Veristä siirappia

Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla on luettu nyt, tämä onkin ollut jo pitkään sillä listalla, että on pitänyt lukea. Olen kuullut sen verran monen suosittelevan kirjaa, ja täytyy kyllä sanoa, että ihan syystä.

Veronika on kyllästynyt elämäänsä, joka näyttää tuomitun jatkumaan täsmälleen samanlaisena hänen päiviensä loppuun saakka. Odotettavissa ei ole mitään uutta eikä kiinnostavaa, millään ei näytä olevan mitään merkitystä. Niinpä hän päättää tehdä itsemurhan, joka kuitenkin epäonnistuu ja jonka jälkeen hän herää paikallisessa mielisairaalassa. Siellä hän kohtaa monia erilaisia ihmisiä sekä tapoja katsoa maailmaa ja huomaa, että hänen elämänsä sisällöttömyys johtuikin hänen omista valinnoistaan.

Kirja on samaan aikaan aiheeltaan hitusen ahdistava sekä hyväntuulinen, valopilkkuja toivottomuudessa. Monien ihmisten tarinat ovat traagisia, mutta he ovat oppineet niistä ja löytävät itselleen merkityksen.

Minun Nanoni teemabiisiksi sopisi se, joka alkaa: "Words don't come easy to me..."

Arvasin, että tekstin tuottaminen tulee olemaan tahmeaa, koska olen ollut viime aikoina sekä väsynyt että kiireinen, mutta silti asia tuli jonkinlaisena yllätyksenä. Ihan worst case scenario tämä ei ole, olen saanut sentään aloitettua ja olen tavoitteestani jäljessä "vain" tuhat sanaa, mikä tuntuu kyllä paljon enemmältä. On masentavaa olla koko ajan miinuksella, mutta energiaa ei ole sellaiseen spurttiin, että saisin railon kiinni. Vielä ei kuitenkaan luovuteta, ehkä tämä tästä vielä lähtee. Tai jos ei lähde, niin sitten nilkutan perässä vaikka silkkaa piruuttani.

Muuten näkymät eivät ole ihan niin lohduttomat. Olen saanut luettua kirjoja, tänään tiskasin ja kävin kaupassa, löysin hyvältä vaikuttavan kauppakassin ja vielä pari pientä keittiötarviketta. Nyt minusta tuntuu, että keittiöni on aika hyvin varusteltu. Vohvelirauta olisi periaatteessa kiva, mutta enpä tiedä tulisiko sitä kuitenkaan käytettyä, ja aina voi tehdä lettuja paistinpannulla. Myöskään kahden litran kakkuvuokaa en omista, minkä taas eilen panin merkille tehdessäni jotakin omituista hunaja-kahvikakkujuttua, joka olisi pitänyt paistaa semmoisessa. Käytin vähän pienempää vuokaani, mutta onneksi taikina nousi sen verran nuivasti, ettei tullut yli. Kakku puolestaan on hyvää, vaikka inkivääriä ei ollutkaan - sitä muistin kyllä ostaa sitten tänään.

Sain vihdoin ja viimein luettua Arto Paasilinnan Suloisen myrkynkeittäjän, joka on ollut minulla lainassa pienen ikuisuuden. Kirjaa väitettiin tappohauskaksi, mutta minä en kyllä nauranut kertaakaan. En oikeastaan edes hymyillyt, mitä nyt välillä vähän virnuilin sisäisesti. Pratchett ja Adams ovat hauskempia! Mutta kyllä tämä silti oli kiva lukukokemus ja voisin ihan hyvin kuvitella lukevani lisääkin Paasilinnaa. Vaikka jo yleissivistyksenkin puoleen.

Vanha everstinna Linnea joutuu nuoren sukulaispoikansa ahdistelemaksi. Perintöä kärkkyvä poika tuo Linnean torpalle ystäviään remuamaan ja vaivaa vanhusta kaikin mahdollisin tavoin. Linnea pakenee vainoojiltaan, mutta tarinan lopputulos ei oikein suju suunnitelmien mukaan. Paasilinnan teksti kulkee helposti ja juonen osaset naksahtavat siististi kohdalleen, joten kyllä tämän parissa viihtyi vaikka ei naurattanutkaan.

