Veristä siirappia

Jostain syystä on tullut katseltua taas kauhuleffoja vähän ahkerammin. 1408 tuli nähtyä, samoin Piina ja Carrie. Itse asiassa kaikki perustuvat Kingin kirjoihin tai novelleihin, ja tämä vaikuttaisi olevan joku kausi. Ehkä tämä on vastapainoa Nanowrimolle, missä yritän väkertää jonkun sortin romanssia. Tarvitsen jotakin, mikä estää hukkumasta siirappiin. Ihan hyviä leffoja ovat kaikki olleet, 1408:ssa oli muutama ihan oikeasti häijy oivallus ja Carrien äiti oli pelottava kiihkouskovaisuudessaan.

Nanon kirjoittaminen on alkanut todella tahmeasti, mutta olen silti aikataulussa 5015 sanani kanssa. Kirjoitustahtini on kuitenkin ollut käsittämättömän hidas, kun olen saanut johonkin pariinsataan sanaan tuhrattua puoli tuntia. Tänään sitten iltapäivällä totesin, ettei tuo käy mitenkään. Sanoja on alettava syntyä vähän eri tahtiin, jos aion jaksaa maaliin asti, koska haluan tehdä illalla jotakin muutakin kuin takoa näppäimistöä. Ilmeisesti kyseinen päätös auttoi asiaa, koska sain vähän turhaa ajattelua karsittua pois. Tässä kuitenkin taitaa näkyä se, että olen vähän ruosteessa kirjoittamisen suhteen, en ole kovin paljon saanut aikaan viime aikoina. Lähinnä arvosteluja.

Toivottavasti löytämäni tahti jatkuu. Nyt alan suhteellisen hyvin päästä jo toisen päähenkilöni pään sisään, toinen on vielä vähän etäisempi. Mutta kymmenesosa kirjoitettu!

En ole tullut tehneeksi viime aikoina mitään kovin järjellistä, sen sijaan saan aikaan semmoista pikkunäpertelyä, joka on oikeastaan ihan turhaa, mutta myös varsin kivaa. Muun muassa tein valmiiksi muutaman käyttöarvottoman käsityön. Sain myöskin otettua niistä kuvat. Ihan vain siksi, että sattui huvittamaan.

Tämä virkattu liina oli esimerkiksi todella rentouttava virkata, vaikka tuskinpa sitä tulen pöydällä juuri pitämään. Ensinnäkään minulla ei ole kovin paljon pöytäpinta-alaa, etenkään vapaata. Toiseksi en ole älyttömän suuri pitsifani, sitä ei saa olla liikaa. Harmi (?) vain, että sitä on niin kiva tehdä.

Tämä virkattu lumme on vieläkin järjettömämpi kapine, mutta tulipahan tehtyä.

Näitä lapasia tulee ehkä jopa käytettyäkin. Vaikuttivat kokeilun perusteella lämpimiltä.

Seuraavaksi aloitan varsin luultavasti kaulaliinan. Tarvitsen semmoisen leveän, joka näyttäisi hyvältä villakangastakin kanssa. Luultavasti mustan - siihen olisi jo langatkin valmiina. Pitäisi vaan päättää kuvio.


Katselin tässä yksi päivä telkkarista Ruohometsän kansa -leffan, piirretyn joka perustui Richard Adamsin samannimiseen kirjaan. Ihan mukavasti teos oli saatu vastaamaan kirjaa ja piirustusjälkikin oli miellyttävää katsottavaa, mutta ei tuo leffana yltänyt klassikkokirjan tasolle. Harvoin leffat kyllä alkuperäisen kirjan tasolle yltävätkään. Tämä sovitus oli kuitenkin suht onnistunut ja mukava katselukokemus.

Olen parin viimeisen päivän aikana tullut katsoneeksi harvinaisen paljon leffoja. Ensinnäkin katsoin Douglas Adamsin kirjaan perustuvan Linnunradan käsikirja liftareille, joka tuli sopivasti telkkarista. Täytyy kyllä sanoa, ettei leffa tehnyt oikein kirjalle oikeutta, vaan oli tavallista tympeämpää huttua, vaikka oli siinä välillä omat hetkensä. Ei silti naurattanut, vaikka olisi pitänyt. Eikä ongelma edes ollut siinä, että siihen oli juonta hiukan muuteltu, koska leffaversiot tekevät sitä suunnilleen aina ja usein se on varsin hyväkin asia. Tämä ei vaan jotenkin... iskenyt minun makuuni. Vähän väkisin hauskan maku. Mutta katsoihan tuon.

Eilen kävin kaverin kanssa elokuvissa katsomassa C.S. Lewisin kirjaan perustuvan Prinssi Kaspianin ja tässä adaptaatio olikin minusta onnistunut ihan täysin eri tasolla. Pidin suorastaan todella paljon. Lisäykset, joita kirjassa ei ole, olivat onnistuneita ja toivat tarinaan lisää syvyyttä, ja visuaalisestikin leffa näytti hyvältä. Tämän voisin haluta vaikka omaksi.

Eilisiltana telkasta tuli vielä Kuolema pukee häntä, ja pidin kyllä tästä myös. Mustaa komediaa, vaikka täytyy sanoa, ettei minua taaskaan juuri naurattanut, vaikka vähän huvittikin paikoitellen. Loppua kohti parani vielä huimasti, vaikka ei alussakaan valittamista ollut. Kannattaisi vähän varoa, kun sählää sen kuolemattomuuden kanssa... asiat menivät lopulta aika korneiksi, ja mikäs sen huvittavampaa.

