Veristä siirappia

Jostain syystä on tullut katseltua taas kauhuleffoja vähän ahkerammin. 1408 tuli nähtyä, samoin Piina ja Carrie. Itse asiassa kaikki perustuvat Kingin kirjoihin tai novelleihin, ja tämä vaikuttaisi olevan joku kausi. Ehkä tämä on vastapainoa Nanowrimolle, missä yritän väkertää jonkun sortin romanssia. Tarvitsen jotakin, mikä estää hukkumasta siirappiin. Ihan hyviä leffoja ovat kaikki olleet, 1408:ssa oli muutama ihan oikeasti häijy oivallus ja Carrien äiti oli pelottava kiihkouskovaisuudessaan.

Nanon kirjoittaminen on alkanut todella tahmeasti, mutta olen silti aikataulussa 5015 sanani kanssa. Kirjoitustahtini on kuitenkin ollut käsittämättömän hidas, kun olen saanut johonkin pariinsataan sanaan tuhrattua puoli tuntia. Tänään sitten iltapäivällä totesin, ettei tuo käy mitenkään. Sanoja on alettava syntyä vähän eri tahtiin, jos aion jaksaa maaliin asti, koska haluan tehdä illalla jotakin muutakin kuin takoa näppäimistöä. Ilmeisesti kyseinen päätös auttoi asiaa, koska sain vähän turhaa ajattelua karsittua pois. Tässä kuitenkin taitaa näkyä se, että olen vähän ruosteessa kirjoittamisen suhteen, en ole kovin paljon saanut aikaan viime aikoina. Lähinnä arvosteluja.

Toivottavasti löytämäni tahti jatkuu. Nyt alan suhteellisen hyvin päästä jo toisen päähenkilöni pään sisään, toinen on vielä vähän etäisempi. Mutta kymmenesosa kirjoitettu!

Nyt on luettu Kingin novellikokoelma Jälkeen keskiyön. Tämä olikin aika pitkään hyllyssäni lukemattomana. Pidin kyllä, Kingin novelleissa on yleensä jotakin mukavan häiriintynyttä. Erityisesti pidän sen huomaamisesta, että oikeasti mistä tahansa voi saada aikaan mukaansatempaavan novellin. Oli se sitten vedettävä vieteriapina tai järvessä asuva omituinen olio joka näyttää öljylautalta ja syö ihmisiä. Ne kuulostavat selitettyinä todella naurettavilta kauhunovellien aiheilta, mutta silti niitä lukiessa ei vain naurata.

Nyt voisi vaihteeksi lukea jonkun romaanin. Vaihtoehtoja on vain niin paljon, että melkein on pää pyörällä. Ja kirjastosta ei ole lainoja, kerrankin. Yritän vähän lueskella välillä omaa hyllyäni.

Stephen Kingin Eksyneiden jumala on nyt sitten luettu tarkoittaen sitä, että minulla on lukematta vain YKSI kirjaston kirja. Nyt, kun en vaan huomenna sorru lainaamaan lisää...

Mutta tähän teokseen. Itse asiassa pidin kovasti. En jostakin syystä oikein osannut odottaa tarinaa pikkutytön eksymisestä metsään, mutta en pettynyt kuitenkaan, sillä tämä on kerrottu mielenkiintoisesti ja mukaansatempaavasti. Pidän siitä, miten King välillä tarttuu pieniltä tuntuviin asioihin ja tekee niistä jollain lailla suuria kertomuksia, esimerkiksi Julma leikki oli sellainen kirja samoin kuin tämä. Ne alkavat aivan pienistä asioista ja yhtäkkiä kyseessä onkin jo taistelu elämästä ja kuolemasta. Pienillä asioilla on väliä.

Eilen, tai no oikeastaan tämän päivänä puolella, tuli katseltua telkkarista Uinu, uinu lemmikkini joka on taas kerran niitä leffoja, jotka olen halunnut nähdä pitkään enkä ole kuitenkaan nähnyt. Nyt sitten katselin. Olin kuullut, että se on tosi kauhea, mutta ei se kyllä minusta ollut. Olihan se kauhuleffoista kyllä paremmasta päästä ja vissiin yhden kerran piti sulkea silmät sekunniksi, mutta ei se silti suuremmin hirvittänyt, ja loppuhan oli suorastaan huvittavan koominen, virnuilin itsekseni sille.

