Veristä siirappia

Herään vaihteeksi henkiin kertomaan poikkeuksellisen hyvästä äsken luetusta kirjasta. Naomi Novikin Kuninkaan lohikäärme tuli luettua melkoisella vauhdilla, kun ei todellakaan tehnyt mieli lopettaa lukemista oikein mihinkään kohtaan. Novik on kehitellyt vaihtoehtoisen historiallisen maailman, jossa Napoleonin aikoihin armeijoilla oli käytettävissään myös ilmavoimat - lohikäärmeet hoitajineen. En ole hirveästi perehtynyt tuohon aikakauteen ja sen faktoihin, mutta minun silmiini näytti, että historialliset faktat napsahtivat oikein kivasti kohdalleen tämän tarinan punoksessa.

Englantilaislaivan kapteeni Laurence saa ranskalaislaivan valtauksen yhteydessä haltuunsa lohikäärmeenmunan, joka kuoriutuu purjehtimisen aikana. Lohikäärmeenpoikanen Temeraire valitsee hoitajakseen ja kumppanikseen Laurencen, joka joutuu jättämään entisen elämänsä ja liittymään ilmavoimiin, mutta onneksi hän huomaa, ettei uusi elämä ole täysin epämiellyttävää. Temerairesta kehittyy hyvä ystävä, ja tätä kehitystä on mukava seurata kirjan aikana. Myös sivuhenkilöt ovat eläviä, minulle jäi erityisesti mieleen kapteeni Rankin ja hänen onneton lohikäärmeensä Levitas, ja pakko tunnustaa, että kyseinen sivujuonne pani itkemään. Lohikäärmeet eri lajeineen ja ominaisuuksineen tuntuivat hyvin uskottavilta ja todellakin toivon jatkoa tälle kirjalle. Sitä on tietääkseni luvassakin.

Olen tänäkin vuonna mukana Atorox-raadissa ja rupean aivan pian lukemaan novelleja, joista ison osan olinkin lukenut jo etukäteen. Yksi romaanikässäri on myös editoinnissa tällä hetkellä. Homma on hidasta ja kaikin puolin kiirettä pitää.

Sainpas luettua John Christopherin kirjan Tripodien aika. Tätä ei olekaan pitänyt lukea kuin vasta kymmenen vuotta, kun eräs kaverini luki sen ja tykkäsi siitä. Sitten unohdin kirjan ihan totaalisesti, kunnes pari kuukautta sitten poimin sen kirpputorilta, ja nyt olen sitten lukenut myös. Tässä on oikeastaan kolme kirjaa yksissä kansissa, trilogian osat Viimeinen tukikohta, Lyijykaupunki ja Tulinen pyörre.

Maapalloa hallitsevat kolmella jalalla koikkelehtivat valtavat metallihirviöt, tripodit. Ne ovat alistaneet ihmiset valtaansa hallitsemalla heidän ajatuksiaan päähän kiinnitettävien kappien avulla. Muutama poika ei kuitenkaan halua alistua tähän vaan lähtee etsimään vapaiden ihmisten pientä siirtokuntaa, joka tappelee systeemiä vastaan. Sitten seuraa kunnon poikien seikkailukirjameininkiä, kun ollaan urhoollisia ja säntäillään ongelmasta toiseen ja tietysti selvitään niistä kaikista, vaikka välillä ollaankin äkkipikaisia. Ydinjoukossa on tietysti yksi kuumakalle, joka on päähenkilö, yksi kiistakumppani, josta tuleekin ystävä, yksi fiksu nörtti ja yksi tasaisen rauhallinen ja velvollisuudentuntoinen. Kuinkas muutenkaan.

Mutta siitä huolimatta, että kirja tuntuu välillä tarkoitetun nimenomaan nuorten seikkailuhötöksi, tämä on ihan ehtaa scifiä. Kuvaukset tripodien kaupungista ovat miellyttävän omituisia ja laji tuntuu oikeasti vieraalta. Mielelläni tämän luin.

Ostin vielä alen loppurysäyksestä Anu Holopaisen kirjan Molemmin jaloin. Olen pari hänen fantasiakirjaansa lukenut ja ihan tykännytkin niistä.

