Veristä siirappia

Ei tullut kymmenentuhannen sanan viikonloppua, mutta pääsin kuitenkin 32 000 sanaan asti enkä ole vielä valmis heittämään hanskojani tiskiin. Se tuntemani älytön tympäännys meni suurimmaksi osaksi ohi ja vaikka välillä maistuukin vähän puulta, minusta on alkanut tuntua, että tarinassa ollaan sittenkin menossa jonnekin. Jos kirjoitan reilut kaksituhatta sanaa päivässä, minun pitäisi vielä juuri ja juuri pystyä tähän. Vähän kyseenalaista kyllä, onnistuuko tuollainen rypistys nyt sitten joka päivä, mutta ei tässä olisi kuin enää reilu viikko jäljellä, ja eikös sen ajan ole vaikka aidan seipäänä.

En kyllä tiedä, onko tämä tarina edes tuota 50 k pitkä. Voi olla, että se loppuu jossakin 40 k jälkeen ja sitten ei olekaan enää mitään kirjoitettavaa. Mutta silloin se olisi sentään valmis ja kokonainen tarina, mikä ei olisi yhtään huonompi juttu, vaikka sanamäärä sitten jäisikin tyngäksi.

Sanoja pitäisi tässä vaiheessa kuukautta olla jo reilusti yli 30 000. Minulla on 26 000 eli vasta suunnilleen puolet saldosta. Ja se plääh-fiilis on tässä vain kasautunut entisestään.

Tunnen syvää vastenmielisyyttä koko tekstiä kohtaan eikä minulla ole käsitystä siitä, mitä siinä oikein pitäisi tapahtua. Henkilöni vain nössöilevät eivätkä halua tehdä mitään. Lisäksi koko sotkuun ei ole olemassa minkäänlaista fiksua ratkaisua, joten tämä ei kai voi tulla päättymään oikein mitenkään... Öööh. Ja en ole ikinä nanohistoriani aikana ollut näin paljon jäljessä tavoitteesta.

Jos en ensi viikonloppuna saa kasaan kymppitonnia, voin saman tien lyödä hanskat naulaan. En tiedä, tuleeko onnistumaan. Luultavasti ei.

Jossakin vaiheessa Nanoa iskee aina tämä olo. PLÄÄÄÄÄH.

Se tunne, että on aivan totaalisen tympääntynyt koko tekstiin ja into naputella sitä on käytetty loppuun. Olen hiukan yllättynyt siitä, että se tuli jo nyt, yleensä sentään vasta toisella viikolla, mutta kyllä tämä sitä on, ei epäilystäkään. Olen kirjoittanut tänään 200 sanaa ja siinä oli 200 liikaa. Kokonaissaldo on 7824, vaikka pitäisi huidella jo kymppitonnissa.

Ei tässä kuitenkaan auta oikein muu kuin ottaa vähän etäisyyttä tekstiin. Pidän lomaa tämän illan ja luen ja katson telkkaria, ja huomenna yritän sitten käydä kuromaan sanamäärää umpeen. Jos yritän tänään vielä jatkaa, leipiinnyn entistä pahemmin. Pitää vain luottaa siihen, että kyllä minä parintuhannen sanan vajeen saan kiinni, kunhan homma maistuu taas. Mutta jos ei maistu huomenna, on kirjoitettava väkisin, koska liian pahasti ei saa repsahtaa. Tässä leikissä se johtaa turmioon.

On tämä nanopsykologia aina jännää.

Jostain syystä on tullut katseltua taas kauhuleffoja vähän ahkerammin. 1408 tuli nähtyä, samoin Piina ja Carrie. Itse asiassa kaikki perustuvat Kingin kirjoihin tai novelleihin, ja tämä vaikuttaisi olevan joku kausi. Ehkä tämä on vastapainoa Nanowrimolle, missä yritän väkertää jonkun sortin romanssia. Tarvitsen jotakin, mikä estää hukkumasta siirappiin. Ihan hyviä leffoja ovat kaikki olleet, 1408:ssa oli muutama ihan oikeasti häijy oivallus ja Carrien äiti oli pelottava kiihkouskovaisuudessaan.

Nanon kirjoittaminen on alkanut todella tahmeasti, mutta olen silti aikataulussa 5015 sanani kanssa. Kirjoitustahtini on kuitenkin ollut käsittämättömän hidas, kun olen saanut johonkin pariinsataan sanaan tuhrattua puoli tuntia. Tänään sitten iltapäivällä totesin, ettei tuo käy mitenkään. Sanoja on alettava syntyä vähän eri tahtiin, jos aion jaksaa maaliin asti, koska haluan tehdä illalla jotakin muutakin kuin takoa näppäimistöä. Ilmeisesti kyseinen päätös auttoi asiaa, koska sain vähän turhaa ajattelua karsittua pois. Tässä kuitenkin taitaa näkyä se, että olen vähän ruosteessa kirjoittamisen suhteen, en ole kovin paljon saanut aikaan viime aikoina. Lähinnä arvosteluja.

Toivottavasti löytämäni tahti jatkuu. Nyt alan suhteellisen hyvin päästä jo toisen päähenkilöni pään sisään, toinen on vielä vähän etäisempi. Mutta kymmenesosa kirjoitettu!