Huomattavasti enemmän kauhunväristyksiä aiheutti se, että muokkasin tänään novellia vielä lisää ja se, että nettiyhteys oli muutaman tunnin poikki. Taas! Mitä helkkaria ne oikein puuhaavat siellä, kun koko ajan pätkii. Vaikka taloon kuuluu nettiyhteydet, kävi taas kerran mielessä että melkein hankkisi oman liikkuvan liittymän, joka ei olisi alhaalla kaiken aikaa. Ärsyttää tämmöinen.

Luulisin, että vilkaistuani novellista vielä yhden jutun, saattaisin kyetä luopumaan siitä ja pistämään sen eteenpäin. Se tuntuu hankalalta, etenkin kun nyt parina viime päivänä olen tuijotellut sitä urakalla ja tajunnut samalla, että jos kirjoittaisin saman tarinan nyt, luultavasti painottaisin asioita eri tavalla kuin aikoinaan. Enkä tiedä olisiko se parempi vaiko huonompi asia. Ehkä sen on vain annettava olla, kaikesta huolimatta. Kun osaisi.

Suomen kesä on tyypillisesti juuri tällaista - pari päivää hillitöntä auringonpaistetta, sitten ukkoskuuroja ja nyt koleaa sadetta. Minä pidän enemmän tästä viileästä ja sateisesta vaihtoehdosta, helle ei sovi minulle sitten tippaakaan. Minulle tulee paha olo, kun lämpötila ylittää tietyn rajan. Tosin, nyt päätäni kyllä särkee viileydestä huolimatta.

Kävin kirjastossa palauttelemassa kolme lainaa ja tietenkään en päässyt sieltä pois lainaamatta uusia tilalle, vaikka kirjoja oli lukematta ennestään hirveä pino. Toivotonta. Mutta kun ne nyt vain kävelivät vastaan ja kerjäsivät minua ottamaan ne mukaansa. Ja minä en ole hyvä sanomaan kirjoille "ei", joten tuohon huojuvaan pinoon ne sitten päätyivät.

Ainakin sain luettua Stephen Kingin Carrien vihdoin ja viimein. Ei siinä mennyt kuin pari päivää, mutta sitä ennen olin tainnut lainata sen uudestaan ainakin kaksi kertaa ennen kuin ehdin aloittaa sitä. Mutta asiaan. Olin kuullut kirjasta etukäteen jotakin, olisikohan siitä mainittu Kingin kirjoittamassa kirjoitusoppaassa tai jotain, joten tiesin lähtötilanteen, mutta en sitä, miten tarina siitä lähtisi. Ja lähtihän se. Alkuun vaikutti hiukan siltä, että kyseessä on tavallinen kiusattu-kostaa-kiusaajilleen -juttu, mutta oli siinä omalaatuisia piirteitä sen verran, että juttu pysyi koko ajan mielenkiintoisena, ja hyvin traagisena. Kiusattuun Carrieen minun oli pelottavan helppo samastua, tämä kirja muistutti taas siitä, miten hirveän julmia paikkoja koulut ovat. Tämä on niitä tarinoita, joiden ei voisi edes kuvitella päättyvän onnellisesti.

Jossain määrin tuntui, että kertojia oli liikaakin, kun hypittiin ihan kenen tahansa randomin ohikulkijan näkökulmaan ja sekaan oli ripoteltu kaiken maailman pöytäkirjoja ja raportteja. Vähemmälläkin olisi minusta pärjännyt, mutta kyllähän minä tästä pidin kuitenkin.

Nyt on taas vaihteeksi menossa jonkinlainen kauhukausi. Kirjoista luen Stephen Kingin Carrieta. Viime yönä katselin telkasta leffaa, jonka nimi oli Tales from the dark side tai jotain aika lähelle sinne päin. Se oli ihan viehko leffa, yhdestä pikkupojasta meinattiin valmistaa ruokaa ja siinä sivussa käytiin läpi kolme erilaista kauhutarinaa. Näistä keskimmäinen kissajuttu oli ihan aidosti häijy ja onnistui äklöttämään minua, mikä oli erittäin tervetullutta vaihtelua. En ole pitkään aikaan onnistunut saamaan väristyksiä kauhuleffoista. Eli siis ihan hyvä kuva. Pitäisi ehkä ottaa nauhallekin.