Eilen, tai no oikeastaan tämän päivänä puolella, tuli katseltua telkkarista Uinu, uinu lemmikkini joka on taas kerran niitä leffoja, jotka olen halunnut nähdä pitkään enkä ole kuitenkaan nähnyt. Nyt sitten katselin. Olin kuullut, että se on tosi kauhea, mutta ei se kyllä minusta ollut. Olihan se kauhuleffoista kyllä paremmasta päästä ja vissiin yhden kerran piti sulkea silmät sekunniksi, mutta ei se silti suuremmin hirvittänyt, ja loppuhan oli suorastaan huvittavan koominen, virnuilin itsekseni sille.

Huomattavasti enemmän kauhunväristyksiä aiheutti se, että muokkasin tänään novellia vielä lisää ja se, että nettiyhteys oli muutaman tunnin poikki. Taas! Mitä helkkaria ne oikein puuhaavat siellä, kun koko ajan pätkii. Vaikka taloon kuuluu nettiyhteydet, kävi taas kerran mielessä että melkein hankkisi oman liikkuvan liittymän, joka ei olisi alhaalla kaiken aikaa. Ärsyttää tämmöinen.

Luulisin, että vilkaistuani novellista vielä yhden jutun, saattaisin kyetä luopumaan siitä ja pistämään sen eteenpäin. Se tuntuu hankalalta, etenkin kun nyt parina viime päivänä olen tuijotellut sitä urakalla ja tajunnut samalla, että jos kirjoittaisin saman tarinan nyt, luultavasti painottaisin asioita eri tavalla kuin aikoinaan. Enkä tiedä olisiko se parempi vaiko huonompi asia. Ehkä sen on vain annettava olla, kaikesta huolimatta. Kun osaisi.

Tänään on tullut aika lailla leijailtua fantasian siivin. Ensinnäkin katsoin telkasta leffan James ja jättipersikka, joka minun on pitänyt katsoa pitkään, mutta en ole ikinä sattunut telkan ääreen oikein, tänään onneksi heräsin niin aikaisin, että ehdin ajoissa katsoa ohjelmat ja todeta, että se tulee. Tykkäsin kyllä, tässä oli sellaista hilpeää lastenfantasiameininkiä. Inhottavien tätien luona asuva James joutuu jättipersikan sisään ja pakenee sillä muutaman jättiläiskokoisen hyönteisen kanssa. Jo idea on niin hillitön, ettei siitä voi olla pitämättä, ja pidin myös siitä, miltä leffa näytti visuaalisesti.

Sitten luin loppuun Terry Pratchettin Yläilmoissa, Onttu-sarjan kolmannen osan. En nyt siitä hirveämmin kerro, etten spoilaile aikaisempia osia, mutta hyvää jälkeä edelleen. Masklin jatkaa ponnistelujaan saadakseen ontut turvaan, joskin välillä näyttää siltä, että Kapistus varastaa koko shown itselleen. Kaikenlaista kummaa nähdään taas ja osa siitä on hauskaakin, mutta ylipäänsä nämä kirjat ovat yllättävän filosofisia, jos niitä siltä kantilta käy katsomaan. Kyse on tarpeesta uskoa joihinkin asioihin ja siitä, että kun saa tietää enemmän, mikään ei enää vaikutakaan niin yksinkertaiselta kuin oli. Ja joskus se aikaisempi tietämättömyys tuntuu todella auvoisalta, mutta sinne ei enää pääse takaisin.

Valmistaudun viettämään yksinäistä ja rauhallista juhannusta hyvän kirjapinon kanssa. Tein juuri jauhelihakeittoa, joka onnistui hyvin. Tämä on mainitsemisen arvoinen asia siksi, etten ole ikinä ennen kokeillut tehdä jauhelihakeittoa enkä käyttänyt edes minkäänlaista ohjetta. Nyt pitäisi vain keksiä, mitä noista kirjoista alkaisin lukea seuraavana. Täytynee katsoa, minkä eräpäivä on kaikkein lähinnä.

Eilen tuli pitkästä aikaa katsottua jotain westerniä, kun telkkarista tuli Armoton maa. Tuntuu kuin länkkäreitä ei olisi tullut ikuisuuteen telkasta, tai sitten olen vain aina onnistunut missaamaan ne, mikä on harmi joka tapauksessa. Muistin taas tuota katsoessani, miksi tykkäsin niistä. Tässä oli taas kaikkea karjavarkaista ja romantiikasta alkaen, kivasti katsottava leffa.

Kävin juuri miettimään, miksi ihan oikeasti tykkään westerneistä, mikä niissä on se juttu, joka viehättää. En usko, että pystyn kattavasti vastaamaan tuohon kysymykseen, mutta ensinnäkin niissä on sellaista suorasukaisuutta, joka vetoaa minuun. Sankarit ovat useimmiten tietyllä tapaa karun rehellistä sakkia, porukka jakautuu suht selkeästi "hyviin" ja "pahoihin", ja jos jostain ei tykätä, se ammutaan. Lisäksi tykkään ihan ylipäänsä jutuista, joissa on seikkailullisuutta, tai jotka sijoittuvat johonkin historialliseen aikaan, tai joissa kerrotaan roistoista ja lainsuojattomista, ja aika monessa westernissä on jotakin näistä. Ylipäänsä se elämäntapa kiehtoo.