Sain luettua vihdoin ja viimein ystävältäni lainassa olleet Portti-lehdet, vuoden 1999 vuosikerran. Pitääpä muistaa palauttaa. Olihan niissä hyviä novelleja aika lailla, vaikka osa olikin vähän heikompia. Novellien taso on nykyään korkeampi, ainakin minusta. Ja sehän on hieno juttu.

Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla on luettu nyt, tämä onkin ollut jo pitkään sillä listalla, että on pitänyt lukea. Olen kuullut sen verran monen suosittelevan kirjaa, ja täytyy kyllä sanoa, että ihan syystä.

Veronika on kyllästynyt elämäänsä, joka näyttää tuomitun jatkumaan täsmälleen samanlaisena hänen päiviensä loppuun saakka. Odotettavissa ei ole mitään uutta eikä kiinnostavaa, millään ei näytä olevan mitään merkitystä. Niinpä hän päättää tehdä itsemurhan, joka kuitenkin epäonnistuu ja jonka jälkeen hän herää paikallisessa mielisairaalassa. Siellä hän kohtaa monia erilaisia ihmisiä sekä tapoja katsoa maailmaa ja huomaa, että hänen elämänsä sisällöttömyys johtuikin hänen omista valinnoistaan.

Kirja on samaan aikaan aiheeltaan hitusen ahdistava sekä hyväntuulinen, valopilkkuja toivottomuudessa. Monien ihmisten tarinat ovat traagisia, mutta he ovat oppineet niistä ja löytävät itselleen merkityksen.

Nyt on luettu Kingin novellikokoelma Jälkeen keskiyön. Tämä olikin aika pitkään hyllyssäni lukemattomana. Pidin kyllä, Kingin novelleissa on yleensä jotakin mukavan häiriintynyttä. Erityisesti pidän sen huomaamisesta, että oikeasti mistä tahansa voi saada aikaan mukaansatempaavan novellin. Oli se sitten vedettävä vieteriapina tai järvessä asuva omituinen olio joka näyttää öljylautalta ja syö ihmisiä. Ne kuulostavat selitettyinä todella naurettavilta kauhunovellien aiheilta, mutta silti niitä lukiessa ei vain naurata.

Nyt voisi vaihteeksi lukea jonkun romaanin. Vaihtoehtoja on vain niin paljon, että melkein on pää pyörällä. Ja kirjastosta ei ole lainoja, kerrankin. Yritän vähän lueskella välillä omaa hyllyäni.

Kirjakaupan ale on varmaan riittävä syy herätä täällä henkiin. Elämäni on ollut aika lailla tasaisen rauhallista enkä ole paljon lukenutkaan, joten merkintöjen tekeminen on vain jäänyt, mutta tänään eksyin siis Suomalaisen kirjakaupan aleen ja vingutin lahjakorttia ihan kivasti. Mukaan tarttui Neil Gaimanin Tähtisumua, Aino Kallaksen Sudenmorsian, Leena Krohnin Mehiläispaviljonki, Jeff Longin Seinämä sekä kaksi Doctor Who -kirjaa, Gareth Robertsin Luolamies Lontoossa ja Justin Richardsin Tikittävä painajainen. Ja eilen vielä kirjaston poistoista bongasin Clive Barkerin Veren kirjat 6.

Ostin myös pienen nipun erilaisia vihkoja kirjoitustarkoituksiin. Pari hyvin pientä, jotka mahtuu melkein mihin vaan ja joihin voi tehdä lennossa muistiinpanoja, ja vähän isompia ihan kunnon kirjoittamiseen. Tykkäsin joskus muinoin kirjoittaa paljon käsin, päiväkirjaa ja kirjeitä. Voisin kokeilla, innostuisinko yhtään uusvanhasta menetelmästä. Jollain pitäisi vähän saada lukkoa auki.

Luettavana on Kingin Jälkeen keskiyön, palaan asiaan sen luettuani.

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia on luettu jo päiviä sitten, mutta en ole päässyt päivittämään tänne mitään, kun nettini on ollut puolitoista päivää poikki. Tänään sitten vihdoinkin sain yhteyden korjatuksi - täällähän se vika sitten lopulta tietenkin oli, mutta osasinpa sentään laittaa sen sitten kuntoonkin. Ihmettelinkin noin pitkää katkosta.

