Veristä siirappia

Perjantaiaamuna heräsin reilusti ennen kuin kello soi, liekö ollut jotakin matkakuumetta. Pakkailin loppuun ja surffailin hiukan netissä, kun koko viikonlopun pitäisi olla ilman tietokonetta - kova paikka kenelle tahansa dataajalle, joskin aikataulu oli sen verran täynnä, ettei konetta ennättänyt kovin paljon kaipailla.

Tampereella oltiin hyvissä ajoissa ja ennätimme käydä hotellilla ennen kuin suuntasimme ohjelman pariin, huolimatta siitä, että etsimme ensin hotellia hiukan väärästä osoitteesta eikä sisäänkäyntikään ollut oikealla kadulla. Inhoan pyöröovia, ne ovat pelottava keksintö ja saavat tuntemaan kuin olisin jossakin hamsterin juoksupyörässä. En kuitenkaan jäänyt jumiin kertaakaan viikonlopun aikana, hämmästyttävää kyllä.

Kuuntelimme kunniavieraiden M. John Harrisonin ja Farah Mendlesohnin keskustelua, joka koski erilaisia fantasian lajeja ja muuta kiintoisaa, yllättävän hyvin pysyi mukana englanninkielisessä, vaikka jotain jäikin aina välillä ymmärtämättä. Tämän jälkeen jaettiin Nova-kilpailun palkinnot. Minulta jäi tänä vuonna osallistumatta, mutta kollega oli paikalla pitämässä lippua korkealla, paljon onnea hänelle vielä kerran.

Ilta venähti pitkäksi mielenkiintoisessa seurassa ja lauantaiaamuna noustiin aikaisin, minun mittapuullani. Sen verran kiintoisa päivä oli kuitenkin luvassa, ettei juuri nukuttanutkaan, aamupalaa vain hotellilla ja menoksi. Ehdimme luoda alustavan silmäyksen kirjapöytiin ennen kuin alkoi Atorox-palkinnonjakotilaisuus. Sielläkin oli ilahduttavasti tuttuja nimiä ja naamoja korokkeelle nousemassa, minä en kuulunut siihen joukkoon, vaikka novellini olikin listalle äänestetty. En ollut pettynyt, sillä minulle listalle pääseminen oli jo ihan odottamaton ilo. Kovasti onnea mainitulle tutulle naamalle vielä.

Seurasimme montaa kiintoisaa paneelia ja tilaisuutta, Tähtifantasiapalkinto jaettiin - pitänee hankkia voittanut kirja jostakin luettavaksi. Lasten- ja nuortenkirjoja kirjoittavat kirjailijat keskustelivat scifistä ja fantasiasta, puut puhuivat metsien merkityksestä fantasiassa. Omakin inspiraatio alkoi jo vähitellen heräillä ja alkoi tuntua siltä, että voisi itsekin taas skarpata tällä saralla.

Ohjelman lomassa ennätin myös tavata ihmisiä. Netistä tuttujen ihmisten näkeminen oikeasti on aina jännittävää, mutta useimmiten myös oikein mukavaa, niin tälläkin kertaa. Nimimerkki sai taakseen kasvot ja äänen. Harmillista, että aikaa oli hyvin rajallisesti conin hullunmyllyn pyörityksessä.

Pienen kirjaostelun jälkeen lähdimme syömään ja sen jälkeen pikainen piipahdus hotellilla ennen iltarientoja. Melkoinen läjä suomalaisen spefifandomin väestä sulloutui samaan ravintolaan/baariin/mikälieolikaan ja ihmisiä siis riitti tavattavaksi. Minä ujoilin taas kerran suurimman osan ajasta, mutta kyllä sitä tuli joidenkin kanssa ihan keskusteltuakin mitä erilaisimmista aiheista. Nukkumaan päästiin jo ennen kolmea...

