Veristä siirappia

Ostin vielä alen loppurysäyksestä Anu Holopaisen kirjan Molemmin jaloin. Olen pari hänen fantasiakirjaansa lukenut ja ihan tykännytkin niistä.

Sain luettua vihdoin ja viimein ystävältäni lainassa olleet Portti-lehdet, vuoden 1999 vuosikerran. Pitääpä muistaa palauttaa. Olihan niissä hyviä novelleja aika lailla, vaikka osa olikin vähän heikompia. Novellien taso on nykyään korkeampi, ainakin minusta. Ja sehän on hieno juttu.

Nyt on luettu Kingin novellikokoelma Jälkeen keskiyön. Tämä olikin aika pitkään hyllyssäni lukemattomana. Pidin kyllä, Kingin novelleissa on yleensä jotakin mukavan häiriintynyttä. Erityisesti pidän sen huomaamisesta, että oikeasti mistä tahansa voi saada aikaan mukaansatempaavan novellin. Oli se sitten vedettävä vieteriapina tai järvessä asuva omituinen olio joka näyttää öljylautalta ja syö ihmisiä. Ne kuulostavat selitettyinä todella naurettavilta kauhunovellien aiheilta, mutta silti niitä lukiessa ei vain naurata.

Nyt voisi vaihteeksi lukea jonkun romaanin. Vaihtoehtoja on vain niin paljon, että melkein on pää pyörällä. Ja kirjastosta ei ole lainoja, kerrankin. Yritän vähän lueskella välillä omaa hyllyäni.

Nyt sain luettua tuon fantasia-Usvan, jossa omakin novellini oli. Pidin kyllä. Olen koko kirjoittaja"urani" ajan ollut kallellani high fantasyyn päin, ja sitä ei novellimitassa kirjoiteta niin paljon kuin tahtoisin. Nyt saatavilla oli sitten kokonainen lehdellinen tätä herkkua. Jossain määrin ilahduttavaa oli sekin, että vaikka kaikki novellit olivatkin "kunnon" fantasiaa, kääpiöitä ja haltioita ei silti näkynyt kertaakaan. Ilmeisesti kaikki kirjoittajat olivat päättäneet lähestyä aihetta hyläten kaikkein suurimmat kliseet. Kliseitä oli kyllä ihan runsaasti, mutta minua eivät häirinneet missään kohdin, koska aina oli onnistuttu tuomaan mukaan myös joku omaperäinen juttu. Oikein mukava lukupaketti.

Pari vuotta sitten kirjoittamani novelli Kivien koulu on nyt julkaistu Usvan numerossa 3/2008, joka on fantasianumero. Lehden voi ladata luettavaksi täältä.

En oikein osaa sanoa nyt mitään, olen vain iloinen siitä, että novelli löysi kodin. Suuret kiitokset Annelle.

Sain vihdoinkin luettua Usvan satunumeron, joka ilmestyi jo kesällä. Hieno numero on taas kerran saatu koottua. Pidin kaikista tarinoista, mutta erityisesti mieleen jäi Marika Riikosen Kokoelman helmi, hillitön uusintaversio Tuhkimosta. Niin, minkäs takia se prinssi Tuhkimoon oikein rakastuikaan...

Minulla on hirveä kasa lehtiä odottamassa lukuvuoroaan, kun yleensä tulen työntäneeksi ne syrjään ja odottamaan, että luen ne "myöhemmin". Mutta nyt, kun sain viimeiset kirjaston kirjat alta pois, aloin vihdoin madaltaa tätä pinoa ja päätin aloittaa loppupäästä, jotta pääsen edes valheellisesti ajan tasalle. Viimeisin Portti ja Spin on nyt sitten luettu ja sisäistetty, ja niiden myötä tuli taas luvattoman iso pino niitä kirjoja, jotka haluan lukea joskus. Kirja-arvostelut herättävät liikaa kiinnostusta.