Mutta siis kirja. Tämä on sellaista taattua Dahlin lastenkirjalaatua, pidin kovasti. Päähenkilölle paljastuu karu tosiseikka, että maailmamme onkin täynnä häijyjä noitia, jotka vain näyttävät kilteiltä rouvilta. Noidat vihaavat lapsia ja haluavat päästä eroon heistä kaikista, mitä julmemmilla keinoilla, sen parempi. Päähenkilö ja hänen isoäitinsä alkavat pistää kapuloita noitien rattaisiin ja meno äityykin jossakin vaiheessa jo vallan hurjaksi. Kirja on yllättävän karmea ollakseen lastenkirja, mutta eihän se minua toki haitannut millään tavalla. Oikein mukavasti luettava opus.

Ursula K. Le Guinin Taivaan työkalu on nyt luettu, ja nyt minulla ei taas olekaan kirjastosta mitään luettavana. Paitsi yksi origamikirja, mutta sitä en meinannut lukemalla lukea, vaan lähinnä selailla, ajattelin ihan huvin vuoksi kokeilla taitella pari paperia, kunhan ennätän.

Le Guin kirjoittaa totutusti hyviä kirjoja, ja hyvä oli tämäkin, vaikkakaan ei mielestäni ihan parhaimmistoa häneltä. Mutta Ursula-täti kirjoittaa kyllä huonoimmillaankin paremmin kuin monet muut parhaimmillaan. Joka tapauksessa tässä George Orr näkee unia, jotka muuttavat todellisuutta ja on ainoa, joka aamulla muistaa, että asiat ovat olleet eri tavalla. Hän haluaa päästä eroon tästä pelottavasta ominaisuudesta ja menee unitutkija tohtori Haberin luo, mutta yrittääkö Haber auttaa häntä vaiko käyttää häntä omien päämääriensä saavuttamiseen?

Ainakin minä tunsin suurta sympatiaa Orria kohtaan, joka oli joutunut yhteiskuntajärjestelmässä puun ja kuoren väliin. Helppo samastua. Kirja veti hyvin mukaansa eivätkä tieteelliset selonteot menneet vielä mitenkään liian vaikeiksi. Oikein mukava lukukokemus.


Olen vielä naputellut nanoani, tarina ei ole lopussa vaikka sanamäärä tulikin täyteen. Yritän saada jonkinlaisen lopun tämän kuun aikana tehtyä, toivottavasti ihan parin seuraavan päivän sisällä. Siitä tosiaan lisää sitten kunhan olen saanut sen tehtyä.

Tänään olen ehtinyt vähän siivoilla ja vastaavaa, vaikka kerkesin kyllä myös käymään kaverin kanssa kahvilla, mikä tulikin melkoiseen tarpeeseen tuo juttutuokio. Mutta sen jälkeen laittelin itselleni ihan oikeaa ruokaa, jonkinlaista italialaista keittoa, johon tuli lihaa, parsakaalia, tomaattia ja pastaa ja josta tuli aika hyvää. Suuri osa menee kyllä pakastimeen, hyvä juttu sinänsä, koska eipähän tarvitse sitten joka päivä laittaa ruokaa erikseen. Sitten siivosin keittiön, jonka olin sotkenut aika totaalisesti kokatessani - keittoa tuli niin paljon, että jouduin loppuajasta keittämään sitä kahdessa kattilassa, kun ei ollut yhtä tarpeeksi isoa, ja aika lailla sitä kyllä loiskui sitten hellallekin. Hm, iso kattila onkin yksi niistä jutuista, jotka tästä kämpästä vielä puuttuvat. Pitäisi kai laittaa noita johonkin muistiinkin ja yrittää sitten välillä paikata puutteita kunhan siihen on resursseja. Imuroin myös pikaisesti.

Nyt pitäisi kait kokeilla, saisiko kirjoiteltua vielä vähäsen nanoa eteenpäin. Olisi kiva saada se kokonaan pois päiväjärjestyksestä, että saisi edes jotakin joskus valmiiksikin saakka.