Sunnuntaina luotiin vielä katsaus afroamerikkalaiseen tieteiskirjallisuuteen sekä siihen, mitä Harry Potterin jälkeen voisi lukea. Kirjavinkkejä sateli ihan laittoman paljon ja raapustelin niitä ylös. Tämän jälkeen oli vielä kirjoittajille suunnattu tapaaminen, jossa oli kaikenlaista juttua aloittelevien ja miksei pidemmälle ehtineidenkin kirjoittajien vaikeuksista ja kaikesta mahdollisesta. Kiinnostava tilaisuus, jonka jälkeen suuntasimme kotia kohti. Olinkin siinä vaiheessa jo ihan täysin puhki ja jostakin oudosta syystä vasemman jalkani pohjaan sattui kovasti, vaikka en ollut tehnyt sillä mitään outoa.

Tämä päivä onkin sitten mennyt suurelta osin toipuessa elämyksestä, joskin siivosin myös tavallista reippaammin. On nimittäin tehtävä erinäisiä järjestelyjä uusien kirjojen sijoittamiseksi ja päätin aloittaa siivoamalla ihan yleisesti, joten nyt on piiskattu pari mattoa, imuroitu, pyyhitty lattia, pesty liesitaso... no, siihen se taisi jäädäkin. Koira tuli kotiin tänään.

Lisää con-aiheista juttua on tulossa vielä, kunhan saan mietteitä kasaan.

Viime yönä siis kirjoitettiin. Aloitimme kymmeneltä enkä minä ollut saanut sitä kaipaamaani uutta ideaa, joten tartuin vanhaan. Kirjoittajia osallistui ennätysmäärä, mikä oli hienoa, ja chattikeskustelut olivat sen verran levottomia, että monta kertaa niille oli pakko nauraa kippurassa. Kaikki saivat myös aikaan jotakin. Kyllä, jopa minä. Raavin kokoon kolmisen sivua tarinani aloitusta, jäi kyllä pahasti kesken, mutta onhan aloituskin jotakin, jonkinlainen potku eteenpäin. En tiedä, olisinko tullut tarttuneeksi tuohon tarinanaihioon ikinä, ellen olisi tehnyt sitä nyt. Tosin nyt keskeneräisten tekstien kansioni pursuilee taas entistäkin järkyttävämmin, pitäisi saada jotain joskus valmiiksikin.

Oikeastaan sellainen kirjoitustapa, joka katkeilee koko ajan ja joka tehdään yhteisöllisesti, ei hirveän hyvin sovellu minulle. Olen suhteellisen häiriöherkkä ja vähän hidas käynnistymään ja aloittaminen tuntuu usein vaikealta, samoin jatkaminen tauon jälkeen. Sitten, kun käynnistyn kunnolla, onkin jo aika päivittää tekstiä ja keskittyä hetkeksi lukemaan muiden tekstejä, ja sitten pitää taas tavallaan aloittaa uudelleen. Myös kirjoituskurssilla tuntiharjoituksia tehdessä en useinkaan saanut hirveämmin mitään aikaan. Kirjoitan ehkä helpoiten silloin, kun aikaa on käytettävissä paljon ja mitään häiriöitä ei ole, sitten kun pääsee vauhtiin, voi vapaasti naputtaa sivun tai kaksi tai viisi eikä tarvitse keskeyttää.

Kuitenkin tykkään kaikenlaisista kirjoitustempauksista, vaikka en olekaan niissä yleensä hirveän tuottelias. Toisten seura innostaa ja inspiroi, vaikka se samalla häiritseekin omaa kirjoittamista. Mutta yksin kerkeää nyhertää milloin tahansa, joten tuosta toisten kanssa tekemisen fiiliksestä kannattaa nauttia silloin, kun se vain on mahdollista. Kyllä siitä aina saa jotakin irti, vaikkei omia sanoja paljon syntyisikään. Ja ainahan se, että saa aloitettua, työnnettyä ajatukset liikkeelle jonnekin suuntaan, on hyvä asia. Siitä on sitten helpompi jatkaa.

Tällä kertaa kaikki osallistujat simahtivat ennen aamua, ja mekin lopeteltiin jo kolmen aikoihin, kun tekstiä ei vain oikein tuntunut syntyvän ja muutkin katosivat. Kerkesin nukkua aika reilut yöunet tempauksen jälkeen, siihen nähden nyt väsyttää yllättävän paljon enkä oikein tiedä, miksi. No, pitää varmaan tänään mennä sitten aikaisemmin nukkumaan.