Telkkaa tuijotellessani neuloin samalla valmiiksi toisen hihan villapaitaani. Nyt ei sitten tarvitsisi enää kuin yhdistää kappaleet, ja valmista olisi. Juurikin tuo saumojen ompeleminen on kaikkein tympeintä puuhaa neulomisessa, mutta ikävä kyllä se on pakollista, jos meinaa vaatetta pitää. Tämän neuleen kanssa kävi hupsusti langan menekin arvioinnissa - yleensä ohjeissa on aina aliarvioitu langan määrän tarve ja asiaan kannattaa varautua ylimääräisellä kerällä, mutta tähän villapaitaan meni aivan älyttömän vähän lankaa. Mitäs minä niillä jämillä teen, toisen samanlaisen vai? No, toisaalta voisi tehdä kaulaliinan, mutta ei siihenkään saa niitä kaikkia kulutettua millään.

Nyt on taas vaihteeksi menossa jonkinlainen kauhukausi. Kirjoista luen Stephen Kingin Carrieta. Viime yönä katselin telkasta leffaa, jonka nimi oli Tales from the dark side tai jotain aika lähelle sinne päin. Se oli ihan viehko leffa, yhdestä pikkupojasta meinattiin valmistaa ruokaa ja siinä sivussa käytiin läpi kolme erilaista kauhutarinaa. Näistä keskimmäinen kissajuttu oli ihan aidosti häijy ja onnistui äklöttämään minua, mikä oli erittäin tervetullutta vaihtelua. En ole pitkään aikaan onnistunut saamaan väristyksiä kauhuleffoista. Eli siis ihan hyvä kuva. Pitäisi ehkä ottaa nauhallekin.

Tulipa eilen katseltua telkkarista tuo Maailmojen sota -leffa, jota en ollut aikaisemmin nähnytkään. Tiesin kyllä tarinan suurin piirtein etukäteen, vaikka en ole kirjaakaan lukenut. Muistaakseni Aku Ankassakin on ollut tästä joskus oma versionsa ja muutenkin kuuluisa tarina kyseessä.

Alkuun minulla ei ollut yhtään leffaolo ja aloin katsoa vain siksi, etten jaksanut etsiä tyhjää videonauhaa katsoakseni sen myöhemmin. Ekaan mainostaukoon mennessä olin kuitenkin onnistunut mukavasti pääsemään fiilikseen ja loppua kohden juttu vielä parani, alussa oli ehkä vähän tyhjäkäyntiä. Ihan siistin näköisiähän ne tripodit olivat ja erityisesti tykkäsin punaisista kasvustoista, niistä tuli sellainen kiva maailmanlopun tunnelma.


Eilen kävin myös toisen maailmojen sodan puhelinmyyjiä vastaan. Puolen päivän aikaan olin jo ärissyt kahdelle lehtikauppiaalle ja alkoi raivostuttaa sen verran, että ilmoitin vihdoin haluavani markkinointikiellon, minkä olen meinannut tehdä jo pitkään mutta en ole ikinä vain saanut soitettua. Hähä. Suksikaa suolle kaikki.

Puhelinmyyjien lisäksi minua ovat ärsyttäneet kaikki ne ihmiset, joiden mielestä koirani on liian söpö, kun olen sen kanssa lenkillä. Ei ole ollut yksi tai kaksi kertaa, kun lauma kirkuvia pikkutyttöjä on yrittänyt hyökätä sen kimppuun tai alkanut mankua minulta, että saako sitä silittää. Koira ei itse juurikaan arvosta sitä, että sitä yritettään lähestyä liian nopeasti enkä enää anna lupia sen jälkeen, kun se on muutaman kerran joutunut perääntymään jalkojeni taakse yli-innokkaiden käsien kurotellessa sitä kohti. Tämä on tainnut saattaa minut seudun kakaroiden keskuudessa kusipään maineeseen, mutta oikeasti se ei voisi häiritä minua vähempää.

Tänään joku nainen astui parkkiksella ulos autosta ja päästi oman rakkinsa sieltä juoksemaan vapaasti koirani luokse, vaikka oli huomannut meidät ennen sitä. Olimme jo selkeästi menossa poispäin, kun tämä nainen alkoi selittää ja kysellä koirastani, vaikka olevinani tein selväksi, etten ole kiinnostunut pysähtymään juttelemaan. Vapaana riehuva koira ei halunnut antautua kiinni vaan yritti seurata meitä, ja kiehuin sisäisesti vähän liikaa. Mutta on se nyt kumma, jos ei kadullakaan saa kävellä rauhassa joutumatta idioottien kynsiin. Jep, suolla on vielä tilaa teillekin, hei hei.

Aika tuntuu nyt jotenkin häviävän jonnekin. Väsyttää kovasti enkä ole oikeastaan saanut aikaan mitään muuta kuin Atorox-ehdokkaiden lukemista. Tällä hetkellä minulla taitaa olla kokonaan lukematta kolme novellia, ja sen jälkeen lueskelen vielä uusiksi ne, joita aion äänestää. Maistelen ne huolella toiseen kertaan ja päätän sitten, mikä niiden järjestys tulee olemaan. Aika selkeä kärki tuosta joukosta on jo tähän mennessä noussut esille, saa nähdä yllättääkö vielä joku semmoinen, jota en ole lukenut vielä. Hyvällä tuurilla ja pienellä spurttauksella saisin tuon ekan lukukierroksen tänään tehtyä, huomenna viimeistään.