Tämä marraskuun hullutus saa minutkin kaivautumaan esiin kolostani kiven alta. Tuntuu, ettei ole ollut juuri mitään mielenkiintoista kirjoitettavaa. Elämä sujuilee niin ja näin, kirjoja luetaan, leffoja katsotaan, koiraa ulkoilutetaan, mitään järisyttävää ei tapahdu millään rintamalla. Mutta tämä Nano. Pakkohan siitä on kirjoittaa. Se on joka vuosi niin iso asia ja ihan totaalisen hullua.

Tänä vuonna minulla on positiivinen ongelma. Kaksi aihetta kolkuttelee mielessä vaativasti ja tappelee keskenään huomiostani, ja olen vaihtanut jo lukemattomia kertoja toisesta toiseen. Olisi tutun turvallista fantasiatarinaa liittyen maailmaan, jota olen ajatellut jo pidemmän aikaa. Ja olisi ihan uudenlaista psykologista mainstreamia, joka keskittyisi erityisesti ihmisten välisiin suhteisiin ja ongelmiin. Tällä hetkellä olen kallistunut jälkimmäisen puoleen, mutta tässä puolessatoista vuorokaudessa kerkeää kyllä muuttaa mieltään vielä ainakin seitsemän kertaa.

Fantasiaa olen kirjoittanut niin paljon, että voisin olla tavallaan turvallisin mielin, jos siihen päätyisin. Toisaalta minulla on enemmän mielikuvia tapahtumapaikasta kuin juonesta, josta minulla ei itse asiassa ole mitään käsitystä. Ja en tiedä, olenko valmis aloittamaan sitä vieläkään, vaikka olen kypsytellytkin ajatusta pidemmän aikaa. Ja vaikka rakastankin fantasiaa enemmän kuin muita lajeja, tekisi mieli kokeilla jotakin muutakin.

Minulla on menossa nyt joku sellainen kausi, että olen hirveän kiinnostunut asioiden psykologisista puolista. Ihmisten menneisyys, perheet, ystävyys- ja rakkaussuhteet, motiivit. Tällaisia asioita on hiipinyt ihan väkisin niihin harvoihin teksteihin, joita olen tässä saanut naputeltua. Sen puoleen mainstream kuulostaisi todella kiinnostavalta juuri nyt. Lisäksi minulla on päähenkilöt mielessä ja koska tarinasta tulisi hyvin ihmisvetoinen, se saattaisi sopia paremmin nanokirjoittamiseen kuin juonivetoisempi fantasiatarina. Katsoisi vain, mihin henkilöt vievät. Ehkä sitä fantasiaa pitäisi suunnitella enemmän.

Tällaisten kysymysten ja pohdintojen kanssa painiskelen. Pitää katsoa, kumpaan päädyn. Kuukauden vaihdetta odotellaan jännittyneen ja hermostuneen innostuksen vallassa.

Kirjakaupan ale on varmaan riittävä syy herätä täällä henkiin. Elämäni on ollut aika lailla tasaisen rauhallista enkä ole paljon lukenutkaan, joten merkintöjen tekeminen on vain jäänyt, mutta tänään eksyin siis Suomalaisen kirjakaupan aleen ja vingutin lahjakorttia ihan kivasti. Mukaan tarttui Neil Gaimanin Tähtisumua, Aino Kallaksen Sudenmorsian, Leena Krohnin Mehiläispaviljonki, Jeff Longin Seinämä sekä kaksi Doctor Who -kirjaa, Gareth Robertsin Luolamies Lontoossa ja Justin Richardsin Tikittävä painajainen. Ja eilen vielä kirjaston poistoista bongasin Clive Barkerin Veren kirjat 6.

Ostin myös pienen nipun erilaisia vihkoja kirjoitustarkoituksiin. Pari hyvin pientä, jotka mahtuu melkein mihin vaan ja joihin voi tehdä lennossa muistiinpanoja, ja vähän isompia ihan kunnon kirjoittamiseen. Tykkäsin joskus muinoin kirjoittaa paljon käsin, päiväkirjaa ja kirjeitä. Voisin kokeilla, innostuisinko yhtään uusvanhasta menetelmästä. Jollain pitäisi vähän saada lukkoa auki.

Luettavana on Kingin Jälkeen keskiyön, palaan asiaan sen luettuani.

Maanantaina sain tarinani päätökseen, mutta en ole saanut ajatuksiani vielä kokoon tätä ennen. Itse asiassa tarina ei oikeastaan loppunut edes 54 815 sanan ja 109 sivun jälkeen, mihin laitoin viimeisen pisteen. Homma on kesken ja suorastaan huutaa jatko-osaa, mutta kyllä tuo kaari nyt muodosti jonkinlaisen osakokonaisuuden ja sikäli voinen olla tyytyväinen.

Minulla on nyt siis Nano-historiassani neljä osallistumisvuotta ja neljä voittoa. Neljä marraskuun aikana kirjoitettua yli 50 000 sanaa pitkää tarinaa. Alan pitää itseäni jo suhteellisen hyvänä Nano-asiantuntijana, joten ajattelin jutella siitä hiukan.