Novelleista minulle jäi mieleen erityisesti Portti 2/2008 numerossa ollut Timo Surkan Hiekalla täytetty laatikko. Tarinassa oli jatkuvasti aidosti häiritsevä tunnelma ja pahaenteisyys oli käsinkosketeltavaa. Kuitenkin aika pitkälti sai myös leikkiä sillä, onko päähenkilö täysin mielenvikainen, joskin minä olen taipuvainen uskomaan, että ei ollut. Ehkä siksi, etten erityisemmin pidä lapsista. Kenties juuri tuo seikka tekikin tästä novellista minulle niin iskevän, parinkymmenen sivun mitta hujahti kuin siivillä.

Olen nyt lukenut teoksen Novellit 2008, joka on koottu Joenpolven novellikilpailun kärkiteksteistä. Olen lukenut pari näitä antologioita ennenkin ja odotin, että saan ärsyynnyksestä vähintään aivoverenvuodon, mutta ihme kyllä en saanut. Joko tässä ei ollut niin hämärää kamaa kuin aiemmissa tai sitten olen kasvanut novellien lukijana. Tai ehkä kyseessä on joku kombinaatio noista.

Näitä novelleja luki ihan mielellään, pari oli kyllä sellaisia, joista en pitänyt, mutta uskoisin tällä kertaa sentään tajunneeni, mistä oli kysymys. Ja pari oli ihan hyviäkin. Semmoisia arjen pieniä iloja ja suruja. Tekstit tosin tapasivat loppua välillä aika omituisiin kohtiin, mutta minä olenkin kranttu sen suhteen, millaisista lopetuksista pidän. Vähän avonaiset vielä menevät, mutta liika on aivan ehdottomasti liikaa.

Huomenna pitäisi sitten lähteä Tampereelle FinnConiin. Mitähän tänä vuonna on edessä? Kahtena edellisenä vuonna oli oikein kivaa enkä näe syytä, miksei olisi nytkin. Olen jo käynyt kaupassa hakemassa vähän evästä ja tiskannut, mutta pakkaamatta on vielä, en ole siihen käynyt käsiksi. Onhan tässä vielä ilta aikaa, vaikka pitääkin lähteä aika aikaisin huomenna. Ja Conista lupaan raportoida.

Äsken lähtivät ääneni Atorox-ehdokkaille, joten lienee aika miettiä tätä vähän aikaa. Tänä vuonna ehdokasnovelleja oli 30 kappaletta ja näistä minä poimin yhdeksän, joita äänestin. Järjestys oli tänä vuonna harvinaisen vaikea päättää, tämä on kolmas kerta, kun olen raadissa mukana ja molemmilla edellisillä kerroilla pari novellia oli selvästi yli muiden. Nyt kärki oli ehkä hiukan leveämpi mutta myös tasapaksumpi, ja vaikka pidin monista novelleista kovasti, se huikea killerinovelli, joka olisi jättänyt haukkomaan henkeä, puuttui. Iloisena asiana huomasin myös, että tänä vuonna puuttui se jumbo, jonka päätymistä listalle en olisi pystynyt ymmärtämään.

Tasaisuudesta huolimatta voittaja löytyi suhteellisen nopeasti, mutta sijat 2-7 olivat niin tasaisia, että olisi melkein voinut heittää noppaa. Tekstit olivat hyvin kirjoitettuja ja ehjiä enkä objektiivisesti katsoen saanut niiden välille minkäänlaisia eroja, joten makuasiat nousivat ratkaiseviksi.

Muiden novellien seassa luin myös oman novellini, Karusellin, ihan vain kokeillakseni, miltä se maistuu siellä joukossa. Hiukan pelkäsin, että se tuntuisi hirveän huonolta vertailussa, mutta ei, kyllähän sen luki. En sitä tokikaan äänestänyt, mutta tuli mukava olo kun tajusin, ettei minua hävettänyt sen puolesta.

Julistan urakan omalta osaltani päättyneeksi ja nyt voisin vihdoin käydä tuon kirjaston järkyttävän kirjapinon kimppuun yrittäen madaltaa sitä hiukan.

Tänään kävin vaihteeksi oikein kunnolla penkomassa kirpputoria, ja kyllähän sieltä tuli taas löytöjä tehtyä. Löysin kivan vakosamettihameen sekä -takin, harmaan jakkupuvun ja yhden ruskean hameen - sen kohtaloa en ole vielä päättänyt, että lyhennänkö vai käytänkö kangasta johonkin muuhun, mutta tuollaisena juuri polven alle ulottuvana en sitä kyllä tule käyttäneeksi ikinä. Taas lisää vaatteita muokattavaksi, ja minullahan ei niitä ompelutöitä vielä paljon ollutkaan...