Eilinen meni katsoessa telkkarista Troijaa. Olen halunnut nähdä tuon leffan siitä lähtien, kun se muutamia vuosia sitten tuli elokuvateattereihin. Olin silloin jo kovasti menossa leffaan sitä katsomaan, mutta lopulta en sitten kuitenkaan ennättänyt. Ja joku aika sitten se tuli telkkaristakin ja jostain syystä, jota en nyt muista, missasin sen silloinkin. Mutta nyt siis onnistuin vihdoin parkkeeraamaan persukseni sohvalle oikeaan aikaan.

Olin kuullut parilta taholta, ettei leffa olisi hyvä, mutta koska kyseessä oli historiallinen kuva, odotin kuitenkin joka tapauksessa viihdyttävää leffailtaa ja olihan se. Kyllä minä ainakin tykkäsin, vaikka ei tämä nyt mikään aivan henkeäsalpaava elämys ollut. Juoneensa nähden ehkä aavistuksen liian pitkä, melkein kolme tuntia. Mutta oli joka tapauksessa näyttäviä taisteluita ja hienoja pukuja, ja pari ihan koskettavaakin kohtaa. Mielestäni ihan pätevää viihdettä, voisin katsoa toisenkin kerran.

Vaihdoin vaihteeksi ulkoasua, kun alkoi tympiä. Nyt on sitten sinistä, kivaa.

Pitäisi lähteä käymään kirjastossa ja kaupassa. Eilisen rankan lenkin jäljiltä jalat on aika kipeät ja muistuttavat muutenkin vähän hyytelöä, mutta eiköhän tuollaisesta matkasta kumminkin selviä.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset luettu loppuun viime yönä. Kummallisen kauan minä tuossa kirjassa jumitinkin, eihän siinä ollut kuin päälle 800 sivua ja meni yli viikko. Ei ole ollut erityisen lukuolo, mutta eiköhän tämä tästä kunhan jaksan taas keskittyä. Tuntuu siltä, että joka päivä on ollut jotain säätöä, joka on vienyt keskittymistä.

Hyvän kirjanhan se Rowling on kirjoittanut, ei siitä pääse mihinkään. Piti tuo lukea jo englanniksi melkein heti kun se ilmestyi, mutta omaksi ostin vasta suomenkielisen. Vaikka ihan hyvin englanninkielisessä pysyikin mukana, en nauti sillä kielellä lukemisesta samalla tavalla kuin suomesta. Kirjojen kääntämisestä ja alkuperäiskielellä lukemisesta on kahdenlaista mielipidettä, jotkut lukevat mieluiten alkuperäisen ja sanovat, että kirjat tuntuvat sillä tavalla paljon paremmilta, ymmärtää kaikki ne hienot pikkujutut, joita ei voi kääntää, että kääntäessä aina menettää jotakin. Sitten on niitä, jotka lukevat mieluiten käännöksen, ja minä olen ehdottomasti niitä. Hyvä käännös on omanlaisensa taideteos, joskus kun kääntäjä on onnistunut kiertämään vaikean kohdan näppärästi, herää ihailua tuota työtä kohtaan. Itse kääntämistä kokeilleena voin todeta, ettei se ihan helppoa ole, vaan kääntäjän täytyy olla itsekin melkoinen sanataituri. Tässä pitää nostaa Jaana Kapari-Jatalle hattua Potter-kirjojen hauskasta suomalaistetusta sanastosta. Jotkut inhoavat sitä, minusta nimistä tulee juuri sellainen fiilis kuin pitääkin.

Huonojakin käännöksiä tietenkin tehdään, ja jostain syystä nimenomaan fantasiakirjoissa suomennos tuntuu olevan kökköä useammin kuin muissa teoksissa. Ehkä fantasiaa edelleen halveksutaan lajityyppinä sen verran, että aloittelevat kääntäjät laitetaan kääntämään ne lukuisat ropefantasiat, joita ilmestyy. Joskus jälki on oikeasti kauheaa, onneksi suhteellisen harvoin kuitenkin. Pidän äidinkielestäni sen verran paljon, että pyrin lukemaan sillä kaiken, mikä suinkin on saatavilla käännettynä. Ei pääse omiinkaan teksteihin sitten pujahtelemaan anglismeja, jotka ovat valitettavan yleisiä sellaisilla harrastajakirjoittajilla - joillakin julkaisevillakin - jotka lukevat paljon englanniksi ja hyvin vähän suomeksi.

Mutta joo, siis Kuoleman varjelukset. Täytyy vain todeta, että Rowlingilla on ollut ensimmäisen kirjan alusta saakka kaikki sävelet selvillä ja langat käsissä. Monet jutut, jotka ovat vaikuttaneet irrallisilta tai oudoilta, saavat selityksen vasta aivan lopussa. Kirja onnistuu yllättämään ja olemaan silti looginen, eikä tätä nyt itkemättä voinut lukea. Eli hyvää työtä. Ei muuta kuin kirja hyllyyn muiden viereen, hieno rivi se onkin.