Olen huomannut, että tämä tempaus sopii minulle erinomaisesti. Kärsin liiallisesta itsekritiikistä, joka hidastaa kirjoittamistani ja usein jumittaa tarinan jossain kohdin täydellisesti. Sitten sen sotkun selvittäminen vaatisi ajattelemista, ja olen hirveän laiska ajattelemaan ja etenkin suunnittelemaan. Joten teksti lojuu hyllyllä odotellen äkillistä neronleimausta, ja sitten kun se tulee, kirjoitan taas nopeasti järjettömän kasan tekstiä. Kirjoitan yleensä aika lailla nopeasti - jos teksti ei siis ole tuossa äsken mainitsemassani jumissa.

Nano tekee sen, ettei kerkeä ajattelemaan liikoja sitä, onko tekstissä mitään järkeä. Ei kerkeä myöskään jumittamaan ja hautomaan. On pakko kiirehtiä niiden pahojen paikkojen yli, ja usein minulla tulee intuitiivisesti ihan hyviä ratkaisuja, kun vaan pakotan itseni töihin. Logiikkaan saattaa jäädä pari lohikäärmeenmentävää reikää, mutta ne voi paikata myöhemmin kun on keksinyt, miten koko tarina oikein menee.

Noita pieniä ajatushäröjä lukuun ottamatta en ole huomannut, että tekstin laatu kärsisi kirjoitusnopeudesta. En typota sen enempää kuin tavallisestikaan, teen ihan sujuvia lauseita, ja kuvailuni taso saattaa jopa nousta normaalista. Tavallisesti kun innostun kirjoittamaan, kiirehdin nimenomaan juonta eteenpäin sen kuvailun kustannuksella. Mutta kun Nanossa lasketaan sanoja, ja kuvailusta saa sanoja, muistan käyttää sitä hyväkseni. Ainakaan omaan silmääni kuvailut eivät ole menneet yli, niitä ei ole liikaa. Ennemminkin niin, että "normaalissa tekstissäni" olisi liian vähän. Usein editointivaiheessa lisäänkin joitakin kuvailevia lauseita.

Monet kirjoittajat suhtautuvat tempaukseen hyvin skeptisesti, ja toki onkin niin, ettei tämä kaikille sovi. Silti väittäisin, että useimpien kannattaisi kokeilla ainakin kerran, kuinka se lähtee sujumaan. Jos ei muuta, tällainen intensiivinen kirjoitusjakso saattaa opettaa paljon omasta tavasta kirjoittaa. Jotkut huomaavat, ettei tämä sovi ollenkaan, ja jotkut hurahtavat täysin, joillekin käy sitten jotakin tuosta välimailta.

Itse olen sen verran kilpailuhenkinen, ainakin itseäni vastaan, että jos aloitan jonkun jutun ja osallistun, pyrin myös selviytymään siitä kunnialla. Sisu ei anna periksi luovuttaa ellei jotakin todella, todella erikoista tapahdu - Nanon suhteen esimerkiksi molempien käsien katkeaminen saattaisi kelvata syyksi luovuttaa. Ehkä. Tai sitten painelisin sitkeästi näppäimiä kynällä, jota pidän suussani. Tämä on yksi syy siihen, että tämä tempaus toimii kohdallani.

Ja miten minä oikeastaan kirjoitan marraskuussa?

En lyö aihevalintaa lukkoon ennen kuin on aivan pakko. Nanon lähestyminen aiheuttaa minulle yleensä järjettömän ideavyöryn ja romaani-ideoita olisi jokaiselle sormelle. Vaikka luulisi jo jonkun idean houkuttelevan kovasti, saattaa mieleen tulla viime metreillä uusi ja hauskempi, joten pidän mielen avoimena. Lähden sitten kirjoittamaan sitä, joka viimeisenä päivänä ennen Nanon alkamista tuntuu kiinnostavimmalta. Aktiivinen suunnittelu on ehdottomasti pannassa, kunnes eletään lokakuun 31. päivää ja kello alkaa olla yli kymmenen illalla. Siinä vaiheessa voi sitten telkkaria katsoessa mainoskatkolla piirtää jonkinlaisen ylimalkaisen kartan käytettyyn kirjekuoreen, tai generoida jonkin verran hahmojen ja paikkojen nimiä satunnaisnimigeneraattorilla valmiiksi. Minulla on tapana jumittua nimiin, joten niitä on hyvä olla varastossa.

Kirjoittaminen alkaa keskiyöllä heti, kun kuukausi vaihtuu. Vaikka silloin ei saisi paljonkaan aikaan, näillä muutamilla sadoilla sanoilla on psykologista merkitystä. Olen heti menossa, kiinni tehtävässä. Olen aloittanut. Tänä vuonna alussa oli ongelmia ehkä senkin vuoksi, että ehdin aloittaa vasta toisena iltapäivänä, toisin kuin yhtenäkään aiempana vuonna.