Steven Hallin Haiteksti on ollut minulla pitkään lukujonossa, olen lainannut kirjan ystävältäni ja ajatellut aina, että pitäisi tuokin lukea ja palauttaa, ja silti se on pyörinyt pitkän aikaa tuossa pöydällä odottelemassa. Aina on ollut joku kirjaston kirja tai jotakin muuta kesken. Mutta niin, nyt se on luettu, vaikka vähän arastelinkin sen aloittamista, kun olin saanut sen käsityksen, että se olisi vähän hankalalukuinen.

Lukeminen alkoi hitaasti, muutamaan kymmeneen ensimmäiseen sivuun meni päiväkausia, kun keskityin enemmänkin nanon kirjoittamiseen kuin minkäänlaiseen lukemiseen. Sitten eilen nappasi. Aloin lukea ihan oikeasti, ja kappas, tänä aamuna seitsemältä kirja oli luettu loppuun. Nukuinko tuossa välissä? En. Yritin kyllä, mutta nanowrimon kirjoittaminen ja kirjan lukeminen houkuttelivat liikaa, en saanut unta, kun himottivat niin paljon, ja tätä ei olekaan tapahtunut pitkään aikaan, joten niin minä annoin periksi. Kai sitä joskus joutaa valvomaankin. Ja niin minä sitten kirjoitin ja luin, kirjoitin, luin luin luin ja sitten se kirja olikin jo lopussa. Jollakin tavalla nämä kirjoittaminen ja lukeminen ruokkivat toisiaan, ja oikeastaan koko viikonloppu onkin mennyt tekstien parissa tavalla tai toisella.

Haiteksti. Tässäpä on muuten kirja, josta on todella vaikea sanoa yhtään mitään. Mutta hankalalukuinen se ei mielestäni ollut, ei tippaakaan, vaikka tietynlaista perustavanlaatuista ajatusten nyrjäyttämistä vaatikin. Tekstiä luki kuitenkin helposti, ahmimalla, eikä minulla ollut minkäänlaisia vaikeuksia seurata juonta tai henkilöiden ajatuksia tai logiikkaa. En halua sanoa kirjasta varsinaisesti mitään, koska sen idea on jotakin, mitä ei vain voi selittää, se pitää lukea itse, mutta kirja oli hauska, jännittävä, romanttinen, älykäs, yksinkertaisesti hyvä.

Kun unettoman yön jälkeen suljin Haitekstin, minulla oli erikoinen olo muustakin syystä kuin unenpuutteesta, itse asiassa olo oli hyvinkin pirteä, mitä siihen tulee. Joillakin teksteillä on vain sellainen vaikutus, että tuntuu kuin olisi lyöty vasaralla päähän. Jokin ajatuksissa niksahtaa, kääntyy ihan uusille urille, ja tajunta räjähtää. Ai, näinkin voi ajatella?

En muista, että olisin pitkään, pitkään aikaan kokenut tätä vasaralla päähän -oloa, mutta tämän kirjan aikana se kolahti aika lailla kovaa. Olo oli kirjan jälkeen kuin olisin oksentanut itsestäni ulos muutaman luxofaagin. Jos haluatte ymmärtää vertauksen, lukekaa kirja. Lukekaa muutenkin. Lukekaa!

Ehkä tästä avartavasta lukukokemuksesta johtuen, ehkä ihan vain siksi, että minulla on ollut aikaa ja kerrankin oikeasti mukavalta tuntuva viikonloppu, olen myös saanut tekstiä aikaan ihan hulluja määriä. Nanowrimo itsessään on tietysti yksi hullu tempaus, mutta sen sisälläkin tämä viikonloppu on ollut ihan käsittämätön sanamäärän kannalta. Olen kirjoittanut eilen ja tänään vähän yli kymmenentuhatta sanaa, viidesosan koko nanosta. Tähän asti teksti oli edennyt suunnilleen tasaista tahtia, mutta nyt tuli kyllä ihan kiva spurtti, eikä ole tarvinnut yhtään pakottaa tekstiä. Minulla on hirveä himo kirjoittaa, ajatukset päässäni vaativat päästä purkautumaan näytölle. Toivottavasti kerkeän ensi yönä nukkumaan, kyllä kai, eivät tällaiset puuskat yksinkertaisesti pysty kestämään pitkään. Huomenna minulla on luultavasti ihan väsynyt olo ja takki tyhjänä. Mutta kaipa sen kestää tämmöisen viikonlopun jälkeen.