Tänään kävin kaverin kanssa katsomassa Spiderwickin kronikat -leffan. Spiderwickin maailma muistuttaa jännästi vähän Potter-maailmaa sikäli, että se tapahtuu oikeassa maailmassa, jossa vain on myös sellaista, jota tavalliset ihmiset eivät näe. Tässä tapauksessa kaikenlaisia peikkoja, tonttuja, haltijoita, jotka kaikki tahtovat saada käsiinsä vaarallisen Haltijakirjan. Jared perheineen saa kokea ihmeet ja kummat yrittäessään estää Mulgarat-hirviötä saamasta kirjaa.

Pidin leffasta. Siinä oli samaa henkeä kuin kirjoissa, joskin juoni oli pistetty suurimmalta osalta uusiksi. Asioita oli yhdistelty ihan eri tavalla kuin kirjoissa, keijut oli muutettu täysin erilaisiksi ja monta hyvää kohtausta oli jätetty kokonaan pois. Kai se on sitä adaptaatiota. Hyvä mieli tuosta kuitenkin jäi, minusta katsomisen arvoinen elämys, kunhan onnistui päästämään irti kirjojen juonesta ja katsomaan sitä omana tarinanaan.

Ehkä vuodenaikaan sopivasti minulla on nyt luvussa Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Etenee ihan mukavasti, vaikka aika paljon on tullut myös katsottua leffoja telkkarista. Eilisiltana tuli The Thing, joka oli pakko katsoa, kun olen aikoinaan sen novellinkin lukenut, jonka pohjalta tuo on tehty. Antarktiksella tutkijoiden elämä muuttuu aika mielenkiintoiseksi, kun vieras elämänmuoto alkaa tehdä tuhojaan asemalla. Ihan katsottava kauhuleffa tuosta on saatu tehtyä.

Oi voi voi. Tässä kirjoittaessani koirani sai lievältä epilepsialta näyttävän kohtauksen ja horjahteli ympäriinsä, onneksi tämä vuodesohva ei ole yhtä korkea kuin normaali sänky olisi ollut, kun se tippui laidalta alas. Kyllä se näytti jo asettuvan, kun onnistuin rauhoittamaan sen paikalleen silityksillä ja jalatkin näyttää taas kantavan. Epäilin pari vuotta sitten, että sillä puhkeaa epilepsia, mutta kohtauksia ei tullut ikinä kuin yksi, ennen kuin nyt tänä keväänä on ollut kaksi. Taidan pääsiäispyhien jälkeen soittaa eläinlääkärille.

Saa arvata kaksi kertaa, olenko kirjoittanut riviäkään sitä tarinaa, jonka sain eilen avattua solmusta päässäni. Jep. En.

Ahdistuin vähän aikaa siitä, että olisin halunnut saada koko tarinan valmiiksi siihen mennessä kun kurssitehtävä pitäisi palauttaa, mutta se ei sitten onnistunut, kun olisi pitänyt kirjoittaa ihan hullua vauhtia. Sitten en saanut aikaan mitään, sitten lopulta lähetin yhden toisen tekstin, joka myös liittyy hämärästi lopputyöhöni. Sitten siivoilin loppupäivän ja lupasin itselleni, että saan tarinan valmiiksi seuraavan tehtävän deadlineen mennessä. Siihen on reilu viikko, joten saatan jopa onnistua tällä kertaa.

Joskus ei vaan huvita kirjoittaa yhtään mitään, siivoaminenkin alkaa tuntua houkuttelevalta siihen verrattuna. Toki toisaalta ihan hyvä niin, sillä muuten en olisi saanut varmaan vieläkään siivottua, ja tällä kertaa tiskialtaassani sentään oli kehittynyt ilmeisesti jonkunlaista elämää, josta en halua tietää yhtään enempää. Imuroin myös. Joten nyt ei pitäisi huomion kiinnittyä enää epäolennaisuuksiin, jotka voisivat tulla minun ja kirjoittamisen tielle. Saapa nähdä, miten tällä kertaa käy.

Eilisiltana katselin leffan Minority Report, vaikka ei juuri silloin tuntunut ihan leffalta, mutta scifileffoja tulee niin harvoin, että ajattelin katsoa. Jäin nopeasti koukkuun ja tykkäsin kovasti. Tulevaisuudessa on kehitetty murhienestosysteemi, koska näkijät osaavat ennustaa murhat ja ne sitten pystytään ehkäisemään. Mutta sitten päähenkilöä aletaan syyttää murhasta, jota hän ei ole aikonutkaan tehdä ja sitten seuraa kaikenlaista. Keksinnöistä oksetuspamppu oli varmaan kaikkein hilpein, mutta pääpiirteissään vaikuttivat ihan sopivan futuristisilta, että tuli sellainen scifivaikutelma. Juoni oli myös sopivan mutkikas kaikkine tulevaisuudenmuuttamisproblematiikkoineen. Hyvä kuva.

Katselin eilen Henkien kätkemä -animaatioleffan, jonka olin lainannut kirjastosta, ja olen aivan totaalisen myyty. Ihanaa jälkeä. Ihanan tarina. Ihanaa ihanaa ihanaa. Tämä on kyllä jollain tavalla ihan pakko saada omaksi.