Ehkä vuodenaikaan sopivasti minulla on nyt luvussa Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Etenee ihan mukavasti, vaikka aika paljon on tullut myös katsottua leffoja telkkarista. Eilisiltana tuli The Thing, joka oli pakko katsoa, kun olen aikoinaan sen novellinkin lukenut, jonka pohjalta tuo on tehty. Antarktiksella tutkijoiden elämä muuttuu aika mielenkiintoiseksi, kun vieras elämänmuoto alkaa tehdä tuhojaan asemalla. Ihan katsottava kauhuleffa tuosta on saatu tehtyä.

Oi voi voi. Tässä kirjoittaessani koirani sai lievältä epilepsialta näyttävän kohtauksen ja horjahteli ympäriinsä, onneksi tämä vuodesohva ei ole yhtä korkea kuin normaali sänky olisi ollut, kun se tippui laidalta alas. Kyllä se näytti jo asettuvan, kun onnistuin rauhoittamaan sen paikalleen silityksillä ja jalatkin näyttää taas kantavan. Epäilin pari vuotta sitten, että sillä puhkeaa epilepsia, mutta kohtauksia ei tullut ikinä kuin yksi, ennen kuin nyt tänä keväänä on ollut kaksi. Taidan pääsiäispyhien jälkeen soittaa eläinlääkärille.

Perjantaina lähdettiin kirjoittajakollegan kanssa sinne kummitusjuttuleirille. Ajokeli ei ollut mitenkään hyvä, mutta sopi kyllä viikonlopun kauhuteemaan - mikä onkaan kauheampaa kuin autoilu huonossa kelissä? Perille löydettiin hienosti, vaikka minä toiminkin kartanlukijana.

Viikonloppu sujui kaikin puolin mukavasti ja kaikkien mukana olijoiden kanssa ennätti jutella, kun porukkaa oli vain kymmenisen henkeä. Omasta puolestani kiitos kaikille paikalla olleille ja erityiskiitos Annelle siitä, että jaksoi tämmöisen leirin järjestää.

Luimme toistemme novelleja ja kommentoimme niitä, ja minulla on nyt pariin novelliin mielessä parannusehdotukset, joiden avulla toivottavasti saan tekstejä parannettua. Lauantaina kävimme ulkona nuotion ääressä palelemassa ja paistamassa makkaraa ja vaahtokarkkeja. Pimeässä metsässä oli jännää kuulla novelleja ääneen luettuina, niihin tuli ihan erilainen tunnelma ja palelukin unohtui hetkeksi. Myöhemmin sauna sulatti viimeiset kohmeet.

Katsoimme myös kaksi elokuvaa, joista kumpaakaan en ollut nähnyt ennen ja joista pidin kovasti. Call of the Cthulhu on tehty Lovecraftin tarinoiden mukaan ja tavoitti minusta hyvin alkuperäisen teoksen hengen. Mustavalkoinen mykkäfilmi toimii vielä nykyäänkin, kun se tehdään hyvin. Kylä taas oli tarina oudolta tuntuvasta kyläyhteisöstä, jonka ulkopuolella elelee hirviöitä, ja sisälsi hienoja hahmoja, kuten sokean tytön sekä kylähullun. Molemmat voisin varsin mielelläni liittää vaikka omaan leffakokoelmaani, joka onkin vielä säälittävän pieni.

Eiliselle päivälle kauhua kehitti sitten migreeni, joka puhkesi kun pääsin rankan viikonlopun jälkeen kotiin lepäämään. Ja tämän päivän kauhusta vastasi se kirjoituskurssin essee, jonka sain viimein väkerrettyä loppuun ja palautettua. Nyt pitäisikin siirtyä tekemään seuraavaa tehtävää, mutta nautiskelen nyt ensin vähän aikaa siitä tunteesta, että sain yhden homman tehtyä loppuun.