Minun Nanoni teemabiisiksi sopisi se, joka alkaa: "Words don't come easy to me..."

Arvasin, että tekstin tuottaminen tulee olemaan tahmeaa, koska olen ollut viime aikoina sekä väsynyt että kiireinen, mutta silti asia tuli jonkinlaisena yllätyksenä. Ihan worst case scenario tämä ei ole, olen saanut sentään aloitettua ja olen tavoitteestani jäljessä "vain" tuhat sanaa, mikä tuntuu kyllä paljon enemmältä. On masentavaa olla koko ajan miinuksella, mutta energiaa ei ole sellaiseen spurttiin, että saisin railon kiinni. Vielä ei kuitenkaan luovuteta, ehkä tämä tästä vielä lähtee. Tai jos ei lähde, niin sitten nilkutan perässä vaikka silkkaa piruuttani.

Muuten näkymät eivät ole ihan niin lohduttomat. Olen saanut luettua kirjoja, tänään tiskasin ja kävin kaupassa, löysin hyvältä vaikuttavan kauppakassin ja vielä pari pientä keittiötarviketta. Nyt minusta tuntuu, että keittiöni on aika hyvin varusteltu. Vohvelirauta olisi periaatteessa kiva, mutta enpä tiedä tulisiko sitä kuitenkaan käytettyä, ja aina voi tehdä lettuja paistinpannulla. Myöskään kahden litran kakkuvuokaa en omista, minkä taas eilen panin merkille tehdessäni jotakin omituista hunaja-kahvikakkujuttua, joka olisi pitänyt paistaa semmoisessa. Käytin vähän pienempää vuokaani, mutta onneksi taikina nousi sen verran nuivasti, ettei tullut yli. Kakku puolestaan on hyvää, vaikka inkivääriä ei ollutkaan - sitä muistin kyllä ostaa sitten tänään.

Sain vihdoin ja viimein luettua Arto Paasilinnan Suloisen myrkynkeittäjän, joka on ollut minulla lainassa pienen ikuisuuden. Kirjaa väitettiin tappohauskaksi, mutta minä en kyllä nauranut kertaakaan. En oikeastaan edes hymyillyt, mitä nyt välillä vähän virnuilin sisäisesti. Pratchett ja Adams ovat hauskempia! Mutta kyllä tämä silti oli kiva lukukokemus ja voisin ihan hyvin kuvitella lukevani lisääkin Paasilinnaa. Vaikka jo yleissivistyksenkin puoleen.

Vanha everstinna Linnea joutuu nuoren sukulaispoikansa ahdistelemaksi. Perintöä kärkkyvä poika tuo Linnean torpalle ystäviään remuamaan ja vaivaa vanhusta kaikin mahdollisin tavoin. Linnea pakenee vainoojiltaan, mutta tarinan lopputulos ei oikein suju suunnitelmien mukaan. Paasilinnan teksti kulkee helposti ja juonen osaset naksahtavat siististi kohdalleen, joten kyllä tämän parissa viihtyi vaikka ei naurattanutkaan.

Robert Jordanin Uusi kevät on luettu. Kyseessä on johdanto-osa Ajan Pyörä -sarjaan, ja se kertoo Moirainen etsinnän alusta. Oikein mukavasti luettava opus, ja piristävää vaihtelua oli se, että juoni oli tällä kertaa vain yhden kirjan mittainen. Ajan pyörän mittakaavassa nelisataasivuinen kirja on aika lyhyt. Tosin muutama kymmenen sivua ennen lopetusta pelkäsin vähän aikaa, että tarina tosiaan jatkuisi toiseen kirjaan, kun se vaikutti olevan niin levällään, mutta ei. Kyllä se loppui. Epilogi olisi vain saanut olla vähän pidempi, nyt loppukohtaus oli vähän lätsähtävä siihen nähden, että sitä oltiin pedattu koko kirjan ajan. Mutta tuota, sarjan faneille pakkolukemistoa.

Kävin tänään palauttamassa kaikki lainani kirjastoon, joten jospa nyt taas saisi madallettua tuota omaa kirjapinoa. Pari muilta lainassa olevaa kirjaa voisi kuitenkin yrittää syödä ensi tilassa.