Mutta kaiken kaikkiaan oli taas mukava kokemus, ja toivottavasti jatkossakin pääsee osallistumaan vastaavanlaisiin tempauksiin.

Nikolai Gogolin Kuolleet sielut on nyt luettu. Huomenna voinkin kätevästi palauttaa sen, kun varmaan käyn pääkirjastossa joka tapauksessa. Tämä on ollut minulla hävyttömän pitkään lainassa, mutta eipä ollut varauksiakaan, joten haitanneeko tuo.

Minä oikeastaan tykkäsin tästä. Olen pyrkinyt hiljalleen lueskelemaan myös klassikoita ja olen tykännyt oikeastaan kaikista, jotka olen käsiini saanut, mutta silti minulla on aina uutta aloittaessani jonkinlainen pikkuinen epäilys mielessä, jaksanko minä lukea tämän, mitä jos tämä ei nappaa yhtään, osaanko lukea pelkkää fantasiaa ja scifiä... Enkä edes tiedä, mitä väliä sillä olisi, vaikka en osaisikaan. Mutta ajattelen sitä silti. Ehkä osa minusta haluaisi voida sanoa, että osaan arvostaa myös "hyviä" kirjoja sen vastapainoksi, että yleensä ottaen nautin kaikenlaisesta "roskasta" ja "friikkikirjallisuudesta". Nämä määritelmät tulevat toki itseni ulkopuolelta ja jos asiaa käy miettimään tarkemmin, ei pysty sanomaan, kuka ne oikein määrää - ne ovat niitä kuuluisia yleisiä mielipiteitä, jotka ovat olemassa mutta joihin kukaan ei ikinä yhdy.

Mutta niin, Kuolleet sielut. Kaupunkiin saapuu herra, josta kukaan ei tiedä mitään, mutta joka pian tulee suosituksi, ja hän ostelee kaikessa hiljaisuudessa kuolleita sieluja. Miksi, sitä lukijakin saa pohtia päänsä puhki. Henkilökuvaus on hilpeää, en nyt suorastaan nauranut kertaakaan, mutta varsin ihastuttavan lakoniseen tyyliin kertoja toteaa monia asioita luoden hienoa komiikkaa. Kaikenlaisten kutsujen ja vieraanvaraisuuden kuvailut etenkin olivat hauskoja. Itse en ole ikinä ollut mikään laumasielu tai juhlista tykkäävä, ja nautin siitä, miten idioottimaisilta ihmiset tässä näyttivät. Kertojan isänmaallisuudesta en oikein tiennyt, olisiko se ärsyttänyt vaiko huvittanut minua, joten päädyin johonkin välimaastoon. Mutta kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen kirja.


Kuolleista siirrytään eläviin - se kukkii! Sain kaksi saintpauliaa enemmän kuin puolikuolleina ja kuihtuneina, aloin hoitaa niitä, vaihdoin uusiin multiin ja yritin kastella sopivasti, ja nyt toinen niistä työntää ensimmäistä kukkaa. Ilmeisesti olen tehnyt jotakin oikein. Tämäpä kivaa.

Eilen tuli pitkästä aikaa katsottua jotain westerniä, kun telkkarista tuli Armoton maa. Tuntuu kuin länkkäreitä ei olisi tullut ikuisuuteen telkasta, tai sitten olen vain aina onnistunut missaamaan ne, mikä on harmi joka tapauksessa. Muistin taas tuota katsoessani, miksi tykkäsin niistä. Tässä oli taas kaikkea karjavarkaista ja romantiikasta alkaen, kivasti katsottava leffa.

Kävin juuri miettimään, miksi ihan oikeasti tykkään westerneistä, mikä niissä on se juttu, joka viehättää. En usko, että pystyn kattavasti vastaamaan tuohon kysymykseen, mutta ensinnäkin niissä on sellaista suorasukaisuutta, joka vetoaa minuun. Sankarit ovat useimmiten tietyllä tapaa karun rehellistä sakkia, porukka jakautuu suht selkeästi "hyviin" ja "pahoihin", ja jos jostain ei tykätä, se ammutaan. Lisäksi tykkään ihan ylipäänsä jutuista, joissa on seikkailullisuutta, tai jotka sijoittuvat johonkin historialliseen aikaan, tai joissa kerrotaan roistoista ja lainsuojattomista, ja aika monessa westernissä on jotakin näistä. Ylipäänsä se elämäntapa kiehtoo.