Kävin eilen kaverin kanssa elokuvissa katsomassa Tähtisumua. Neil Gaimanin samannimiseen kirjaan perustuva leffa oli mielestäni äärettömän hyvä. Tarina kertoo pojasta, joka lähtee noutamaan rakastetulleen pudonnutta tähteä tunteensa todistaakseen, mutta joutuukin mukaan aika lailla outoon seikkailuun, jossa yksi jos toinenkin haluaa saada kyseisen tähden haltuunsa. Eikä tähtikään ole ihan sitä, mitä Tristan oli odottanut. Fantasiaa ja jännitystä riitti, ja kaiken lisäksi leffa oli älyttömän hauska.

Kirjoista sain vihdoin luettua Stephen Kingin Pimeän puolen. Ihan taattua Kingiä, ei valittamista. Tässä on kiintoisa näkökulma siihen kirjoittajan persoonaan ja eräänlaiseen jakautuneisuuteen, joka on aika tyypillistä niille, jotka kirjoittavat. Ja kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen kuin alkaa kirjoittaa kirjailijanimellä... ;)

Ja tästä ansaitsen kyllä jo jonkunlaisen urhoollisuusmitalin: viime yönä kuuntelin loppuun Sesse Koiviston Enkelin savannilla äänikirjana. Aloitin sitä joskus kesähelteillä ja tympäännyin, mutta nyt kuuntelin vihdoin viimeisen kasetin, kun ei nukuttanut. Tämä on puuduttavinta, mitä olen lukenut - tai no kuunnellut - todella pitkään aikaan. Kirja kertoo suomalaisesta Noorasta, joka lähtee Keniaan etsimään juuriaan, hän kun on puoliksi afrikkalainen. Sitten sitä rakastutaan ja käydään safareilla. Luonnon kuvaukset ovat kirjan parasta antia, mutta ei niissäkään ole mitään uutta ja sävähdyttävää niille, jotka ovat Avarat luontonsa katsoneet. Romanssi on täydellinen ja naiivin vaaleanpunainen, ja maistuu siksi pahvilta. Lisäksi kirjaa on höystetty koko ajan valkoiset tekivät sitä ja tätä ja valkoiset ovat pahoja -aivopesulla.

Ääh, onko siitä taas oikeasti noin pitkä aika, kun olen päivittänyt viimeksi, vaikka juuri päätin, että alan taas olla ahkerampi. Mutta jotenkin silloin, kun kaikkein eniten pitäisi selvitellä ajatuksia, se lipsuu mielestä koko ajan. Enkä minä oikein mitään ihmeitä ole edes saanut luettua.

Kengännauhatkin katkesivat tänään, kun olin menossa iltalenkille. Vaelluskengistä, jotka ovat ehdottomasti parhaat kengät kävelemiseen, ja koska kävelen lenkkejä kolme kertaa päivässä, en voisi kuvitella elämää ilman niitä. Toivottavasti muistan ostaa sopivat nauhat heti huomenna, muuten odotettavissa on rakko johonkin kohtaan jalkaa.

George Orwellin Vuonna 1984 on nyt luettu loppuun. Kyseessä on häijy tulevaisuusdystopia, eikä se muutu yhtään vähemmän häijyksi, vaikka visio ei toteutunutkaan. Winston elää yhdyskunnassa, jossa Isoveli valvoo kaikkea ja ajatustenkin tasolla tapahtuvasta uskottomuudesta rankaistaan. Puolueella on keinot lytätä ihminen ja koota hänet kappaleista uudelleen, ja teoksen psykologinen puoli onkin aika mielenkiintoinen. Hyvä kirja.

Roald Dahlin Nahka ja muita novelleja on toinen kirja, jonka olen tässä saanut luettua, ja se hupenikin todella nopeasti, sillä oli nopea ja koukuttava lukea. Novellit ovat aina jollain tavalla häijyjä ja kieroja, ja joissain tapauksissa niille on pakko nauraa vahingoniloisesti. Aivan ihana kokoelma, harmi viedä takaisin kirjastoon.

Usvan numero 3/2007 on ilmestynyt. Ja minun novellini Karuselli on mukana. Kolmas lehtijulkaisu on nyt sitten tosiasia. Tuuletusta.