Löytökirppikseltä kirjoja. John Christopherin Tripodien ajan ja Stephen Kingin Joutomaan. Kohta niitä hyllyttämistä odottavia kirjoja on taas mukava määrä.

Nyt se on luettu. Lars Saabye Christensenin Velipuoli, melkein yhdeksänsataasivuinen tiiliskivi. Olihan se sen arvoinen, vaikka alkuun pääseminen olikin vähän vaikeaa kirjan jäätyä liian pitkäksi aikaa kesken. Tämä ei ole oikeastaan yhtään minun tyylistäni kirjallisuutta, sillä tässä ei ole spekulatiivista vaan silkkaa pohjoismaista realismia, ja itse asiassa olenkin aikoinani ostanut tämän kirjan lahjaksi. Meinasin vain itse pikaisesti lukaista tämän ennen lahjansaajan syntymäpäivää, mutta jumituin silloin lukemisessa ja sitten erinäisistä syistä lahja jäi kokonaan antamatta ja kirja minulle. Varsin onnekasta sinänsä, sillä tämähän on hyvä.

Mitenhän tätä nyt kuvaisi. Jossain määrin tämä muistuttaa maagista realismia, sukukronikkaa. Tarina alkaa jo ennen päähenkilön syntymää siitä, kun hänen velipuolensa laitetaan alulle raiskauksella ja perheen kolmen sukupolven naisten elämää seurataan jonkin aikaa ennen kuin päähenkilö sitten suvaitsee syntyä tarinaan ja aletaan seurata etupäässä hänen kasvuaan. Isoveli Fred on suuressa asemassa Barnumin elämässä, häntä väliin vihataan ja väliin rakastetaan, hän on oman tiensä kulkija, joka on enemmän poissa kuin paikalla.

Tämä ei ole mikään hyvän tuulen kirja, mutta koskettava se kyllä on. Henkilöt ovat niin realistisia, että suorastaan ärsyttävät typeryydellään, samalla haluaisi, että he saisivat onnellisen lopun, mutta tietää, ettei niin tule käymään. Elämässä asiat harvoin loksahtavat paikoilleen, eivät myöskään Velipuolessa. Suosittelen.


Olen ollut ahkera, sain kynnysmattoni vihdoin pestyä. Mitenköhän kauan ne odottelivatkaan sitä. En edes muista. Mutta nyt ne ovat kylppärissä kuivumassa ja saan ne lattialle sopivasti näille syksyn kurakeleille. Iltalenkillä oli kaunista, kun täysikuu paistoi pilvien lomasta.

No niin, kun sain vähän aikaa sitten kirjakasani järjestettyä, niin nythän on sitten hyvä aika ostaa lisää kirjoja kertymään sotkuisiin pinoihin. Minulla olikin jo ikävä niitä kirjahyllyn reunalle kasattuja kirjoja, jotka eivät mahtuneet mihinkään muualle.

Käynti Löytöhallissa oli suhteellisen kohtalokas, koska siellä myytiin kirjoja kuudellakymmenellä sentillä ja osa oli jopa ilmaisia. Näin ollen on pienoinen ihme, ettei mukaani kertynyt kuitenkaan kuin kuusi kirjaa. Paras löytö taisi olla Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani, joka minun on pitänyt lukea jo pitkään, löysin myös pari jotain hämyistä ikivanhaa scifiviritelmää, joiden lukeminen voi olla aika hilpeää. Kun kasaan lasketaan mukaan vielä kirjakaupasta bongattu Carlo Collodin Pinocchio (englanniksi), niin nyt alkaa näyttää jo taasen kotoisemmalta.

Itse asiassa ainoa ostoksia rajoittanut tekijä taisi olla olkalaukkuni koko. Tuli tutkittua, kuinka monta kirjaa siihen oikein pystyy survomaan, ja oikea vastaus oli täsmälleen tuo seitsemän.

Tänään päätin vihdoinkin siivota kirjahyllyni ja laittaa uusimmat hankintani paikoilleen. Homma ei ollut ihan niin kevyt ja mukava kuin olin odottanut, sillä yleensä minusta on mukava järjestellä hyllyjäni, siinä kun pääsee hipelöimään kirjoja. Tällä kertaa kuitenkin paljastui, että liika on liikaa tässäkin asiassa. Rymysin kaappeja ja hyllyjä vajaat viisi tuntia ja sen jälkeen tuntuikin siltä, että en halua liikahtaa muutamaan päivään ollenkaan.