Pyrin saamaan joka päivä kasaan vähintään sen 1667 sanaa. Mielellään enemmän. Usein kirjoittaminen helpottuu ja muuttuu paljon kivemmaksi, kun tuo "pakollinen" määrä on jo kasassa ja kaikki sen jälkeen tehty on ekstraa. Ekstrasanat eivät vapauta seuraavan päivän velvollisuudesta kirjoittaa tuo vaadittu määrä. Vaikka kirjoittaisi yhtenä päivänä kymmenentuhatta sanaa, seuraavana päivänä tehdään 1667 lisää, jos suinkin mahdollista. Joinakin päivinä tuo määrä ei yksinkertaisesti vain synny, ja niitä varten on hyvä olla reservissä hiukan näitä ekstroja, jotta ei jää jälkeen.

Nanon alussa monet kirjoittajat ottavat ihan hullun spurtin ja väkertävät parissa päivässä yli kymmenentuhatta sanaa. Siitä ei saa missään tapauksessa lannistua. Pitää vain huolehtia siitä, että minimitavoite täyttyy, asennoitua siihen, että on valmis puurtamaan tasaisesti koko marraskuun. Monet näistä vahvasti aloittaneista hyytyvät, kun kuun puoliväli lähenee, ja sitten on hauska katsella, kuinka itse painaa niiden ohi. Jos iskee hullu inspiraatio, niin se on toki todella hienoa, ja tänä vuonna väkersin itsekin parhaana päivänä 9000 sanaa, mutta sellaisten päivien jälkeen on liian helppoa jämähtää paikoilleen ja tuudittautua siihen, että onhan tässä varaa löysäillä. Mutta kun ei ole. Nanossa ei ole varaa löysäillä. Joka päivä on saatava aikaan ainakin jotakin, ettei rutiini pääse katkeamaan.

Minun nanotekstini ovat syntyneet ennen kaikkea kahvista, teestä ja karkista. Kahvia ja teetä varsinkin tulee litkittyä kirjoittaessa täysin epäterveitä määriä, mutta marraskuu ei ole oikea aika alkaa rajoittaa kofeiininjuontia. Sen voi tehdä joulukuussa. Marraskuussa on käytettävä kaikki mahdolliset keinot, joilla saa itsensä tikittämään.

Täydellistä kirjoitushetkeä ei auta jäädä odottelemaan, koska sitä ei tule. Olisi tietysti optimaalista, jos olisi jossakin välissä monta tuntia sellaista aikaa, jona ei tarvitsisi tehdä eikä ajatella mitään muuta, ja olisi loistava kirjoitusolo, mutta ei sellaista vain tapahdu reaalielämässä. Jos jossakin välissä on viisitoista minuuttia aikaa, se on käytettävä kirjoittamiseen, vaikka tietääkin joutuvansa jättämään kohtauksen kesken. Juuri näistä muutamista sadoista sanoista Nano lopulta rakentuu. Ne ovat arvokkaita.

Jos teksti tuntuu jämähtävän eikä tiedä, mitä tekisi, voi kokeilla pientä lenkkiä ulkona tai sitten sängyssä loikoilua. Lenkki toimii minulla lähes aina, loikoilu on ehkä mukavampaa mutta minulla on paha tapa nukahtaa jossakin välissä, jos ajattelen liian pitkään vaakatasossa. Sekin kuitenkin toimii sen verran usein, että käytän menetelmää jonkin verran. Tai sitten olen vain laiska ja tykkään päiväunista.

Pahimmassa jumituskohdassa voi pitää yhden päivän mittaisen mietintä- ja lataustauon, kunhan pitää huolen siitä, että se tauko jää todellakin siihen yhteen päivään. Pienen katkon jälkeen kirjoittaminen maistuu taas ihan uudella tavalla.

Sinnikkyys palkitaan kuukauden lopussa. Silloin on aika juhlistaa voittoa ja unohtaa teksti joksikin aikaa ennen kuin sen pariin palaa editointia varten.

Eilisiltana ylittyi tuo maaginen 50 000 sanan rajapyykki. Olen NaNoWriMo-voittaja! Tänäkin vuonna, voitto oli neljäs peräjälkeen, ja neljänä vuonna olen tämän tehnyt.

Ensimmäinen vuosi: Maaliin 29.11.2005
Toinen vuosi: Maaliin 16.11.2006
Kolmas vuosi: Maaliin 30.11.2007
Neljäs vuosi: Maaliin 18.11.2008

Vuosi 2006 on kyllä näistä ehdoton suosikkini, sekä kirjoitusprosessin että syntyneen tekstin mukaan arvioiden. Kirjoitin aika tasaista vauhtia, noin 3000 sanaa päivässä, ja pidän syntyneestä tarinasta, joka loppui siististi ja sopivasti juuri 50 000 sanan jälkeen. Myös vuosi 2005 tuotti juuri sopivasti kokonaisen kässärin, joka ei ole sinänsä hassumpi, vaikka sen loppu kaipaisikin rankempaa muokkausta. Viime vuoden sekava höttökasa puolestaan on kesken vieläkin, ja tasan samassa kohdassa, johon sen marraskuun loputtua jätin. Joskin tarkoitus on sitäkin jatkaa vielä joskus.

Tämä vuosi on ollut kummallinen, sillä olen kirjoittanut loppuajasta ihan mieletöntä tahtia. Sanoista yli 20 000 on syntynyt vain kolmen kirjoituspäivän aikana. Eilen tuli yhdeksäntuhatta. En taida olla ikinä kirjoittanut niin paljon päivässä, en edes harrastuksen hulluina alkuaikoina. Fiilis oli kyllä huikea.