Telkkaa tuijotellessani neuloin samalla valmiiksi toisen hihan villapaitaani. Nyt ei sitten tarvitsisi enää kuin yhdistää kappaleet, ja valmista olisi. Juurikin tuo saumojen ompeleminen on kaikkein tympeintä puuhaa neulomisessa, mutta ikävä kyllä se on pakollista, jos meinaa vaatetta pitää. Tämän neuleen kanssa kävi hupsusti langan menekin arvioinnissa - yleensä ohjeissa on aina aliarvioitu langan määrän tarve ja asiaan kannattaa varautua ylimääräisellä kerällä, mutta tähän villapaitaan meni aivan älyttömän vähän lankaa. Mitäs minä niillä jämillä teen, toisen samanlaisen vai? No, toisaalta voisi tehdä kaulaliinan, mutta ei siihenkään saa niitä kaikkia kulutettua millään.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset luettu loppuun viime yönä. Kummallisen kauan minä tuossa kirjassa jumitinkin, eihän siinä ollut kuin päälle 800 sivua ja meni yli viikko. Ei ole ollut erityisen lukuolo, mutta eiköhän tämä tästä kunhan jaksan taas keskittyä. Tuntuu siltä, että joka päivä on ollut jotain säätöä, joka on vienyt keskittymistä.

Hyvän kirjanhan se Rowling on kirjoittanut, ei siitä pääse mihinkään. Piti tuo lukea jo englanniksi melkein heti kun se ilmestyi, mutta omaksi ostin vasta suomenkielisen. Vaikka ihan hyvin englanninkielisessä pysyikin mukana, en nauti sillä kielellä lukemisesta samalla tavalla kuin suomesta. Kirjojen kääntämisestä ja alkuperäiskielellä lukemisesta on kahdenlaista mielipidettä, jotkut lukevat mieluiten alkuperäisen ja sanovat, että kirjat tuntuvat sillä tavalla paljon paremmilta, ymmärtää kaikki ne hienot pikkujutut, joita ei voi kääntää, että kääntäessä aina menettää jotakin. Sitten on niitä, jotka lukevat mieluiten käännöksen, ja minä olen ehdottomasti niitä. Hyvä käännös on omanlaisensa taideteos, joskus kun kääntäjä on onnistunut kiertämään vaikean kohdan näppärästi, herää ihailua tuota työtä kohtaan. Itse kääntämistä kokeilleena voin todeta, ettei se ihan helppoa ole, vaan kääntäjän täytyy olla itsekin melkoinen sanataituri. Tässä pitää nostaa Jaana Kapari-Jatalle hattua Potter-kirjojen hauskasta suomalaistetusta sanastosta. Jotkut inhoavat sitä, minusta nimistä tulee juuri sellainen fiilis kuin pitääkin.

Huonojakin käännöksiä tietenkin tehdään, ja jostain syystä nimenomaan fantasiakirjoissa suomennos tuntuu olevan kökköä useammin kuin muissa teoksissa. Ehkä fantasiaa edelleen halveksutaan lajityyppinä sen verran, että aloittelevat kääntäjät laitetaan kääntämään ne lukuisat ropefantasiat, joita ilmestyy. Joskus jälki on oikeasti kauheaa, onneksi suhteellisen harvoin kuitenkin. Pidän äidinkielestäni sen verran paljon, että pyrin lukemaan sillä kaiken, mikä suinkin on saatavilla käännettynä. Ei pääse omiinkaan teksteihin sitten pujahtelemaan anglismeja, jotka ovat valitettavan yleisiä sellaisilla harrastajakirjoittajilla - joillakin julkaisevillakin - jotka lukevat paljon englanniksi ja hyvin vähän suomeksi.

Mutta joo, siis Kuoleman varjelukset. Täytyy vain todeta, että Rowlingilla on ollut ensimmäisen kirjan alusta saakka kaikki sävelet selvillä ja langat käsissä. Monet jutut, jotka ovat vaikuttaneet irrallisilta tai oudoilta, saavat selityksen vasta aivan lopussa. Kirja onnistuu yllättämään ja olemaan silti looginen, eikä tätä nyt itkemättä voinut lukea. Eli hyvää työtä. Ei muuta kuin kirja hyllyyn muiden viereen, hieno rivi se onkin.