Nyt se on luettu. Lars Saabye Christensenin Velipuoli, melkein yhdeksänsataasivuinen tiiliskivi. Olihan se sen arvoinen, vaikka alkuun pääseminen olikin vähän vaikeaa kirjan jäätyä liian pitkäksi aikaa kesken. Tämä ei ole oikeastaan yhtään minun tyylistäni kirjallisuutta, sillä tässä ei ole spekulatiivista vaan silkkaa pohjoismaista realismia, ja itse asiassa olenkin aikoinani ostanut tämän kirjan lahjaksi. Meinasin vain itse pikaisesti lukaista tämän ennen lahjansaajan syntymäpäivää, mutta jumituin silloin lukemisessa ja sitten erinäisistä syistä lahja jäi kokonaan antamatta ja kirja minulle. Varsin onnekasta sinänsä, sillä tämähän on hyvä.

Mitenhän tätä nyt kuvaisi. Jossain määrin tämä muistuttaa maagista realismia, sukukronikkaa. Tarina alkaa jo ennen päähenkilön syntymää siitä, kun hänen velipuolensa laitetaan alulle raiskauksella ja perheen kolmen sukupolven naisten elämää seurataan jonkin aikaa ennen kuin päähenkilö sitten suvaitsee syntyä tarinaan ja aletaan seurata etupäässä hänen kasvuaan. Isoveli Fred on suuressa asemassa Barnumin elämässä, häntä väliin vihataan ja väliin rakastetaan, hän on oman tiensä kulkija, joka on enemmän poissa kuin paikalla.

Tämä ei ole mikään hyvän tuulen kirja, mutta koskettava se kyllä on. Henkilöt ovat niin realistisia, että suorastaan ärsyttävät typeryydellään, samalla haluaisi, että he saisivat onnellisen lopun, mutta tietää, ettei niin tule käymään. Elämässä asiat harvoin loksahtavat paikoilleen, eivät myöskään Velipuolessa. Suosittelen.


Olen ollut ahkera, sain kynnysmattoni vihdoin pestyä. Mitenköhän kauan ne odottelivatkaan sitä. En edes muista. Mutta nyt ne ovat kylppärissä kuivumassa ja saan ne lattialle sopivasti näille syksyn kurakeleille. Iltalenkillä oli kaunista, kun täysikuu paistoi pilvien lomasta.

Chun Shun Beijing beibi on ollut minulla kesken aivan törkeän kauan, paljon kauemmin kuin yleensä kirjoja luen. Eikä se ole kirjan vika, sillä kuitenkin jollain tavalla pidin tästä, vaikka se onkin vähän erilainen kuin yleensä luen. En muista, mistä suosituksen nappasin, muuten en olisi varmaan tätä löytänytkään.

Kirja kertoo Chun Shusta, levottomasta Beigingissä asuvasta tytöstä, jonka elämän tuntuvat täyttävän musiikki, yhdentekevät suhteet ja yleinen tyytymättömyys. Unelmat, joita ei tunnu voivan saavuttaa millään. Hän onkin varsin elävä ja samastuttava päähenkilö kaikessa rikkinäisyydessään. Silti mukaan mahtuu onnen hetkiä, niin ohikiitäviä, että usein ne huomaa vasta jälkeenpäin. Ihan hieno tuttavuus tämä kirja oli.

Olen nyt lukenut teoksen Novellit 2008, joka on koottu Joenpolven novellikilpailun kärkiteksteistä. Olen lukenut pari näitä antologioita ennenkin ja odotin, että saan ärsyynnyksestä vähintään aivoverenvuodon, mutta ihme kyllä en saanut. Joko tässä ei ollut niin hämärää kamaa kuin aiemmissa tai sitten olen kasvanut novellien lukijana. Tai ehkä kyseessä on joku kombinaatio noista.

Näitä novelleja luki ihan mielellään, pari oli kyllä sellaisia, joista en pitänyt, mutta uskoisin tällä kertaa sentään tajunneeni, mistä oli kysymys. Ja pari oli ihan hyviäkin. Semmoisia arjen pieniä iloja ja suruja. Tekstit tosin tapasivat loppua välillä aika omituisiin kohtiin, mutta minä olenkin kranttu sen suhteen, millaisista lopetuksista pidän. Vähän avonaiset vielä menevät, mutta liika on aivan ehdottomasti liikaa.

Huomenna pitäisi sitten lähteä Tampereelle FinnConiin. Mitähän tänä vuonna on edessä? Kahtena edellisenä vuonna oli oikein kivaa enkä näe syytä, miksei olisi nytkin. Olen jo käynyt kaupassa hakemassa vähän evästä ja tiskannut, mutta pakkaamatta on vielä, en ole siihen käynyt käsiksi. Onhan tässä vielä ilta aikaa, vaikka pitääkin lähteä aika aikaisin huomenna. Ja Conista lupaan raportoida.