Lehteä pääset lukemaan osoitteesta http://www.usvazine.net

On vähän sekava olo, taidan mennä lukemaan kyseisen lehden itsekin loppuun.

Kunpa sataisi. Haluaisin mennä kävelemään rankkasateessa ja kastua ihan likomäräksi. Mutta kun ei. Täällä höyrystyy aivot, ei yksinkertaisisti pysty, on liian kuuma.

On pitänyt koko päivän aloittaa kirjoittaminen, mutta kun. Olkapäällä istuva kirjoitusperkele kyllä usuttaa kovasti, mutta kun.

Kirjoitusperkele: No nyt avaat sen hemmetin Wordin.
Aksu: On nälkä.
KP: Ei ees ole, sulla mitään ruokahalua tässä kuumuudessa kumminkaan.
A: On jano.
KP: Hae sitten lasi juotavaa siihen pöydälle ja ala naputtaa.
A: Haluun mennä parvekkeelle lukemaan.
KP: Kirjota vähän ja mene sen jälkeen parvekkeelle lukemaan.
A: Mitä jos menen vähäksi aikaa lukemaan ja kirjotan sitten?
KP: Et kirjota kumminkaan, kyllä minä sinut tiedän.
A: Mut ku ei jaksa...

Hitto kun olisi läppäri, niin menisin sinne parvekkeelle kirjoittamaan. Siellä on edes vähän viileämpää.

Tai ehkä se on vain tekosyy. Ehkä en menisikään, vaan keksisin jonkun muun tekosyyn. Mutta oli miten oli, tämä kuumuus tekee minusta täysin rätin. Ei vaan pysty.

Minulla on ollut jo pari päivää jotain mietteitä, mitä tänne voisi kirjoittaa, mutta kun pää höyryää.

Oli miten oli, luin loppuun Stephen Kingin kokoelman Maantievirus matkalla pohjoiseen. Loppua kohti se muuttui paremmaksi, alussa oli pari aika tahmeaa novellia, mutta sitten helpotti suuresti. Novelli 1408 sai minut ihan oikeasti pelkäämään niin, että niskahiukset törröttivät pystyssä. Ihanaa, nautinnollista, harvinaista. Minua on suht vaikea pelottaa tekstillä - livenä se kyllä onnistuu liiankin hyvin.

Ihan käypäinen kokoelma, harmi viedä takaisin kirjastoon, huolisin kyllä omaankin hyllyyn.

Katsoin juuri töllöttimestä leffan Aavelaiva. Ihan katsottava, ei valittamista sinänsä. Minä vain toivoin, että olisin edes yhdessä pienessä kohdassa pelännyt edes ihan vähän, mutta kun ei. Ja tätä sitten mainostettiin hyytävänä kauhukuvana. En tiedä - enkö enää osaa pelätä kuten ennen? Kirjat tai leffat harvoin pelottavat minua niin paljon kuin toivoisin, vaikka kyllä niitäkin edelleen on.

Onneksi osaan nauttia leffasta pelkäämättäkin eikä Aavelaiva mennyt missään vaiheessa niin koomiseksi, että olisi tehnyt mieli nauraa. Mitä nyt vähän taas vuodetaan verta elottomista esineistä, jutellaan aaveiden kanssa ja tavataan sielunkerääjä, vähän räjäytellään ja muuta tavanomaista sälää. Mutta katsoihan sen, pidin tarinasta, joka toi jossain määrin mieleen Lentävän hollantilaisen legendan.


Kirjoissakin on menossa kauhua, Kingin novellikokoelma Maantievirus matkalla pohjoiseen. Vaikuttaa varsin lupaavalta. Tähän mennessä olen pitänyt eniten novellista Kaikesta rakkaasta joutuu luopumaan, jossa graffiteja keräilevä mies hautoo itsemurhaa. Varsin samastuttava päähenkilö, jonka tuskan pystyy tuntemaan.


Tänään postiluukusta tuli Suuri käsityölehti. Haluan tehdä itselleni haitossut. Ihan välttämättä. Pitää kehittää jostakin jotain valkoisen huovan tapaista, sopivan väristä fleeceä minulla taitaakin jo olla, sitä jäi sen jäljiltä kun kerran tein itselleni lämpimän fleecepuseron.