Sanamäärästä huolimatta tarinani on vielä sen verran kesken, että tuota pitää jatkaa. Tarkoitus olisi saada se tiettyyn kohtaan vielä tämän kuun aikana, jotta se kuroutuisi edes jollakin tavalla umpeen ja jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Puin wrimon kirjoittamista enemmän sitten, kun tarinakin on paketissa. Mutta tänään pidän löysäilypäivän.

Oikein arvasin, viikonlopun ankara luku- ja kirjoitusputki napsahti poikki, kun nukuin yöllä ihan mukavan mittaiset unet, ja tänään ei olekaan sitten jaksanut yhtään mitään. Sen verran olen saanut kirjoitettua, että puskin sanamäärän 40 000 yli, mutta siitä ei eilisiltana jäänytkään puuttumaan paljon. Olen kyllä aikataulusta edellä, mutta mieluiten en jämähtäisi nyt tähän. Mutta ei voi mitään. Tänään on pakko vetää henkeä, ehkä huomenna taas luistaa paremmin.

Steven Hallin Haiteksti on ollut minulla pitkään lukujonossa, olen lainannut kirjan ystävältäni ja ajatellut aina, että pitäisi tuokin lukea ja palauttaa, ja silti se on pyörinyt pitkän aikaa tuossa pöydällä odottelemassa. Aina on ollut joku kirjaston kirja tai jotakin muuta kesken. Mutta niin, nyt se on luettu, vaikka vähän arastelinkin sen aloittamista, kun olin saanut sen käsityksen, että se olisi vähän hankalalukuinen.

Lukeminen alkoi hitaasti, muutamaan kymmeneen ensimmäiseen sivuun meni päiväkausia, kun keskityin enemmänkin nanon kirjoittamiseen kuin minkäänlaiseen lukemiseen. Sitten eilen nappasi. Aloin lukea ihan oikeasti, ja kappas, tänä aamuna seitsemältä kirja oli luettu loppuun. Nukuinko tuossa välissä? En. Yritin kyllä, mutta nanowrimon kirjoittaminen ja kirjan lukeminen houkuttelivat liikaa, en saanut unta, kun himottivat niin paljon, ja tätä ei olekaan tapahtunut pitkään aikaan, joten niin minä annoin periksi. Kai sitä joskus joutaa valvomaankin. Ja niin minä sitten kirjoitin ja luin, kirjoitin, luin luin luin ja sitten se kirja olikin jo lopussa. Jollakin tavalla nämä kirjoittaminen ja lukeminen ruokkivat toisiaan, ja oikeastaan koko viikonloppu onkin mennyt tekstien parissa tavalla tai toisella.

Haiteksti. Tässäpä on muuten kirja, josta on todella vaikea sanoa yhtään mitään. Mutta hankalalukuinen se ei mielestäni ollut, ei tippaakaan, vaikka tietynlaista perustavanlaatuista ajatusten nyrjäyttämistä vaatikin. Tekstiä luki kuitenkin helposti, ahmimalla, eikä minulla ollut minkäänlaisia vaikeuksia seurata juonta tai henkilöiden ajatuksia tai logiikkaa. En halua sanoa kirjasta varsinaisesti mitään, koska sen idea on jotakin, mitä ei vain voi selittää, se pitää lukea itse, mutta kirja oli hauska, jännittävä, romanttinen, älykäs, yksinkertaisesti hyvä.

Kun unettoman yön jälkeen suljin Haitekstin, minulla oli erikoinen olo muustakin syystä kuin unenpuutteesta, itse asiassa olo oli hyvinkin pirteä, mitä siihen tulee. Joillakin teksteillä on vain sellainen vaikutus, että tuntuu kuin olisi lyöty vasaralla päähän. Jokin ajatuksissa niksahtaa, kääntyy ihan uusille urille, ja tajunta räjähtää. Ai, näinkin voi ajatella?

En muista, että olisin pitkään, pitkään aikaan kokenut tätä vasaralla päähän -oloa, mutta tämän kirjan aikana se kolahti aika lailla kovaa. Olo oli kirjan jälkeen kuin olisin oksentanut itsestäni ulos muutaman luxofaagin. Jos haluatte ymmärtää vertauksen, lukekaa kirja. Lukekaa muutenkin. Lukekaa!

Ehkä tästä avartavasta lukukokemuksesta johtuen, ehkä ihan vain siksi, että minulla on ollut aikaa ja kerrankin oikeasti mukavalta tuntuva viikonloppu, olen myös saanut tekstiä aikaan ihan hulluja määriä. Nanowrimo itsessään on tietysti yksi hullu tempaus, mutta sen sisälläkin tämä viikonloppu on ollut ihan käsittämätön sanamäärän kannalta. Olen kirjoittanut eilen ja tänään vähän yli kymmenentuhatta sanaa, viidesosan koko nanosta. Tähän asti teksti oli edennyt suunnilleen tasaista tahtia, mutta nyt tuli kyllä ihan kiva spurtti, eikä ole tarvinnut yhtään pakottaa tekstiä. Minulla on hirveä himo kirjoittaa, ajatukset päässäni vaativat päästä purkautumaan näytölle. Toivottavasti kerkeän ensi yönä nukkumaan, kyllä kai, eivät tällaiset puuskat yksinkertaisesti pysty kestämään pitkään. Huomenna minulla on luultavasti ihan väsynyt olo ja takki tyhjänä. Mutta kaipa sen kestää tämmöisen viikonlopun jälkeen.