Chihiro-tyttö lähtee vanhempineen tutkimaan paikkaa, joka muistuttaa hylättyä teemapuistoa, mutta paljastuukin, että paikka on erilaisten henkien ja muiden outojen otusten asuttama fantasiakaupunki, ja vanhemmat joutuvat aika epämiellyttävän lumouksen valtaan. Chihiron täytyy siis pärjätä yksin ja yrittää pelastaa vanhempansa. Ja tästä syntyy ihan huikea ja koskettava tarina.


Kirjoista olen lukenut L. Frank Baumin Ozin kapinalliset, joka oli ihan mukavasti luettava opus. Oli kaikkea jännää taikuutta, kuten elämänjauhe, joka muuttaa elottomia esineitä eläviksi. Itsestään kuljeskeleva Sahapukki ja Jaakko Kurpitsapää olivat ihan hilpeitä hahmoja. Prinsessa Ozman löytyminen sai kyllä vähän kohauttelemaan kulmia, että ai jaahas. En nyt siitä sano enempää etten ketää spoilaa, mutta käänne ei ollut hirveästi mieleeni monistakaan syistä.

Turha reissu, mutta tulipa tehtyä. Kävin eilisen paperisodan ihan turhaan ja nyt vituttaa. Onneksi löysin sentään kirjaston poistomyynnistä Karvis-lehtiä.

Olen ihan poikki. Nukuin parin tunnin päiväunet, mutta ei se oikein riitä. Pitänee mennä kohta vaikka ihan nukkumaan, jos tämä elämä tästä tasoittuisi. Se olisi ihan tervetullutta.

Sunnuntaina kävin kaverin luona katsomassa leffan Da Vinci -koodista. Senhän luin ihan vähän aikaa sitten kirjana, ja kun kaveri oli lainannut leffan, päätin käydä vilkaisemassa onko se yhtään parempi leffana kuin kirjana. Enpä varsinaisesti sanoisi, vaikka leffa kestikin vähemmän aikaa. Siinä oli kuitenkin onnistuttu oikomaan ne muutamat vähäisetkin mielenkiintoiset jutut, jotka kirjassa oli, ja oli keksitty ihan ihme lisäyksiä. En suuremmin pitänyt, mutta tulihan nähtyä. En edelleenkään käsitä, minkä vuoksi tuo on niin suosittu.

Olen lukenut L. Frank Baumin Ihmemaa Ozin ja itse asiassa jo palauttanut sen kirjastoonkin. Se oli jännä lukea sen takia, että tarinan pääpiirteittäin tunsi ennestään, vaikka en ollutkaan lukenut. Sama juttu joidenkin satujen kanssa, tai vaikka Kalevalan. Niihin törmää kuitenkin välillä joissakin paikoissa. Ozista olen joskus lapsena kyllä nähnyt teatterinäytelmän sekä jonkun leffaversion. Tarinahan meni niin, että pyörremyrsky lennättää Dorothyn kodistaan Kansasista, ja matkalla Ozin velhoa tapaamaan hän saa kumppaneikseen aivottoman variksenpelättimen, sydämettömän peltimetsurin ja pelkurileijonan. Minä pidin kirjasta, joskin minusta Dorothy oli aika tylsä halutessaan heti vain takaisin kotiin, vaikka oli päässyt mitä kiehtovimpaan maailmaan. Olin muiden teosten vaikutuksesta olettanut, että Dorothyn kengät olisi tehty rubiinista, mutta ne olivatkin hopeaa. Jostain syystä pidin sitä mielenkiintoisena.

Olen lukenut myös Akira-sarjakuvista kolme ensimmäistä albumia. En ole vielä ihan tullut tulokseen siitä, pidänkö vaiko en. Tai siis pidän, mutta pidänkö niin paljon, että jaksan lukea koko sarjan, se on toinen juttu. No, lainaan pari seuraavaa ja katson, alkaako tarina käynnistyä kunnolla. Piirrosjälki on tässä ainakin kivaa, ei niin perinteisen mangamaista. Piristävää on myös se, että päähenkilöstä ei ole tehty mitään maailmanpelastajasankaria, vaan hän on ihan tavallinen. Itse asiassa Kaneda ei näytä haluavan tehdä mitään muuta kuin ajaa prätkällä, vetää huumeita ja iskeä tyttöjä. Mutta silläkin keinolla pystyy näköjään sekaantumaan asioihin, joista olisi parasta pysytellä erossa.

Yhä edelleen kiirettä ja huomenna menoa. Sen jälkeen sentään saan levätä, ellei nyt satu mitään ihmeellistä. Ja on kyllä jo korkea aikakin. Tänään teki mieli repiä hiuksia päästä, kun piti etsiä sitä ja tätä paperia. Ja olin aika hiton onnellinen siitä, että hankin sen skannerin, sillä sai kätevästi kopioita tarvittavista jutuista. Ja aamulla taas aikainen herätys. Plääh.

Tupaantuliaiset olivat aika lailla sellaiset kuin oli odotettavissakin. Kourallinen ihmisiä, joista ihan kaikki eivät tunne toisiaan tai tuntevat vain nimeltä. Keskustelu oli minun osaltani aika apaattista, mutta minulla ei ollut kovin loistokkaita mielipiteitä esitettäväksi esimerkiksi kahdelle äidille lapsineen ja miehineen. Lähinnä tuntui vain oudolta, kun ikätoverit ovat alkaneet lisääntyä ja itselle ajatus ei todellakaan ole ajankohtainen tai kenties edes ikinä toteutuva. Pidän lapsista sen vähemmän, mitä vanhemmaksi tulen. Tai ovat ne ihan kivoja, kunhan pysyvät kaukana ja ovat hiljaa. Koirasta huolehtiminen on ihan tarpeeksi rankkaa minulle.

