissulla näöntarkastukseen, jotta olisin voinut ostaa piilarit, jotta olisin voinut ostaa aurinkolasit. Pääsin kuitenkin liikkeelle niin myöhään, ettei silmälasiliikkeet olleet enää auki. Kellosepälle sentään kerkesin juuri ja juuri. Minulla on ollut varmaan kuukauden verran kellosta patterit lopussa ja rannekekin alkoi hajota käsiin - kirjaimellisesti. Päätin ostaa saman tien uuden kellon, koska tuossa ei enää kestäneet patterit ollenkaan ja se pysähteli välillä paristojen kanssakin. Oli vaikea löytää yksinkertaista ja käytännöllistä, sen sijaan 500 euroa maksavia hiton rumia metallirannekekelloja oli huima valikoima. Löysin kuitenkin pienen tuskailun jälkeen ihan kivan kolmen kympin kellon, mutta jouduin vaihdattamaan siihen rannekkeen, koska se oli punainen ja minä en kannata punaista.

Ostin pitkästä aikaa lankoja, kun nyt on tuo käsityöbuumi päällä. En kuitenkaan löytänyt yhdestä merkistä haluamaani väriä ja kangaskauppaan en ennättänyt, joten en voinut katsoa olisiko siellä ollut. Pitää kai keskittyä tällä välin virkkaamaan, siihen soveltuvia keriä on ihan reilusti.

Lukeminen on käynyt vähän nihkeästi viime aikoina, en tiedä, mihin oikein olen hukannut kaiken ajan, kun en ole mitään muutakaan juuri saanut tehtyä. Salaperäistä. Kai minä olen sitten vain istunut wordin ääressä ja tuijottanut näyttöä saamatta juuri mitään aikaan.

Nyt sain kuitenkin luettua Elaine Cunninghamin Haltian varjon, joka aloittaa Laulut ja miekat -nimisen sarjan. Olen joskus ostanut alesta sarjan seuraavan osan, jota en ole saanut luettua kun eka osa oli lukematta, mutta nythän tilanne sitten korjaantui. Kirja oli ihan mukavasti luettava, ei mitään tajunnanräjäyttävää mutta ihan pätevää perusfantasiaa. Oli haltioita ja velhoja ja lumottuja miekkoja, murhia ja taikuutta. Ihan hyvä mieli tästä jäi.

Kirjoittaminen puolestaan töksähtelee edelleen. Olen kyllä parin viime päivän aikana kirjoittanut sitä tarinaa, mitä pitikin, mutta jokainen sana pitää oikeastaan pakottaa ulos. Kirjoittaminen ei vain tunnu tällä hetkellä hyvältä, se on ikävä totuus. Ei minua oikeastaan edes laiskota, kirjoittaisin kyllä jos se vaan ei tuntuisi niin tuskaiselta, ja olen tosiaan venynyt pitkiäkin aikoja näytön ääressä yrittämässä saada tekstiä aikaan. Sitä tulee vaan niin hitaasti, että käy ottamaan päähän ihan tosissaan. Mutta yritän saada seuraavan kurssitehtävän ajoissa palautettua ja aikaa on alle viikko. Olisi huippua jos saisin tuon tarinan siihen mennessä kasaan.

Päätä särkee hiukan, toivottavasti ei pahene. Tuntuu vähän alkavalta migreeniltä. Pariin viikkoon semmoista ei ole kumma kyllä ollutkaan. Ei kyllä tarvitsisi tulla nytkään.

Pitänee lähteä käymään kaupassa ja kirjastossa. Jos vaikka keksisi matkalla, miten jatkaisi tarinaa.

Mietiskelin tänään happamesti, että pitäisi varmaan lisätä hammaslääkärillä käyminen harrastuslistaan. Kävin tänään ja tekivät sen juurihoidon loppuun. Ei sattunut, mutta meinasin kyllä tukehtua röntgenlaitteeseen, joka ei ihan olisi mahtunut sinne mihin se survottiin ja painoi ilkeästi kitalakea. Rätkäisivät minulle sitten kaksi uutta aikaa tämän lystin päätteeksi.

Kirjoittaminen ei suju, ei oikein lukeminenkaan. Pitää varmaan neuloa lisää.

Joko minulla on vatsatauti tai sitten elämäni on tällä hetkellä liian rankkaa ja stressaavaa. Taisin eilenkin todeta, että tarvitsisin aikaa ihan vain olla niin, ettei tarvitsisi vähään aikaan huolehtia mistään, mutta se ei ole nyt onnistunut ja käyn lievillä ylikierroksilla, ja se ei tee minulle yhtään hyvää.

Kelan kanssa on sitten aina niin kiva asioida. Olen liian kipeän tuntuinen jaksaakseni pahemmin vaahdota asiasta tai selittää sitä, mutta tulos on joka tapauksessa se, että Kela ei ole aikoinaan maksanut minulle yhtä tukea, johon olisin ollut oikeutettu, ja sain tietää koko tuesta silloin, kun sitä ei olisi enää edes ehtinyt hakea. Siltä ajalta maksettiin yhtä toista tukea, jonka Kela nyt haluaa karhuta takaisin, mutta sitä ei korvata millään - siis sillä toisella tuella. En minä olisi mihinkään kolmen kuukauden asumistukia tarvinnutkaan... puhumattakaan siitä että minulla olisi rahaa maksaa niitä takaisin.

Nyt pitää ottaa säästölinja. Ei sillä, että olisin tietokoneen lisäksi mitään ihmeitä ostellut, mutta nyt pitää jättää vähäisetkin joksikin aikaa ja katsoa, millaiseksi tämä tilanne nyt kääntyy.