Kirjoja löytyi myös hyvin, kirpparilta ja kirjaston poistoista. Viisi kirjaa kuudella eurolla. Alan olla todella hyvä tässä kirjojen ostamisessa, löydän yleensä aina jotakin kivaa ja yleensä myös kohtuulliseen hintaan.

Atorox-novelleissa olen edennyt J.K. Miettisen Todellinen kenokas -novelliin. En yllättynyt yhtään siitä, että pidin. Voisin varmaan tunnustautua jonkinlaiseksi Miettis-faniksi, ja olen yleensä pitänyt hänen novelleistaan hyvin paljon. Tämäkin oli hyvä ja lopetus jätti sopivalla tavalla vähän häijyn olon.

Kukkien istutus uusiin multiin jatkuu. Minusta on tuntunut koko talven siltä, että minulla on tosi vähän huonekasveja, mutta annas kun kaikki pitäisi istuttaa uudelleen, niin huomaa, ettei se määrä ihan niin vähäinen sitten ollutkaan. Nyt loppui multakin kesken, eli seuraavalla kauppareissulla vaan ronttaamaan lisää ja taas sotkemaan kylppärissä. Pari uutta altakasteluruukkua pitäisi myös hommata, kun nekin pahalaiset loppuu kesken, ja pistokkaita likoaa juurtumassa enemmän kuin osaan laskea.

Jos iso kiinanruusuni ei kuole siihen, miten paljon leikkasin sitä, täytyy todeta, että olipa muuten sitkeä pirulainen. Pahoinpitelin paria muutakin rehua ja nyt odotan mielenkiinnolla, mitä niille tapahtuu. Siivosin samalla koko pianonurkan - käytän pianon päällystä jonkinlaisena kukkapöytänä. Pieni pala kerrallaan ja hitaasti mutta varmasti laitan kämppääni kuntoon.

Atorox-novelleja on tullut luettua jonkin verran, mutta vielä on paljon jäljelläkin. Natalia Laurilan Maitosoturit luin viimeksi ja täytyy sanoa, että en ole ihan varma siitä, mitä ajattelen. Pidin kyllä henkilöistä, mutta varsinaisen idean logiikka tuntui todella omituiselta. Tosin usein pidän omituisista ideoista, mutta se riippuu myös siitä, sopiiko käsittelytapa kyseiseen ideaan. Vaikea tavoittaa mikä, mutta joku minua tässä häiritsi.

Usvan numero 3/2007 on ilmestynyt. Ja minun novellini Karuselli on mukana. Kolmas lehtijulkaisu on nyt sitten tosiasia. Tuuletusta.

Lehteä pääset lukemaan osoitteesta http://www.usvazine.net

On vähän sekava olo, taidan mennä lukemaan kyseisen lehden itsekin loppuun.

Kunpa sataisi. Haluaisin mennä kävelemään rankkasateessa ja kastua ihan likomäräksi. Mutta kun ei. Täällä höyrystyy aivot, ei yksinkertaisisti pysty, on liian kuuma.

On pitänyt koko päivän aloittaa kirjoittaminen, mutta kun. Olkapäällä istuva kirjoitusperkele kyllä usuttaa kovasti, mutta kun.

Kirjoitusperkele: No nyt avaat sen hemmetin Wordin.
Aksu: On nälkä.
KP: Ei ees ole, sulla mitään ruokahalua tässä kuumuudessa kumminkaan.
A: On jano.
KP: Hae sitten lasi juotavaa siihen pöydälle ja ala naputtaa.
A: Haluun mennä parvekkeelle lukemaan.
KP: Kirjota vähän ja mene sen jälkeen parvekkeelle lukemaan.
A: Mitä jos menen vähäksi aikaa lukemaan ja kirjotan sitten?
KP: Et kirjota kumminkaan, kyllä minä sinut tiedän.
A: Mut ku ei jaksa...

Hitto kun olisi läppäri, niin menisin sinne parvekkeelle kirjoittamaan. Siellä on edes vähän viileämpää.