Tänään kävin kaverin kanssa katsomassa Spiderwickin kronikat -leffan. Spiderwickin maailma muistuttaa jännästi vähän Potter-maailmaa sikäli, että se tapahtuu oikeassa maailmassa, jossa vain on myös sellaista, jota tavalliset ihmiset eivät näe. Tässä tapauksessa kaikenlaisia peikkoja, tonttuja, haltijoita, jotka kaikki tahtovat saada käsiinsä vaarallisen Haltijakirjan. Jared perheineen saa kokea ihmeet ja kummat yrittäessään estää Mulgarat-hirviötä saamasta kirjaa.

Pidin leffasta. Siinä oli samaa henkeä kuin kirjoissa, joskin juoni oli pistetty suurimmalta osalta uusiksi. Asioita oli yhdistelty ihan eri tavalla kuin kirjoissa, keijut oli muutettu täysin erilaisiksi ja monta hyvää kohtausta oli jätetty kokonaan pois. Kai se on sitä adaptaatiota. Hyvä mieli tuosta kuitenkin jäi, minusta katsomisen arvoinen elämys, kunhan onnistui päästämään irti kirjojen juonesta ja katsomaan sitä omana tarinanaan.

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Ennen ensimmäisen kirjoituskurssini käymistä tein kaiken yksin enkä edes ajatellut, että asia voisi olla toisinkin. Menin tietokoneelle ja kirjoitin, ja siinä oli kaikki. En liioin antanut tekstejä oikein kenellekään luettavaksi, vanhemmille jotain valmiita joskus. Keskeneräisestä en puhunut ikinä kenenkään kanssa.

Kurssi avasi silmiä useammallakin tavalla. Oivalsin, että jotain muutakin voi kirjoittaa kuin romaaneja, ja samalla aloin myös etsiä netistä ahkerammin kirjoittajafoorumeita. Kurssilla oli tietysti muut kirjoittajat sekä opettajan tuki. Työskentely ei ollut enää niin yksinäistä. Jokainen toki kirjoitti omat tekstinsä, mutta asiasta saattoi puhua muiden kanssa ja se oli monella tavalla todella avartavaa ja innostavaa.

Kurssin lisäksi toiseksi käännekohdaksi kirjoittamisen saralla nousee se, kun löysin Deathwriters-foorumin. Siellä sain tekstistäni ensimmäisen kunnon murskakritiikin, joka avasi silmät oikein kunnolla levälleen ja sai yrittämään enemmän, yrittämään paremmin. Foorumin porukka oli mukavaa, rentoa, suorapuheista ja kunnianhimoista. Tunsin jotakin omituista - tunsin kuuluvani joukkoon. Palautteet ja kirjoittamiskeskustelut auttoivat nostamaan rimaa ja sittenkin välillä ylittämään sen. Kehityin.

Nyt DW sulkee fooruminsa, ja vaikka yhteydet moniin käyttäjiin eivät toivottavasti katkeakaan kokonaan, tämä on taas piste, jossa asioita on ajateltava uudelleen. DW:n myötä olen kirjoittanut viime aikoina aika lailla kauhutekstejä ja jättänyt muuta vähemmälle huomiolle, olen kirjoittanut aika lailla novelleja enkä pitempää proosaa.

Pääsiäisenä katsoin Taru Sormusten herrasta -leffatrilogian, ja aikamoinen maraton se olikin. Sitä tuijotellessani koin myös jonkinlaisen valaistumisen. Lumouduin taas kerran Tolkienin tarinasta täysin, upposin siihen. Tajusin, että haluan kirjoittaa taas pitkää fantasiaa. Haluan ihan hirveästi. Aloin jälleen kerran pyöritellä mielessäni luonnosmaisena kummittelevaa maailmanraakiletta, josta tarkoitukseni on ollut kirjoittaa romaani "joskus". Mutta leffoja katsoessani tajusin, että en halua venyttää aloittamista kovin pitkään. Haluan käydä töihin suhteellisen nopeasti, sanoisin että tämän vuoden aikana vielä.