Sain luettua Dan Brownin Da Vinci -koodin, jonka luin lähinnä uteliaisuudesta nähdäkseni, minkä takia se on niin hirveän suosittu. En juuri olettanut pitäväni kirjasta, joten en sitten pettynyt, kun kirja osoittautuikin aika huonoksi. Itse asiassa ei tee mieli edes yhtään vaivata aivoja, että siitä keksisi jotain sanottavaa. No, juonessa oli käänteitä ja mysteerejä, mutta henkilöt olivat paperinmakuisia ja lisäksi tämä kirja on erinomainen esimerkki siitä, että cliffhangereita voi olla liikaa. Jos aina tulee esille vain uusia arvoituksia, joihin ei kuulu minkäänlaista vastausta järjellisessä sivumäärässä, ainakin minä turhaudun. Lukija kaipaa myös tietoa. No, tulipa luettua ja taas kerran todettua, ettei makuni oikein käy yhteen "yleisen mielipiteen" kanssa.

Nyt alkaa huomata, ettei ole saanut levättyä tarpeeksi. Kaikki alkaa kasaantua ja mennä yli. Viikonlopun opiskelu, eilinen hammaslääkäri, eilinen migreeni. Migreeniin voi kanssa aina luottaa, se tulee rankan viikonlopun jälkeen, kunhan stressi hellittää. Nukuin viime yönä aika monta tuntia, mutta en selvästikään tarpeeksi, ja tänään kiukuttaa jokainen pienikin asia. Kuten se, että kirjastosta lainaamassani Pocahontas-leffassa on häiriöitä ja en saanut sitä katsottua kokonaan, vaikka oli juuri sopiva olo piirretylle. Pitää koittaa putsata levy ja katsoa, auttaako se. Mutta nyt ei enää huvita tänään, meni maku.

Ja huomenna on tietenkin luvassa lisää asioiden hoitamista, samoin kuin torstaina. En minä olisi halunnutkaan rentoutua. Ja lauantaina olisi kaverin tuparit ja pitäisi keksiä joku lahjakin. Ja leipoa sinne jotakin.

No, ei voi kuin toivoa, että huomenna olisi parempi mieli.

Edelleen kipeänä enkä ole pystynyt tekemään yhtään mitään näinä päivinä. Kipeyden huomaa siitäkin, että oli aamulla pakko nousta älyttömän aikaisin sängystä, koska yskitti niin paljon, ettei vaan enää pystynyt olemaan pitkällään, saati että olisi saanut nukuttua. Silmiä väsyttäisi ja muutenkin, mutta jos en opi nukkumaan istuallani, torkuista tuskin tulee mitään. Pystyasennossa henki kulkee paremmin, ikävä kyllä sillä lailla ei vain muuten jaksaisi olla. On tämä nyt taas hauskaa.

Noh, katsoin eilen telkasta Kasvattitytön tarinan, joka oli joku Jane Austen -filmatisointi. Kirjaa en ole lukenut, mutta pidin kyllä elokuvasta. Olkoonkin, että ensimmäisen puolen minuutin kuluttua arvasin aivan oikein, kuka lopulta menee naimisiin kenenkin kanssa. Sen jälkeen pakkaa sekoitettiin runsaalla kädellä ja sitten asiat menivät täsmälleen niin kuin olin olettanutkin. Yllätyksellisyydestä nolla pistettä, mutta fiiliksestä, puvuista ja muusta semmoisesta aika monta.

En jaksa olla kipeänä. Plääh.

En saa unta, häiritsi kun skanneria ei ollut asennettu ja lopulta oli pakko nousta sängystä ja ruveta kasaamaan sitä. Laitoin sen sittenkin tuohon pöydälle, siirsin vain laserini lattialle sohvan viereen. Tuskin koira sitä kovin pahasti kohtelee kaltoin. Osasin ihan hienosti laittaa tuohon härveliin paperia ja virtajohdon ja asentaa mustepatruunat ja kielen ja kellon ajan ja laatutestikin näytti hyvältä.

Siinä vaiheessa olisi pitänyt tietää, että homma etenikin turhan lupsakasti. Ongelmat rysähtivät niskaan, kun yritin syöttää skannerin romppua tietokoneelle. Aika usein 98:n ongelmat saa kierrettyä sillä, että vain jättää ne huomiotta, mutta tämä romppu ei ole huijattavissa eikä se suostu yhteistyöhön tuon käyttiksen kanssa. Kele, onko se kaksitonninen sitten pakko oikeasti hankkia ja mistä minä semmoisen tähän hätään löydän.

Ja en minä olisi mitään skannannutkaan. Noh, tiedän ihan hyvin, että olen nyt tässä projektissa jo paljon pitemmällä kuin esimerkiksi eilen, kun laite kerran on jo olemassa. Mutta ei voi mitään sille, että nyt vituttaa, kun sitä ei voi kuin katsella. Piirsinkin vielä tänään lisää... mur.

Digiboksi osoittautui paljon yhteistyöhaluisemmaksi, sen härväsin jo illalla paikoilleen ja se toimiikin ihan hyvin, tosin tallennusta en ole vielä kokeillut, joten siitä en osaa sanoa mitään. Siinä hommassa kaikkein vaikeinta oli keksiä, miten kaukosäätimen saa auki niin, että sinne saa patterit sisälle. Oli yllättävän hankala.

No, jos ei muuta keksi niin ei kai tässä auta kuin talsia joulun jälkeen johonkin atk-liikkeeseen, kun pitää mennä keskustassa käymään. Ennen joulua en kyllä enää lähde sinne ruuhkaan haahuilemaan.

Taidan keventää mielialaa lukemalla Pratchettia, kunnes pystyn taas nukkumaan.