Tupareiden jälkeen olin ihan poikki enkä jaksanut tehdä yhtään mitään. Makasin sängyssä ja katsoin telkkaria jotain viisi tuntia putkeen. Sieltä tuli joku sellainen leffa kuin Cellular. Siinä yksi nainen kidnapattiin ja se onnistui soittamaan yhden miehen puhelimeen, ja siitä sitten lähti action käyntiin. En yleensä jaksa innostua tuollaisista leffoista, kun ne kaikki tuntuvat aika samanlaisilta, mutta jossain mielentilassa aivojen nollaus on erittäin suuresti paikallaan.

Nyt alkaa flunssa hellittää hiukan. Olen pystynyt jopa nukkumaan yöllä heräilemättä koko aikaa siihen, että yskittää tai tuntuu, että tukehdun. En minä vielä terve ole, mutta parin päivän takaiseen verrattuna hyvä olo.

Olen vain katsonut pari leffaa sängyn pohjalla. Eilisiltana katsoin Henkien talon, joka perustuu Isabel Allenden samannimiseen romaaniin, jonka minä olen lukenut. Lukemisesta on kuitenkin sen verran aikaa, etten muistanut ihan tarkalleen, seurasiko leffan juoni kirjan juonta. Samoja elementtejä siinä ainakin oli. Hieno sukutarina, pidin vanhanaikaisesta mystisestä tunnelmasta.

Tänään katsoin Kulti, kutistin kakarat, joka minun on pitänyt katsoa jo vuosikaudet. Se on aina välillä tullut telkasta ja jostain syystä en ole ikinä saanut sitä katsottua, mutta nyt sattui sopivaan aikaan. Tiedemiehen koe onnistuu ja neljä lasta kutistuu muutaman millin mittaisiksi, jolloin takapihan nurmikko alkaakin saada ihan uusia ulottuvuuksia. Ihan hilpeää menoa, joskin juonesta tuli mieleen joku, mikä on nähty jo Aku Ankassakin.

Kirjoittamisesta ei ole ollut minkäänlaista ajatustakaan tämän flunssan aikana, ja kurssin tehtävä pitäisi palauttaa jo ylihuomenna. No, jospa tänään vaikka aloittaisin räyhäkästi sillä, että kävisin lukemassa tehtävänannon.

Perjantaina lähdettiin kirjoittajakollegan kanssa sinne kummitusjuttuleirille. Ajokeli ei ollut mitenkään hyvä, mutta sopi kyllä viikonlopun kauhuteemaan - mikä onkaan kauheampaa kuin autoilu huonossa kelissä? Perille löydettiin hienosti, vaikka minä toiminkin kartanlukijana.

Viikonloppu sujui kaikin puolin mukavasti ja kaikkien mukana olijoiden kanssa ennätti jutella, kun porukkaa oli vain kymmenisen henkeä. Omasta puolestani kiitos kaikille paikalla olleille ja erityiskiitos Annelle siitä, että jaksoi tämmöisen leirin järjestää.

Luimme toistemme novelleja ja kommentoimme niitä, ja minulla on nyt pariin novelliin mielessä parannusehdotukset, joiden avulla toivottavasti saan tekstejä parannettua. Lauantaina kävimme ulkona nuotion ääressä palelemassa ja paistamassa makkaraa ja vaahtokarkkeja. Pimeässä metsässä oli jännää kuulla novelleja ääneen luettuina, niihin tuli ihan erilainen tunnelma ja palelukin unohtui hetkeksi. Myöhemmin sauna sulatti viimeiset kohmeet.

Katsoimme myös kaksi elokuvaa, joista kumpaakaan en ollut nähnyt ennen ja joista pidin kovasti. Call of the Cthulhu on tehty Lovecraftin tarinoiden mukaan ja tavoitti minusta hyvin alkuperäisen teoksen hengen. Mustavalkoinen mykkäfilmi toimii vielä nykyäänkin, kun se tehdään hyvin. Kylä taas oli tarina oudolta tuntuvasta kyläyhteisöstä, jonka ulkopuolella elelee hirviöitä, ja sisälsi hienoja hahmoja, kuten sokean tytön sekä kylähullun. Molemmat voisin varsin mielelläni liittää vaikka omaan leffakokoelmaani, joka onkin vielä säälittävän pieni.

Eiliselle päivälle kauhua kehitti sitten migreeni, joka puhkesi kun pääsin rankan viikonlopun jälkeen kotiin lepäämään. Ja tämän päivän kauhusta vastasi se kirjoituskurssin essee, jonka sain viimein väkerrettyä loppuun ja palautettua. Nyt pitäisikin siirtyä tekemään seuraavaa tehtävää, mutta nautiskelen nyt ensin vähän aikaa siitä tunteesta, että sain yhden homman tehtyä loppuun.

Eka merkintä sitten tänä vuonna. Tulipas muuten nukuttua muutama viime päivä suhteellisen tehokkaasti, ilmeisesti Kirjoittamisen yö ja siihen yhdistetty edeltävä huonosti nukuttu yö alkoivat sitten hitusen väsyttää.