Nikolai Gogolin Kuolleet sielut on nyt luettu. Huomenna voinkin kätevästi palauttaa sen, kun varmaan käyn pääkirjastossa joka tapauksessa. Tämä on ollut minulla hävyttömän pitkään lainassa, mutta eipä ollut varauksiakaan, joten haitanneeko tuo.

Minä oikeastaan tykkäsin tästä. Olen pyrkinyt hiljalleen lueskelemaan myös klassikoita ja olen tykännyt oikeastaan kaikista, jotka olen käsiini saanut, mutta silti minulla on aina uutta aloittaessani jonkinlainen pikkuinen epäilys mielessä, jaksanko minä lukea tämän, mitä jos tämä ei nappaa yhtään, osaanko lukea pelkkää fantasiaa ja scifiä... Enkä edes tiedä, mitä väliä sillä olisi, vaikka en osaisikaan. Mutta ajattelen sitä silti. Ehkä osa minusta haluaisi voida sanoa, että osaan arvostaa myös "hyviä" kirjoja sen vastapainoksi, että yleensä ottaen nautin kaikenlaisesta "roskasta" ja "friikkikirjallisuudesta". Nämä määritelmät tulevat toki itseni ulkopuolelta ja jos asiaa käy miettimään tarkemmin, ei pysty sanomaan, kuka ne oikein määrää - ne ovat niitä kuuluisia yleisiä mielipiteitä, jotka ovat olemassa mutta joihin kukaan ei ikinä yhdy.

Mutta niin, Kuolleet sielut. Kaupunkiin saapuu herra, josta kukaan ei tiedä mitään, mutta joka pian tulee suosituksi, ja hän ostelee kaikessa hiljaisuudessa kuolleita sieluja. Miksi, sitä lukijakin saa pohtia päänsä puhki. Henkilökuvaus on hilpeää, en nyt suorastaan nauranut kertaakaan, mutta varsin ihastuttavan lakoniseen tyyliin kertoja toteaa monia asioita luoden hienoa komiikkaa. Kaikenlaisten kutsujen ja vieraanvaraisuuden kuvailut etenkin olivat hauskoja. Itse en ole ikinä ollut mikään laumasielu tai juhlista tykkäävä, ja nautin siitä, miten idioottimaisilta ihmiset tässä näyttivät. Kertojan isänmaallisuudesta en oikein tiennyt, olisiko se ärsyttänyt vaiko huvittanut minua, joten päädyin johonkin välimaastoon. Mutta kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen kirja.


Kuolleista siirrytään eläviin - se kukkii! Sain kaksi saintpauliaa enemmän kuin puolikuolleina ja kuihtuneina, aloin hoitaa niitä, vaihdoin uusiin multiin ja yritin kastella sopivasti, ja nyt toinen niistä työntää ensimmäistä kukkaa. Ilmeisesti olen tehnyt jotakin oikein. Tämäpä kivaa.

Joko minulla on vatsatauti tai sitten elämäni on tällä hetkellä liian rankkaa ja stressaavaa. Taisin eilenkin todeta, että tarvitsisin aikaa ihan vain olla niin, ettei tarvitsisi vähään aikaan huolehtia mistään, mutta se ei ole nyt onnistunut ja käyn lievillä ylikierroksilla, ja se ei tee minulle yhtään hyvää.

Kelan kanssa on sitten aina niin kiva asioida. Olen liian kipeän tuntuinen jaksaakseni pahemmin vaahdota asiasta tai selittää sitä, mutta tulos on joka tapauksessa se, että Kela ei ole aikoinaan maksanut minulle yhtä tukea, johon olisin ollut oikeutettu, ja sain tietää koko tuesta silloin, kun sitä ei olisi enää edes ehtinyt hakea. Siltä ajalta maksettiin yhtä toista tukea, jonka Kela nyt haluaa karhuta takaisin, mutta sitä ei korvata millään - siis sillä toisella tuella. En minä olisi mihinkään kolmen kuukauden asumistukia tarvinnutkaan... puhumattakaan siitä että minulla olisi rahaa maksaa niitä takaisin.

Nyt pitää ottaa säästölinja. Ei sillä, että olisin tietokoneen lisäksi mitään ihmeitä ostellut, mutta nyt pitää jättää vähäisetkin joksikin aikaa ja katsoa, millaiseksi tämä tilanne nyt kääntyy.