Tässä ne kirjat, jotka eivät mahtuneet kirjahyllyihin. Neljä metriä, 160 kappaletta. Luetteloin jokaisen... Onneksi mahtuivat vaatekaappien yläkaappeihin. En odota innolla sitä, että joudun etsimään niiden joukosta jonkun tietyn teoksen, vaikka tosiaan teinkin sen listan siitä, minkä olin survonut mihinkin.



Kun tyhjensin kameraa, löytyi tämmöinenkin multaisen noutajan kuva, otettu reilu viikko sitten, kun vanhempien koira oli hoidossa. Tuo rimpula on oma.

Täydellisesti vastoin odotuksia sain eilen mp3-soittimeni toimimaan. Ohjelmiston asennus tietokoneelle sujui heti ensimmäisellä yrityksellä ja sitten käyttöohjetta tutkimalla onnistuin siirtämään soittimeen pari biisiä kokeeksi ja jopa kuuntelemaan ne. Olen hyvin suuresti hämmentynyt tästä taidonnäytteestä. En ole ehkä sittenkään ihan niin käsi tekniikan kanssa kuin olen tottunut ajattelemaan. Seuraavaksi voisi ottaa selvää siitä, miten nauhoitus toimii. Tuolla pitäisi pystyä nauhoittamaan, siinä on mikrofoni. Tämä on erittäin mukavaa sen takia, että olen harkinnut jonkinlaisen sanelukoneen hankkimista. Kirjoitusideani syntyvät usein lenkillä ja olisi kovin kätevää, jos ne voisi nopeasti sanella jonnekin muistiin ennen kuin haihtuvat mielestä.

Olen nyt vihdoin päässyt kunnolla kiinni Lars Saabye Christensenin Velipuolen lukemiseen. Minulle kävi ensimmäistä kertaa elämässäni niin, että jouduin aloittamaan kirjan uudelleen alusta kun en muistanut yhtään, mitä siinä oli tapahtunut. Niin voi kai käydä jos jättää kirjan vuodeksi täysin kesken... Syy ei ollut siinä, että kirja olisi huono tai tylsä, vaan siinä, että ilmeisesti oli "pakko" lukea pari kirjaston lainaa pois välissä ja sitten se vain jotenkin jäi. Nyt olen jo melkein puolivälissä ja pidän lukemastani suuresti, lukeminen etenee ihan hyvällä vauhdilla.

Eilen harhauduin kirjastoonkin kaupunkireissullani, mutta en lainannut mitään. Sen sijaan pelastin muutaman poistokirjan omaan hyllyyni. Best new horror-kokoelman, Kimmo Sanerin Avaruussirkuksen ja Joan D. Vingen Matkalla avaruuteen. En tiedä noista mistään mitään, mutta kyllä ne tänne jonnekin mahtuvat. Ehkä... Minun ihan oikeasti pitäisi järjestellä kirjahyllyni uudelleen, sillä loppusijoituspaikkaa odottavia kirjoja on jo yli hyllymetri.

Lukeminen on ollut vähän heikoissa kantimissa jonkin aikaa, mutta nyt sain luettua pari kappaletta Animorfeja, Maanalaisen ja Päätöksen. Näissä ei oikeastaan ollut mitään sen ihmeellisempää kuin muissakaan sarjan kirjoissa. Yeerkit tekevät suunnitelmia ja animorfit sitten heittävät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin. Erilaisiksi eläimiksi muututaan vähän väliä ja hyvin täpäriä pelastumisia riittää. Siinä välissä jaksetaan sitten naureskella Marcon huonoille vitseille ja tuntea eksistentiaalista angstia siitä vastuusta, joka heidän harteillaan on.

Kummallista tässä on vain se, että kaikesta huolimatta näitä kirjoja on kiva lukea. Ei niitä montaa peräkkäin jaksa ennen kuin aivot menevät oikosulkuun, mutta yksi tai kaksi silloin tällöin toimii välipalana ihan kelvosti. Lukeminen on helppoa ja nopeaa, ja sitten jaksaa taas sulattaa jotakin vähän monimutkaisempaakin.