Nano etenee suunnitelmien mukaan, mikä ihmetyttää minua hivenen, kun olen ollut niin vähissä energioissa. Mutta tänään meni rikki 25 tuhannen sanan rajapyykki, eli puolivälissä mennään ja olen peräti aikataulusta edellä. Löysäilemään ei kuitenkaan pidä missään nimessä ryhtyä, koska se kostautuisi loppukuusta hirveänä kiireenä ja pipon kiristämisenä. Parasta yrittää pitää tämä tahti yllä.

Tekstin tuottaminen ei ole tänä vuonna ollut mitenkään merkittävän vaikeaa. Tiedän, mitä minun pitää kirjoittaa enkä pyri tekemään mukavasti luettavaa tekstiä, joten ainoana vaikeutena on se, että pitäisi vain yksinkertaisesti jaksaa naputella. Inspiraatiota ei ole juuri tarvittu, työ on tavallaan mekaanista muistiinkirjoitusta. Sen puoleen tämä saattaa olla helpoin nanoni ikinä, mutta toisaalta aihe on emotionaalisesti rankka. Ehkä se vaikeus on sitten siellä puolella.

Muisti toimii jännällä tavalla. Joitakin asioita ei muista muistavansa, mutta kun kaivelee jotakin niiden lähistöltä, ne saattavat sittenkin vierähtää esiin jonkin kiven alta. Ja jotkut muistot on haudattu sinne kiven alle hyvästä syystä.

Tämän projektin vastapainona olen lähinnä tuijottanut äärettömän huonoja elokuvia. Sen verran surkeita, että en edes viitsi sanoa niistä mitään.

Minun Nanoni teemabiisiksi sopisi se, joka alkaa: "Words don't come easy to me..."

Arvasin, että tekstin tuottaminen tulee olemaan tahmeaa, koska olen ollut viime aikoina sekä väsynyt että kiireinen, mutta silti asia tuli jonkinlaisena yllätyksenä. Ihan worst case scenario tämä ei ole, olen saanut sentään aloitettua ja olen tavoitteestani jäljessä "vain" tuhat sanaa, mikä tuntuu kyllä paljon enemmältä. On masentavaa olla koko ajan miinuksella, mutta energiaa ei ole sellaiseen spurttiin, että saisin railon kiinni. Vielä ei kuitenkaan luovuteta, ehkä tämä tästä vielä lähtee. Tai jos ei lähde, niin sitten nilkutan perässä vaikka silkkaa piruuttani.

Muuten näkymät eivät ole ihan niin lohduttomat. Olen saanut luettua kirjoja, tänään tiskasin ja kävin kaupassa, löysin hyvältä vaikuttavan kauppakassin ja vielä pari pientä keittiötarviketta. Nyt minusta tuntuu, että keittiöni on aika hyvin varusteltu. Vohvelirauta olisi periaatteessa kiva, mutta enpä tiedä tulisiko sitä kuitenkaan käytettyä, ja aina voi tehdä lettuja paistinpannulla. Myöskään kahden litran kakkuvuokaa en omista, minkä taas eilen panin merkille tehdessäni jotakin omituista hunaja-kahvikakkujuttua, joka olisi pitänyt paistaa semmoisessa. Käytin vähän pienempää vuokaani, mutta onneksi taikina nousi sen verran nuivasti, ettei tullut yli. Kakku puolestaan on hyvää, vaikka inkivääriä ei ollutkaan - sitä muistin kyllä ostaa sitten tänään.

Sain vihdoin ja viimein luettua Arto Paasilinnan Suloisen myrkynkeittäjän, joka on ollut minulla lainassa pienen ikuisuuden. Kirjaa väitettiin tappohauskaksi, mutta minä en kyllä nauranut kertaakaan. En oikeastaan edes hymyillyt, mitä nyt välillä vähän virnuilin sisäisesti. Pratchett ja Adams ovat hauskempia! Mutta kyllä tämä silti oli kiva lukukokemus ja voisin ihan hyvin kuvitella lukevani lisääkin Paasilinnaa. Vaikka jo yleissivistyksenkin puoleen.

Vanha everstinna Linnea joutuu nuoren sukulaispoikansa ahdistelemaksi. Perintöä kärkkyvä poika tuo Linnean torpalle ystäviään remuamaan ja vaivaa vanhusta kaikin mahdollisin tavoin. Linnea pakenee vainoojiltaan, mutta tarinan lopputulos ei oikein suju suunnitelmien mukaan. Paasilinnan teksti kulkee helposti ja juonen osaset naksahtavat siististi kohdalleen, joten kyllä tämän parissa viihtyi vaikka ei naurattanutkaan.

Pari vuotta sitten kirjoittamani novelli Kivien koulu on nyt julkaistu Usvan numerossa 3/2008, joka on fantasianumero. Lehden voi ladata luettavaksi täältä.