Ensin hoidan loppuun tuon kirjoituskurssin ja otan siitä irti kaiken, minkä saan ja yritän viisastua niin paljon kuin mahdollista. Sen jälkeen tyhjennän pöytää jonkin verran editoimalla yhden lyhyemmistä kässäreistäni kuntoon ja sitten paiskaan sen kustantamokierrokselle. Tässä samalla voin tehdä suunnitelmia ja muistiinpanoja tuota uutta isoa romaaniprojektia varten. Ja toiveeni on, että saatuani kässärin matkaan voin alkaa paukuttaa tuota toista.

Olen ehkä unohtunut vähän liian pitkäksi aikaa DW:lle ja sen projekteihin sekä kuvioihin. Olen siirtänyt omia päähänpistoksiani aina vain eteenpäin ja päättänyt aloittaa ne joskus.

Nyt kuitenkin muistan taas, että lopulta, kun kirjoittaja alkaa kirjoittaa, olemme kuitenkin yksin. Kukaan ei kirjoita puolestamme, vaikka muiden kirjoittajien kanssa voikin ja on hyvä vaihtaa ajatuksia.

Tästä lähden talsimaan reittiäni toivon mukaan taas vähän viisastuneena.

Olen taas langennut laiskottelemaan sen jälkeen, kun sain edelliset kurssitehtävät tehdyksi. Vasta pari päiväähän sitten minä niitä tein tuskanhiki otsalla ja palautin melkein ajoissa, mutta silloin olisi pitänyt jo alkaa paahtaa seuraavaa tehtävää. Minä kuitenkin jäin vain ajattelemaan asiaa, sillä olen saanut tekeillä olevan novellin sellaiseen solmuun, etten ole tiennyt, mistä kohtaa sitä pitäisi alkaa repiä auki. Siihenhän sen kirjoittaminen lopahtikin aikoinaan, kun en enää itsekään tiennyt, mitä henkilöt oikein hommailivat.

Yleisimmin käyttämäni kirjoitusmetodi on sellainen, että minulla on vain joku hämäräperäinen idea, tyyliin "mitäs jos voikukat oiski oikeasti avaruudesta tulleita vakoilijoita" ja sitten keksin jonkun henkilön ja tilanteen, tyyliin "Antti on niinku leikkaamassa ruohoa kun sen vanhemmat on patistanu sen töihin". Alan kirjoittaa tästä ja katson, mitä tapahtuu. Yritän ajatella kuin Antti. Tai vaikka kuin se voikukka. Yritän toimia tilanteen logiikan mukaan ja ajatella, miten henkilöni toimisi kyseisessä tilanteessa.

Tämä tyyli kumminkin kostautuu säännöllisin väliajoin ja varsinkin pitempiä tekstejä kirjoittaessa. Jos en itsekään tiedä, mitä ne voikukat lopulta oikein haluavat, teksti muuttuu jossain vaiheessa haahuiluksi tai sen tuottaminen lopahtaa ihan kokonaan. Ryhdyn odottelemaan sitä oivallusta, joka selvittäisi vyyhdin. Sitä hetkeä, jona tajuan, että "AHAA! Juuri tästä tässä todella on kyse".

Tuota asioiden paikoilleen loksahtamista voi tavoitella tietoisesti, sitä voi houkutella, mutta sitä ei voi pakottaa. Joskus asiat eivät vain tunnu sopivan yhteen vaikka miten vääntelisi, ja silloin ei auta muu kuin laittaa teksti hyllylle niin pitkäksi aikaa, että oivallus tulee.

Minä rupesin tänään ajattelemaan asioita ja houkuttelemaan oivallusta, liian myöhässä tietenkin, kun teksti pitäisi periaatteessa palauttaa huomenna. Lueskelin vähän jo kirjoitettua tarinaa ja palauttelin mieleen sitä. Sitten tuijotin Hauskoja kotivideoita ja neuloin. Pään tyhjentäminen kaikesta turhasta sälästä on aika olennainen osa tuota prosessia. Tuntui siltä, etten päässyt minnekään, kävin lenkillä, mikä auttaa usein. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Päässä löi pelkkää tyhjää ja minusta tuntui, että olen kirjoittanut viisi sivua ihan turhaa tekstiä, että se pitää deletoida, kun se ei sovi mihinkään, se ei ole menossa mihinkään. Kävin suihkussa ja olin jo alistunut siihen, että nyt tämä ei suju. Päätin, että leikkaanpa kynnet koneen käynnistyessä. Naps. Naps. Naps. Sitten -

HAA! Aivan niin. Olinpas hölmö, kun en aikaisemmin tajunnut, että noinhan se juuri menee.