Kirjoittaminen on vaarallista. Minä onnistuin tänään pitkästä aikaa potkimaan itseni vauhtiin, ja kuten siinä liian usein käy, jarruja ei enää löydäkään mistään. Naputtelin näppäimistöä maanisena ja unohdin kokonaan, että minun olisi pitänyt syödäkin. Kun lopulta sain kohtauksen valmiiksi oli jo liian myöhäistä, oksettava olo ja päänsärky olivat jo puhjenneet ja tähän ei auta välttämättä edes nukkuminen. En jaksanut tehdä muuta kuin tuijottaa sitä elokuvaa.


Täällä on kuuma eikä tänne saa läpivetoa mistään. Ei ihme, että olen nukkunut niin levottomasti viime öinä. Viime yönä näin unta, jossa näin unta, että kaduilla oli valtavia vääristyneitä leijonia. Ja ajelin myös bussilla, mutta kuljettaja ei päästänyt minua pois oikealla pysäkillä, ja jostain syystä olin menossa edelliseen kämppääni enkä nykyiseen, eikä sitä katua pitkin edes kulje busseja. Mutta unet nyt mistään logiikasta eivät ole kuulleetkaan.

Tässä sepustusta siitä, missä tuli käytyä. Spesifimpiä pohdintoja tulossa mahdollisimman pian.

( Perjantaista sunnuntaihin )


Muiden Con-kokemuksia löytyy usvan blogista, joka on muutenkin seuraamisen arvoinen. http://usvazine.vuodatus.net/ on osoite. Sieltä löytyy myös linkkejä muihin conia käsitteleviin blogeihin ja keskusteluihin.

En sitten kuitenkaan malttanut olla lukematta sitä Dorian Grayta loppuun, vaikka tarkoitus oli säästellä. No, en vain mene vähään aikaan spoilaamaan loppua muilta. Jos kykenen...

Istuin rottinkituoliini mahdollisimman epäergonomiseen ja siten erittäin mukavaan lukuasentoon, jätin ristiselän valituksen huomiotta ja luin kirjan loppuun. Ja sitten harmitti, että se loppui. Se oli oikeasti niin hyvä.

Seuraava sisältää vähän spoilereita, joten jos et ole lukenut kirjaa, mutta aiot tehdä sen, älä lue.

( Dorian Grayn muotokuvasta )

Tämän jälkeen pitäisi ehkä vihdoin ja viimein yrittää lukea loppuun tuo Auerin Varjoissa vaeltaja, joka kummittelee tuossa pöydällä. Ei sitä olisi kuin vajaa sata sivua jäljellä, ehkä kykenen lukemaan sen. Jotenkin tämä teos ei ole kyllä missään vaiheessa tempaissut mukaansa.

Viime yönä tuli tuijoteltua leffa Viiltäjä. Ensin mietin, jaksanko katsoa sitä vai en, mutta kun en ollut vielä käynyt nukkumaan sen alkaessa, niin katsoin. Ja kannatti kyllä katsoa. Pakko tunnustaa, että en oikeastaan ole tähän mennessä tiennyt Viiltäjä-Jackista muuta kuin nimen ja sen, että se tappoi ihmisiä joskus jossakin. Ja minä kehtaan kutsua itseäni kauhufaniksi. Nyt tuli sitten nähtyä joku tulkinta, ja heräsi myös innostus etsiskellä mahdollisesti lisääkin tietoa tuosta hurmaavasta herrasta.

Vanha Lontoo viehätti miljöönä erittäin paljon kivettyine katuineen ja jatkuvine sateineen. Lisäksi oli mukava, kun leffassa perehdyttiin nimenomaan laitapuolta kulkevien naisten elämään. Ehdottomasti hieno elokuva. Ihme, etten nähnyt siitä unta.

Kirjoissakin on menossa jonkinlaista kauhua, sillä kesken on Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Enää muutama luku lukematta ja kirja koukuttaa pahasti. Aavistuksen harmi, että luen sitä Toukan lukupiirissä ja pitäisi ehkä vähän odotella muita ennen kuin hyökkäisi lopun kimppuun.