En oikein osaa sanoa nyt mitään, olen vain iloinen siitä, että novelli löysi kodin. Suuret kiitokset Annelle.

Kävin eilen palauttamassa viimeiset lukemani kirjaston lainakirjat, ja sitten seuraakin se tyrmistyttävin julistus: en lainannut tilalle mitään. En uskaltanut käydä ainoassakaan hyllyvälikössä, jotta syliini ei pomppaisi jotakin, mikä olisi kerta kaikkiaan pakko lainata. Joten nyt minulla ei ole ainuttakaan kirjastosta lainattua kirjaa, joka pitäisi lukea johonkin tiettyyn päivään mennessä, ja pystyn vihdoin ja viimein lukemaan myös omia kirjojani sekä ne teokset, jotka ovat lainassa kaveriltani ja vanhemmiltani. Sekä lehtiä, joiden lukemisessa olen aivan törkeästi jäljessä. Vähänkö olen lujatahtoinen!

Kirjoittamisen suhteen tilanne ei ole aivan yhtä hyvin hallinnassa, vaikka sainkin tänään arvostelut lähetettyä ajallaan matkaan. Tarkoitukseni oli kuitenkin saada se loppuun pusertamani novelli muokattua uuteen uskoon ennen Portti-kisan deadlinea, ja sitä en kyllä pysty tekemään. En ole edes aloittanut muokkausta, deadline on aivan kohta, ja en pysty edes aloittamaan tekstin läpi käymistä nyt, koska haluan lepuuttaa tekstiä jonkin aikaa. Tulen pahoinvoivaksi pelkästä ajatuksesta, että minun täytyisi koskea siihen roskakasaan lähiaikoina. Tyydyn siihen, että annan sen olla jonkin aikaa ja muokkaan sen vain lopputyöhöni lähiaikoina. Porttiin jää siis osallistumatta tänäkin vuonna. Nooh... ehkä ensi vuonna. Ehkä. Ehkä ei.

Eilisiltana pusersin loppuun saakka novellin, jonka kirjoittamisen olen aloittanut joskus kesällä 2005. Tämä on ehdottomasti ollut yksi nihkeimpiä projekteja, jotka olen puskenut lävitse. Ensimmäiset viisitoista sivua syntyivät joskus muinoin inspiraation vallassa ja kun se meni ohi, työ jämähti muutamaksi vuodeksi, kunnes kaivoin sen esille naftaliinista aikeenani liittää se kirjoituskurssini lopputyöhön. Vaikka pidän edelleen varsinaisesta ideata, loppupuolen kirjoittaminen on maistunut täydeltä puulta.

Tässä tekstissä korostuivat kaikki kirjoitustapani huonoimmat puolet. Suunnittelemattomuus, harhailu, jaarittelu, nopea kyllästyminen. Olen yllättynyt siitä, että sain ylipäänsä jonkinlaisen lopun kasattua, ja lopussa on myös elementtejä, joista pidän, mutta siihen nähden alussa ja keskellä on osia, jotka eivät liity kaareen millään tavalla. Edessäni taitaakin olla rankin editointiprosessi ikinä, jos meinaan kuoria tuolta roskakasasta esille sen helmen, jonka itse näin mielessäni tähän ideaan tarttuessani.

Ja kyllähän minä sen meinasin tehdä. Mutta nyt unohdan tekstin pariksi päiväksi ennen kuin revin sen auki uudelleen. Sitä odotellessa voikin vaikka lukea kirjaa ja katsella formuloita, aloittaa uusien villasukkien neulomista.

Olen viettänyt melkoista hiljaiseloa, mutta nyt teen taas vaihteeksi oikeasti töitä kirjoittamisen kanssa. Katsoin yksi ilta leffaa, jotakin sellaista kuin "Seitsemän miekkaa" tai sinne päin, ja yhtäkkiä tajusin, että en ole aikoihin tehnyt mitään teksteilleni, ja silloin ryhdyin ajattelemaan asiaa jälleen tosissani. Tein rankkaa ajatustyötä erään keskeneräisen novellin kanssa ja nyt olen muutamana päivänä kirjoittanut sitä eteenpäin ja edistynytkin jopa. Jos saan pidettyä tämän tahdin, pitäisi minun saada ensimmäinen versio kasaan joskus ensi viikolla, ja se olisi todella helpotus. Muokkaamista olisi sen jälkeen järjettömän paljon, koska novellin alku on vanha, mutta olisi ainakin jotakin, mitä työstää. Ja lopputyökin etenisi hivenen.

Vähän ruosteessa tuntuu olevan bloggaaminenkin, yritän petrata myös sillä saralla. Mutta toistaiseksi totean lähinnä, että hengissä ollaan.

Valvominen vaikuttaa minuun mielenkiintoisesti erilaisilla tavoilla eri kertoina. Useimmiten pitkään valvottuani kuitenkin mieleni tekee kirjoittaa jotakin. Siinä, että on lukenut koko yön jotakin hyvää tarinaa ja huomaa aamun koitteessa, ettei nukutakaan, vaan tekee mieli tehdä jotakin, on vain jotain, mikä saa sormeni syyhyämään. Väsymyksen asteista sitten riippuu, pystynkö toteuttamaan tuota mielitekoa vaiko en.