Kirjoittamisen yö meni ihan mukavasti, sain yhtä novellia hyvään alkuun, mutta simahdin sitten kaksi tuntia aikaisemmin kuin olisi pitänyt ja kömmin petiin nukkumaan, ja nukuinkin sitten aika pitkään. Sen jälkeen olen kyllä jatkanut tarinaa, mutta en tykkää lopusta. No, jos sen saisi sen novellin kuntoon vielä tässä tänä vuonna... Kivaa kyllä oli. Kaikenlaiset kirjoitustempaukset on välillä mukavia, niissä tulee kirjoitettua eri tavalla kuin "omaan tahtiinsa", ehkä vähän päättäväisemmin - kun muut saa aikaan, niin kyllä minäkin sitten haluan.

Vuosi päättyi vähän migreeninsekaisissa merkeissä, en lähtenyt katsomaan ilotulitusta kaverin kanssa, vaan makasin sängyn pohjalla ja tuijotin telkkarista Herrasmiesliiga-leffaa. Tosin nyt häiritsee se, että en muista, miten se loppui. Muistan kyllä, että näin lopputekstit joten en ole nukahtanut kesken kaiken, mutta en vain saa päähäni palautettua sitä loppuratkaisua. Taisin olla aika väsynyt. No, hyvä leffa se oli joka tapauksessa.

Olen lukenut myös pari kirjaa, mutta olen niin laiska etten jaksa juuri nyt kirjoittaa niistä mitään. Palaan asiaan. Tällä hetkellä luen ElfQuest-sarjiksia, mutta minusta piirustustyyli on välillä häiritsevä. Pitää katsoa alkaako tämä napata vaiko ei.

Tulin oikeastaan äsken koneelle tarkoituksenani kirjoittaa kurssitehtävää, mutta taitaa jäädä tekemättä. Aloitin kyllä eilen, mutta tekstiä on vasta sivun verran eli ei lähimainkaan riittävästi. En ole kuitenkaan saanut vielä selvitettyä itselleni, millaisen kohtauksen haluan kirjoittaa. Yritin miettiä sitä kävelemällä tavallista pitemmän lenkin koiran kanssa, mutta ulkona oli ihan helvetillisen liukasta ja kaikki keskittymiskyky taisi mennä lentämisen ehkäisyyn. Deadline on huomenna, eli hienosti sujuu. Varsinkin kun huomenna pitää käydä vielä asioilla kaupungilla, minkä jälkeen väsyttää kuitenkin, ja sitten illalla alkaakin Kirjoittamisen yö.

Positiivisiakin uutisia kirjoitusrintamalta sentään on, kirjoitin eilisiltana yhden lyhyen jutun valmiiksi ja äsken keksin, mistä voisin yrittää kirjoittaa siinä huomisessa hullutuksessa. Eli kunhan vain saisin sen kurssitehtävän kasaan, olisin oikein hyvin taas kartalla vähän aikaa.

Eilen tuli tuijoteltua telkkarista sellainen leffa kuin Hullu rakkaus, joka kertoi erään pojan ja psyykkisesti sairaan tytön tarinaa. Katsoin sitä kun teki mieli vain löhöillä ja yllätyin positiivisesti, sillä minusta leffa oli varsin hyvä. Nuorten pakomatka paikkaan, jossa he saisivat olla yhdessä, oli nätisti kuvattu ja etenkin tyttö mielenkiintoinen persoonallisuus.

Johtuneeko tästä pimeydestä, mutta tekisi mieli vain nukkua ja nukkua. Lukemisestakaan ei oikein tule mitään, selaan sitä ja tätä, mutta en saa mitään luettua kunnolla. Tämän hetken ehdottomat hitit ovat sarjakuvat sekä elokuvat.

Sarjakuvista luen Neon Genesis Evangelionia samaa tahtia kuin jaksan kantaa albumeita kotiin kirjastosta ja nyt olen menossa jossain kahdeksannessa. Tästä kohdasta tarinaa olen joskus ikuisuus sitten nähnyt animen jaksoja, joten tuntuu vähän hassulta, kun joku juttu tuntuu etäisesti tutulta. En kuitenkaan muista niin paljoa, että lukukokemus mitenkään häiriintyisi. Myös Fullmetal Alchemist on tällä hetkellä kova sana. (Pelottavaa, alan koukuttua mangaan.)

Leffoja on tullut tuijotettua suhteellisen paljon, viimeksi tänään Karvinen ja eilen Men in black kakkonen. Viime aikojen leffatapaus oli noin viikko sitten, kun kävin kaverin kanssa ihan leffassa katsomassa Kultaisen kompassin. Tykkään tarinasta kirjana kovasti ja vähän jännäsin, että miten se on saatu leffamuotoon viritettyä. Ja täytyy kyllä sanoa, että minä pidin. Hienosti visualisoitu, vaikka negatiivisiakin kommentteja on kuultu. Lyra tuntui kovin paljon itseltään leffassakin, aina sanavalmiilta. Sinänsä rohkea veto Pullmanilta tehdä päähenkilö, joka valehtelee minkä kerkeää, sillä kehnosti toteutettuna lukija voisi alkaa vieroksua häntä. Tässä toimii.