Nyt pitäisi sitten jaksaa vain kirjoittaa. Vekkuleita juttuja nuo oivallukset.

Tämän vuoden Atorox-lista on nyt kasattu ja se löytyy esimerkiksi Usvan blogista. Lista paljasti minulle jättiyllätyksen - oman nimeni. Karuselli on äänestetty mukaan! Olen vielä lievässä shokissa tästä käänteestä, ja erittäin iloinen.

Ne listalla olevat novellit, jotka olen lukenut, ovat olleet sellaisia, joista olen pitänyt todella paljon. Mukana oli myös kaikki ne, joita itse sinne olin äänestänyt, mikä oli kiva yllätys. On hienoa nähdä oma novelli noiden joukossa.

Kirjoittaminen on takunnut viime aikoina erittäin pahasti. Toissapäivänä ja eilen punnersin kaksi kurssitehtävää valmiiksi hiuksia repien ja vähän väliä huokaillen, ne eivät tahtoneet syntyä sitten millään, vaan vastustivat joka ikisen kirjaimen kirjoittamista. Sain ne kuitenkin tehtyä, ja melkein ajoissa. Toisesta tuli ihan hyvä, toisesta ei, mutta siitä on varmaan mahdollista muokata ihan hyvä, kunhan ennätän. Piti vähän oikoa, että sai tehtävän palautettua. Fiksu ihminen olisi tietysti aloittanut kirjoittamisen aikaisemmin. Mutta kun se kirjoittaminen oli takunnut ja silloin ei vain saa aloitettua yhtään mitään.

Sen huomaaminen, että lopulta kuitenkin sain tarinat kirjoitettua tuskaisuudesta huolimatta, oli rohkaisevaa. Huokasin helpotuksesta, vaikka seuraava deadline onkin jo muutaman päivän kuluttua ja tänään pitää siis jatkaa erään pitkään kesken olleen tarinan kirjoittamista. Tekeminen ei lopu millään, ja keskeneräisten tarinoiden kansioni pursuilee aivan järkyttävällä tavalla. Tässä ei auta muu kuin vain ottaa sieltä yksi työstettäväksi ja tehdä sitä niin kauan, että se valmistuu.

Tarinan saaminen valmiiksi on aina tyydyttävää, silloinkin, kun jälki ei oikein miellytä. Silloin on kuitenkin saanut jotakin valmiiksi. Ja jälkeä voi aina paikkailla editoimalla, kunhan tekstiä on haudutellut vähän aikaa, jotta keksii mitä sille pitää tehdä. Viimeisen pisteen näppäilyn jälkeen voi siirtyä eteenpäin, tehdä jotakin ihan muuta, päästää irti. Siitä saa energiaa.

Toivottavasti energiat alkaa nyt kääntyä vaihteeksi positiivisiksi kirjoittamisen kanssa. Listalle pääseminenkin antaa vähän uskoa omaan tekemiseen.

Kirjoittajan kannalta FinnConissa oli monia erittäin ajatuksia herättäviä ohjelmanumeroita, joihin olen aikaisemmin yleissepustuksessa viitannut. En referoi noita ohjelmanumeroita, vaan esitän ajatuksia, jotka versoivat niistä. En erittele sen kummemmin, mikä miete lähti mistäkin jutusta, vaan pohdin nyt ihan sitä sun tätä. Kilpailuista, kustantamisesta koti- ja ulkomailla, netin mahdollisuuksista. Kaikki on nyt sekoittunut ja limittynyt päässäni semmoiseksi mössöksi, etten enää pystyisi varmaan tunnistamaankaan, mistä mikäkin ajatus lähti. Mutta asiaan...

( Pohdintaa )