Tai ehkä se on vain tekosyy. Ehkä en menisikään, vaan keksisin jonkun muun tekosyyn. Mutta oli miten oli, tämä kuumuus tekee minusta täysin rätin. Ei vaan pysty.

Minulla on ollut jo pari päivää jotain mietteitä, mitä tänne voisi kirjoittaa, mutta kun pää höyryää.

Oli miten oli, luin loppuun Stephen Kingin kokoelman Maantievirus matkalla pohjoiseen. Loppua kohti se muuttui paremmaksi, alussa oli pari aika tahmeaa novellia, mutta sitten helpotti suuresti. Novelli 1408 sai minut ihan oikeasti pelkäämään niin, että niskahiukset törröttivät pystyssä. Ihanaa, nautinnollista, harvinaista. Minua on suht vaikea pelottaa tekstillä - livenä se kyllä onnistuu liiankin hyvin.

Ihan käypäinen kokoelma, harmi viedä takaisin kirjastoon, huolisin kyllä omaankin hyllyyn.

Saisi jo lakata paahtamasta. Olen tolkuttoman väsynyt tähän kuumuuteen. Ruokahalu on tipotiessään enkä viitsi tehdä muuta kuin litkiä mustaherukkamehua jäillä ja käännellä laiskasti kirjan tai lehden sivuja. Haluan muuttaa asumaan pakastimeen.

Hauskaa tässä tietysti on se, että puolen vuoden kuluttua minulla on tätä ikävä. Niin se vain menee.

Olen lueskellut kirjastosta lainaamaani Portin numeroa 4/2006. Oma Portin tilaukseni alkoi vasta tämän vuoden ekasta numerosta.

Erityisen kiinnostunut olin lukemaan viime vuoden kisan voittaja-novellin, M. G. Soikkelin Tänä vuonna Mariobadissa. Minun listallani novelli menee luokkaan "tiedän, että tämä on hyvä, mutta minä en silti juuri pidä tästä". Aika paljon lukeneena ja myös arvosteluja lukeneena minulle on kehittynyt jonkinlainen hyvyystutka, joka toimii riippumatta siitä, pidänkö tekstistä itse vaiko en. Idealtaan teksti on mielenkiintoinen ja toteutus on onnistunut, mutta minulle lukijana teksti on liian etäistä, että pystyisin siitä nauttimaan täysillä.

Portin kirja-arvostelut pitäisi kieltää lailla. Nytkin minulla on hirveä hinku saada kymmenisen arvosteltua kirjaa käsiini, ja HETI. Ja lukulistani on jo muutenkin hävyttömän pitkä.

On tämä kamalaa. :D

Hitto kun on KUUMA koko ajan. Inhoan sitä, ettei tätä loukkoa pysty tuulettamaan järkevästi. Parvekkeen oven voi kyllä avata selälleen, mutta ei se mitään auta. Korkeintaan saan muutaman ampiaisen riesakseni. Ikkunat on jo selällään.

En saanut yöllä unta. Oli liian levoton ja hikinen olo. Istuin parvekkeella ja luin Applegaten Kauhujen kitaa, joka oli sopivan kevyttä sulatettavaa. Paistoin lettuja. Piirsin huonon sarjakuvan. Pitäisi harjoitella. Lopulta alkoi tulla vähän viileä yöilmassa pelkässä yöpaidassa ja kykenin menemään nukkumaan vähäksi aikaa, mutta heräsin ihan liian vähän unen jälkeen.

Totesin, että voi jee, nettini ei vaihteen vuoksi toimi. Ensin ajattelin sen olevan vain tavallinen käyttökatkos ja lähdin käymään kirjastossa, jossa pikakoneella sain sähköpostin tarkastettua ja mieltä hiukan rauhoitettua, sillä ei ollut mitään ihmeitä tullut. Lainasin pari kirjaa, ihan vaihteen vuoksi. Kävin kaupassa. Ostin jääteetä. Ostin jääpalapusseja. Ostin jäätelöä. Ja minulla on edelleenkin kuuma.