Sain luettua Dan Brownin Da Vinci -koodin, jonka luin lähinnä uteliaisuudesta nähdäkseni, minkä takia se on niin hirveän suosittu. En juuri olettanut pitäväni kirjasta, joten en sitten pettynyt, kun kirja osoittautuikin aika huonoksi. Itse asiassa ei tee mieli edes yhtään vaivata aivoja, että siitä keksisi jotain sanottavaa. No, juonessa oli käänteitä ja mysteerejä, mutta henkilöt olivat paperinmakuisia ja lisäksi tämä kirja on erinomainen esimerkki siitä, että cliffhangereita voi olla liikaa. Jos aina tulee esille vain uusia arvoituksia, joihin ei kuulu minkäänlaista vastausta järjellisessä sivumäärässä, ainakin minä turhaudun. Lukija kaipaa myös tietoa. No, tulipa luettua ja taas kerran todettua, ettei makuni oikein käy yhteen "yleisen mielipiteen" kanssa.

Nyt on taas kipeämpi olo, yskä ja nuha ovat pahentuneet. Ei hyvä. Mutta eipä tässä oikein voi muuta kuin yrittää ottaa rauhallisesti, ettei pahenisi vielä lisää.

Sunnuntaina sain palautettua toisen kirjoituskurssitehtävän, nyt on vielä toinen jäljellä ja yritän saada siihenkin jotain aikaiseksi ennen kuin perjantaina alkaa taas kurssiviikonloppu. Toisten kurssilaisten tehtävät pitäisi myös lukea läpi, ehkä katselen osan niistä tänään vielä, ehkä en. Huomenna viimeistään.

Eilen kävin kampaajalla vihdoin lyhennyttämässä kipeästi keritsemistä kaivannutta kuontaloani. Tuntuu mukavalta. Ellei sitten oteta laskuun sitä, että käsivarteni ovat ihan kipeät siitä, kun raahasin kaupasta kotiin yhden ison koiranruokapussin. Niissä pitäisi olla edes kantokahvat, nyt niistä ei saa kunnon otetta millään ja villasormikkaat eivät parantaneet asiaa.


Olen vaihteeksi lukenut jonkun "oikean" kirjan, joka oli Jeanette Wintersonin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä. Kirja kertoo tytöstä, joka varttuu uskonnollisessa kaupungissa, jossa melkein kaikki vanhempia myöten ovat hyvin uskonnollisia. Tyttö omaksuu uskon, mutta ihastuu sitten toiseen tyttöön, mikä on muiden mielestä hirveää syntiä.

Kirjassa tulee hyvin esille hämmentyneisyys siitä, miten eri tavoin ihmiset näkevät maailman. Asia, joka omasta mielestä on kaunista ja ihanaa, onkin muiden mielestä aivan väärin ja sen takia hänet pitäisi "parantaa". En ole aivan varma siitä, pidinkö lopetuksesta, se oli ehkä vähän liian avoin omaan makuuni. Olisin halunnut tietää, mitä seuraavaksi tapahtui.

Pidin kirjasta todella paljon, jokin siinä vain veti mukaansa. Kerronta oli mehukasta ja asetelma sopivan ristiriitainen. Tämän voisin hankkia hyllyyn omaksikin, vaikka kyse ei olekaan scifistä tai fantasiasta - ja se kertoo jo jotain.

Veijo Meren Peiliin piirretty nainen on niitä kirjoja, joita tuskin olisin tullut lukeneeksi ilman lukupiiriä. Tämä tuli nyt Kirjatoukan kautta. Ei ole hirveämmin tullut suomalaista realismia luettua eikä se ajatuksenakaan hirveästi nappaa, mutta kyllähän tämän luki.

Alku oli kyllä aika sählingin makuista, tahtoi mennä sekaisin kuka henkilö oli oikein kukakin eikä mitään tuntunut tapahtuvan, vaikka kovasti häslättiin jotain koko ajan, oltiin menossa saunaan ja ryypättiin ja, no, siinähän se suurin sisältö vissiin sitten olikin. Siinä vaiheessa, kun Eino alkaa kyyditä insinööriä ja kirjailijaa saunareissulle hommaan tulee kuitenkin mukaan joku lievästi punaista lankaa muistuttava, mitä sitten seurataan ja tekstiä oli kivempi lukea. Olihan tässä ihan kiinnostavan oloisia henkilöhahmoja, mutta en kyllä lukisi toista samanlaista kirjaa heti perään.

Mutta löytyyhän sieltä totuuden sanojakin.