Tänään vastaus ei kylläkään riipu pelkästään siitä. Moni sormenpääni on kipeä ja mietin, mahdanko saada taas kynsivallintulehduksen. Se on kiusannut aina välillä, yleensä vain vasemmassa etusormessa, mutta tällä kertaa muutama muukin sormi tuntuu kipeältä, vaikka tuo onkin pahin. Pitäisi ehkä lopettaa kynnenvierustojen pureskelu. Joka tapauksessa vihaan laastarien kanssa kirjoittamista, koska en tunne näppäimiä ja se vain tekee kaikesta todella vaikeaa.

Ei sillä, että minulla itse asiassa mitään kirjoitettavaa olisikaan. Elämä menee eteenpäin, minä en. Keitän toisen kupillisen teetä ja viihdytän itseäni kirjalla.

Eilen, tai no oikeastaan tämän päivänä puolella, tuli katseltua telkkarista Uinu, uinu lemmikkini joka on taas kerran niitä leffoja, jotka olen halunnut nähdä pitkään enkä ole kuitenkaan nähnyt. Nyt sitten katselin. Olin kuullut, että se on tosi kauhea, mutta ei se kyllä minusta ollut. Olihan se kauhuleffoista kyllä paremmasta päästä ja vissiin yhden kerran piti sulkea silmät sekunniksi, mutta ei se silti suuremmin hirvittänyt, ja loppuhan oli suorastaan huvittavan koominen, virnuilin itsekseni sille.

Huomattavasti enemmän kauhunväristyksiä aiheutti se, että muokkasin tänään novellia vielä lisää ja se, että nettiyhteys oli muutaman tunnin poikki. Taas! Mitä helkkaria ne oikein puuhaavat siellä, kun koko ajan pätkii. Vaikka taloon kuuluu nettiyhteydet, kävi taas kerran mielessä että melkein hankkisi oman liikkuvan liittymän, joka ei olisi alhaalla kaiken aikaa. Ärsyttää tämmöinen.

Luulisin, että vilkaistuani novellista vielä yhden jutun, saattaisin kyetä luopumaan siitä ja pistämään sen eteenpäin. Se tuntuu hankalalta, etenkin kun nyt parina viime päivänä olen tuijotellut sitä urakalla ja tajunnut samalla, että jos kirjoittaisin saman tarinan nyt, luultavasti painottaisin asioita eri tavalla kuin aikoinaan. Enkä tiedä olisiko se parempi vaiko huonompi asia. Ehkä sen on vain annettava olla, kaikesta huolimatta. Kun osaisi.

En editoinut eilen, kuten olin ajatellut, mutta editoin tänään. Eli itse asiassa sujuu kirjoittamisen suhteen ihan hienosti, toivottavasti saan viikonloppuna mietittyä myös sitä keskeneräistä tarinaa. Tällä hetkellä on kyllä helpottunut olo siitä, että joku projekti nytkähti eteenpäin. Koko päivä siinä muokkaamisessa menikin, vaikka suurimmaksi osaksi kyse oli pelkästä kielenhuollosta, joka on mielestäni itse asiassa aika mukavaa. Olen aina ollut taipuvainen pilkunviilaukseen.

Hops, nyt kun juuri pääsin sanomasta, että valmista tuli tällä erää, tajusin, että unohdin ottaa huomioon yhden asian, jota ajattelin jossakin vaiheessa mutta unohdin, kun sitä ei ollut mihinkään merkattu. Mutta parasta varmaankin, että mietin vielä yön yli, kannattaako sitä lisätä tarinaan vaiko ei. Ehkä kysyn esilukijan mielipidettä, sillä olen taatusti jo itse ihan sokea koko tekstille.

Olin kyllä yhdessä vaiheessa jo varsin väsynyt puurtamiseen, mutta onneksi kaveri sattui ehdottamaan, että käytäisi välissä kahvilla. Onnistuin saamaan sopivan psyykkauksen päälle ja tarpeeksi kofeiinia vereen, että sain homman tehtyä loppuun kotiin tultuani. Kahvi pelastaa melkein mitä tahansa, mutta nyt kyllä väsyttää. Heräsin aamulla ihan tajuttomaan aikaan, vaikka ei olisi tarvinnut. En saanut enää unta, joten lähdin lenkille, mitä koira ei pannut ollenkaan pahakseen.

Minun pitäisi jatkaa loppuun se tarina, jota aloitin kirjoittamisen yönä. En ole koskenutkaan siihen sen jälkeen, kun silloin pistin tietokoneen kiinni ja menin nukkumaan. Pitäisi napata itsestään niskalenkki. Ehkä kunhan psyykkaan itseäni vielä pari päivää. Lisäksi yksi editointi pitäisi tehdä, itse asiassa mielellään ennen sen tarinan jatkamista. Sitä voisin melkein katsellakin huomenna. Voisin miettiä asiaa vielä tänään kirjan ääressä.

En voinut käydä pitkällä lenkillä, koska varpaani on kipeä. En ole tietääkseni iskenyt sitä mihinkään, mutta se kuitenkin sattuu joka askeleella kuin olisi aavistuksen sijoiltaan. No, kaipa tuo ohi menee jossain vaiheessa.