Päätin tänään pitkästä aikaa leipoa pullia, ja tein niin myös. Tosin mokasin. Fiksu veto käydä valmistamaan korvapuusteja ja jättää tarkastamatta ensin, onko kanelia tarpeeksi. Ei ollut. Tein sitten voisilmiä, blah. Olisin halunnut nimenomaan korvapuusteja. No, ehkä nuo syötyä tulee.

Kävin eilen palauttamassa viimeiset lukemani kirjaston lainakirjat, ja sitten seuraakin se tyrmistyttävin julistus: en lainannut tilalle mitään. En uskaltanut käydä ainoassakaan hyllyvälikössä, jotta syliini ei pomppaisi jotakin, mikä olisi kerta kaikkiaan pakko lainata. Joten nyt minulla ei ole ainuttakaan kirjastosta lainattua kirjaa, joka pitäisi lukea johonkin tiettyyn päivään mennessä, ja pystyn vihdoin ja viimein lukemaan myös omia kirjojani sekä ne teokset, jotka ovat lainassa kaveriltani ja vanhemmiltani. Sekä lehtiä, joiden lukemisessa olen aivan törkeästi jäljessä. Vähänkö olen lujatahtoinen!

Kirjoittamisen suhteen tilanne ei ole aivan yhtä hyvin hallinnassa, vaikka sainkin tänään arvostelut lähetettyä ajallaan matkaan. Tarkoitukseni oli kuitenkin saada se loppuun pusertamani novelli muokattua uuteen uskoon ennen Portti-kisan deadlinea, ja sitä en kyllä pysty tekemään. En ole edes aloittanut muokkausta, deadline on aivan kohta, ja en pysty edes aloittamaan tekstin läpi käymistä nyt, koska haluan lepuuttaa tekstiä jonkin aikaa. Tulen pahoinvoivaksi pelkästä ajatuksesta, että minun täytyisi koskea siihen roskakasaan lähiaikoina. Tyydyn siihen, että annan sen olla jonkin aikaa ja muokkaan sen vain lopputyöhöni lähiaikoina. Porttiin jää siis osallistumatta tänäkin vuonna. Nooh... ehkä ensi vuonna. Ehkä. Ehkä ei.

Chun Shun Beijing beibi on ollut minulla kesken aivan törkeän kauan, paljon kauemmin kuin yleensä kirjoja luen. Eikä se ole kirjan vika, sillä kuitenkin jollain tavalla pidin tästä, vaikka se onkin vähän erilainen kuin yleensä luen. En muista, mistä suosituksen nappasin, muuten en olisi varmaan tätä löytänytkään.

Kirja kertoo Chun Shusta, levottomasta Beigingissä asuvasta tytöstä, jonka elämän tuntuvat täyttävän musiikki, yhdentekevät suhteet ja yleinen tyytymättömyys. Unelmat, joita ei tunnu voivan saavuttaa millään. Hän onkin varsin elävä ja samastuttava päähenkilö kaikessa rikkinäisyydessään. Silti mukaan mahtuu onnen hetkiä, niin ohikiitäviä, että usein ne huomaa vasta jälkeenpäin. Ihan hieno tuttavuus tämä kirja oli.

Stephen Kingin Eksyneiden jumala on nyt sitten luettu tarkoittaen sitä, että minulla on lukematta vain YKSI kirjaston kirja. Nyt, kun en vaan huomenna sorru lainaamaan lisää...

Mutta tähän teokseen. Itse asiassa pidin kovasti. En jostakin syystä oikein osannut odottaa tarinaa pikkutytön eksymisestä metsään, mutta en pettynyt kuitenkaan, sillä tämä on kerrottu mielenkiintoisesti ja mukaansatempaavasti. Pidän siitä, miten King välillä tarttuu pieniltä tuntuviin asioihin ja tekee niistä jollain lailla suuria kertomuksia, esimerkiksi Julma leikki oli sellainen kirja samoin kuin tämä. Ne alkavat aivan pienistä asioista ja yhtäkkiä kyseessä onkin jo taistelu elämästä ja kuolemasta. Pienillä asioilla on väliä.