Se on semmoinen juttu tuon kirjoittamisen kanssa, että siihen ei saa tulla liikaa merkitystä. Se muuttuu silloin niin raskaaksi, ettei sitä jaksa tehdä eikä kannata, kun ei jaksa silloin vapaasti suhtautua siihen kirjoittamiseen.

Sanopa muuta. Milläs minä kehittäisin vapaata asennetta tuohon Nanowrimoon? En ole vieläkään osannut luovuttaa, vaikka luultavasti kannattaisi.

Olen vaihteeksi lukenut vanhempaa kirjallisuutta. Nathaniel Hawthornen kirjan suomennos on tasan viidenkymmenen vuoden päästä, alkuteoksen kirjoitusajankohta olisi kiinnostavaa tietää, mutta epäilen sitä vielä reilusti vanhemmaksi.

En enää muista, mistä bongasin Seitsenpäätyisen talon lukulistalleni, mutta ei sillä liene väliäkään. Pääasia, että tuli luettua. Mielenkiintoinen lukukokemus, vähän erilainen kuin yleensä luen, ja se on aina välillä mainio asia. Kirja keskittyy kuvaamaan Pyncheonien suvun sukutalon vaiheita. Talo on seitsemine päätyineen synkkä ja vanha rakennus, joka kohoaa maaperällä, jonka alkuperäinen omistaja on poltettu noitana. Lupaava alku, sanoisin.

Menneisyydestä ei kuitenkaan kerrota liiaksi, vaan siirrytään seuraamaan taloa yksin asuttavaa iäkästä Hepzibah-neitiä, joka myöhemmin saa sitten seurakseen muitakin sukulaisia. Kerronta on pitkää, kuvailevaa ja välillä lähes koomisen ylätyylistä, mutta pidin siitä joka tapauksessa. Lopussa alkoi jännityskin hiukan kiristyä ja saatiin hyvä lopputvisti. Tykkäsin tästä.


Viime yönä tuli pitkästä aikaa nukuttua riittävästi. Kurssilla tuli nukuttua suhteellisen vähän ja katkonaisesti, ja eilen illalla alkoi jo tuntua siltä, että nukahdan pystyyn. Tänäänkin on vielä haukotuttanut koko päivän. Sain silti siivoiltua ja maton lattialle.

Kävin eilen kaverin kanssa elokuvissa katsomassa Tähtisumua. Neil Gaimanin samannimiseen kirjaan perustuva leffa oli mielestäni äärettömän hyvä. Tarina kertoo pojasta, joka lähtee noutamaan rakastetulleen pudonnutta tähteä tunteensa todistaakseen, mutta joutuukin mukaan aika lailla outoon seikkailuun, jossa yksi jos toinenkin haluaa saada kyseisen tähden haltuunsa. Eikä tähtikään ole ihan sitä, mitä Tristan oli odottanut. Fantasiaa ja jännitystä riitti, ja kaiken lisäksi leffa oli älyttömän hauska.

Kirjoista sain vihdoin luettua Stephen Kingin Pimeän puolen. Ihan taattua Kingiä, ei valittamista. Tässä on kiintoisa näkökulma siihen kirjoittajan persoonaan ja eräänlaiseen jakautuneisuuteen, joka on aika tyypillistä niille, jotka kirjoittavat. Ja kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen kuin alkaa kirjoittaa kirjailijanimellä... ;)

Ja tästä ansaitsen kyllä jo jonkunlaisen urhoollisuusmitalin: viime yönä kuuntelin loppuun Sesse Koiviston Enkelin savannilla äänikirjana. Aloitin sitä joskus kesähelteillä ja tympäännyin, mutta nyt kuuntelin vihdoin viimeisen kasetin, kun ei nukuttanut. Tämä on puuduttavinta, mitä olen lukenut - tai no kuunnellut - todella pitkään aikaan. Kirja kertoo suomalaisesta Noorasta, joka lähtee Keniaan etsimään juuriaan, hän kun on puoliksi afrikkalainen. Sitten sitä rakastutaan ja käydään safareilla. Luonnon kuvaukset ovat kirjan parasta antia, mutta ei niissäkään ole mitään uutta ja sävähdyttävää niille, jotka ovat Avarat luontonsa katsoneet. Romanssi on täydellinen ja naiivin vaaleanpunainen, ja maistuu siksi pahvilta. Lisäksi kirjaa on höystetty koko ajan valkoiset tekivät sitä ja tätä ja valkoiset ovat pahoja -aivopesulla.

Outsiderin nimi oli tuttu, joten lainasin kirjastosta sitten yhden dekkarin, Lasilinnan salaisuuden. Muistin myös, miksi en melkein ikinä lainaa dekkareita. Ne ovat niin pirun tylsiä! En vain osannut taaskaan lopettaa kesken.

Henkilöt olivat latteita kuin mitkä ja päähenkilöstä Karmasta sain selville vain sen, että se ontuu. Ihmisiä murhataan ja kadonneita tauluja etsitään, mutta ratkaisu ei kiinnostanut minua ollenkaan, kunhan vain luin konemaisesti, kun oli kerran tullut aloitettuakin.

No joo, onpahan taas tullut luettua monipuolisesti. Nyt voinen kadota takaisin scifin ja fantasian pariin vähäksi aikaa.

Kaikki tuntuu olevan sekaisin, en tiedä mistään mitään. Mutta kai tämä tästä selviää taas jossain vaiheessa. Kun vain tietäisi, mitä oikein haluan.

Katsoin eilen leffana. Häiritsevin elokuva vähään aikaan, varsinaista kauhua. Kertoo äidistä ja pojasta, jotka kumpikin kärsivät omista riippuvuuksistaan, poika heroiinikoukusta ja äidillä taas lähtee laihdutus vähän lapasista. Tuli taas ajatelleeksi, miten pienestä kaikki oikeasti on kiinni. Aluksi halutaan vain mahtua punaiseen mekkoon ja lopulta päädytään... niin. Katsokaa itse, suosittelen. Hermoja raastava musiikki sopi tähän erityisen hyvin.

Tämä on kirjanakin, löysin kun selailin kirjaston tietokantaa. Kirjoittanut Hubert Selby. Pitää ottaa lukulistalle. Leffa lienee tehty kirjan pohjalta.


Kävin viime yönä käveleskelemässä ulkona, ei pystynyt nukkumaan, kun on edelleen ihan tuhottoman kuuma. Oli ihanaa, kun ulkona oli lämpötila painunut sentään alle kahteenkymmeneen asteeseen. Aamurusko oli komea.

Helle ei sovi minulle. Jotkut rakastavat sitä ja menevät lojumaan rannoille ja ottamaan aurinkoa. Minä olen väsynyt ja veltto ja äkäinen, lojun lattialla viettämässä siestaa ja herään yöllä henkiin, kun on viileämpää.

Viime yönä minun oli tarkoitus katsoa joku myöhään tuleva kauhuleffa, jonka nimeä en enää muista, jos vain olisin vielä hereillä. No, minä olin. Leffaa en kuitenkaan katsonut, sillä se oli täysin pyyhkiytynyt mielestäni. Luin.

Vladimir Nabokovin Lolita onnistui haihduttamaan päästä kaiken muun. Lopetin lukemisen puoli kolmen aikaan yöllä, ihan vain siitä syystä, että kirja loppui. Muuten en varmaan olisi saanutkaan sitä laskettua käsistäni.

Olin kuullut aika paljon Lolitasta ennen kuin sain sen käsiini. Kirja ei varsinaisesti houkutellut lukemaan. Se painos, mikä minulla on, on iljettävän kirkkaanpunainen ja muutenkin ankean näköinen, ja kaiken kruunaa nimilehdellä oleva isoäitini nimmari vuodelta -60. Kirja päätyi haltuuni äitini hyllystä ja ihan vain siksi, että olin utelias lukemaan teoksen, jota oli kehuttu niin paljon. En kuitenkaan odottanut pitäväni siitä itse suuremmin.

Kirja kertoo, kuten melkein kaikki varmaan tietävätkin, aikuisen miehen hullaantumisesta nuoreen tyttöön. Kertoja on samaan aikaan sympaattinen ja ällöttävä, ja ihan sairaalloisen mielenkiintoinen hahmo. Myös hänen rakastettunsa, Lolita, herättää monenlaisia tunteita. Välillä häntä käy sääliksi, välillä hänet tekisi mieli kuristaa. Teos pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, lue.


Välipalana hotkaisin myös Applegaten Androidin. Kyseessä on Animorphs-sarjan 10. osa. En osaa selittää, mikä näissäkin kiehtoo, ehkä kaiken yksinkertaisuus ja helppous, nopealukuisuus. Luen mielelläni nuortenkirjoja. Androidin parasta antia oli mahdollisesti kohtaus, jossa Marco morfaa hämähäkiksi. Se onnistui herättämään ihan aitoa öllötystä. Lopun koirakohdalle ei voinut olla sulamatta.