Kotiin tultuani netti oli ihan yhtä kuollut kuin ennenkin, joten ei muuta kuin ilahduttamaan verkkovastaavaa, joka varmaan jo muistaa minut varsinaisena riesana tämän antiikkirakkineeni kanssa, joka ei sitten ikinä toimi niin kuin pitäisi. Ei ratkaisua. Laitoin jääpaloja tulemaan. Minua kiukuttaa, kun en ymmärrä, miten on mahdollista, että se pussi ihan tosiaan sulkeutuu itsestään, kun sen kääntää ylösalaisin. Järkeni sanoo, ettei se yksinkertaisesti voi toimia ja en uskonutkaan sitä ennen kuin näin itse. Mutta miten? Ääh. Pitää varmaan kysyä mieheltä joskus.

Sitten teinkin todellisen uroteon, eli laitoin vihdoin ja viimein valokuvat kansioihin. Niitä oli kertynyt noin kuuden viimeisen vuoden ajalta, joten urakka ei ollut aivan pieni, vaikka olenkin laiska ottamaan kuvia. Ensin etsin kaikki valokuvat, mitkä tässä kämpässä oli vielä lajittelematta, ja niitä löytyi kolmesta eri paikasta. Mielenkiintoista oli se, että paria kuvasettiä en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Katselin silmät pyöreinä joitakin vaelluskuvia ja mietin, onko kasvomuistini vieläkin huonompi kuin kuvittelen, kunnes hoksasin, että kuvat ovat varmaan mieheni ottamia tai ainakin hänen kamerastaan. Löysin muuten muutaman aika namun kuvan hänestä ilmeisesti vanhojentanssipuvussa. <3 Ja hääkuvat myös. Luoja, siitä on aikaa. Tunnen itseni vanhaksi.

Laitoin hänen kuvansa odottamaan pääsyä omistajansa luokse ja aloin lajitella omiani. Niistä sentään suurimmasta osasta muistin, missä mikäkin oli otettu, joskin muutamien lapinreissujen kuvat tahtovat vähän sotkeutua toisiinsa ja erotin ne oikeastaan vain siksi, että ne olivat eri koteloissa. Toivottavasti meni oikein. Hurja urakka tuommoinen järjestely. Täten teen itselleni lupauksen, että yritän tästä lähtien laittaa kuvat albumeihin sitä mukaa kun niitä kertyy.

Luin sen Kauhujen kidan loppuun. Everworldin kuudes osa. Seikkaillaan vähän hetwanien maassa, missä on kivoja laulavia puita ja semmoista, törmätään Dionysoksen juhliin ja sitten kovasti paetaan Ka Anoria, joka tykkää syödä jumalia. Täsmälleen sopivaa luettavaa tämmöisenä päivänä. Ihan kiva höttökirja tämäkin, jostain syystä oikeastaan tykkään näistä, vaikka sitä onkin vähän noloa myöntää. Toisaalta makuni ei ole ikinä ollut kovin "hyvä", en kuitenkaan välitä kovin paljon, vaan luen juuri sitä mitä haluan.

Spinistä luin Leila Paanasen novellin Jósteinn ja Berglind. Minä tykkäsin tästä aika paljonkin, novelli oli mukava lukea ja mukana oli riittävän suuria tunteita, että juttu pysyi mielenkiintoisena. Oli myös kiintoisa huomata, miten samasta aiheesta voi kirjoittaa ihan täysin erilaisia tarinoita eikä se häirinnyt ollenkaan, että olin joskus lukenut Jenny Kangasvuon Aalto nahan alla -novellin. Sinänsä hassua, että tarinat olivat ilmeisesti saman vuoden Portin kisassa molemmat.


Tuskailin netin kanssa lisää, häiritsin verkkovastaavaparkaa ja sitten yhtäkkiä sainkin asetukset säkällä oikein. Olisi tehnyt mieli iskeä päätä pöytään - miksi en kokeillut tuota ennen kuin kävin kyselemään? No, toisaalta edellisellä kerralla se EI toiminut, vaan vaadittiin muita toimenpiteitä. En tykkää tästä koneestä, mutta valitettavasti ilmankaan ei voi olla.

Plääh, kuuma ja pitäisi mennä iltalenkille.

Katsoin juuri töllöttimestä leffan Aavelaiva. Ihan katsottava, ei valittamista sinänsä. Minä vain toivoin, että olisin edes yhdessä pienessä kohdassa pelännyt edes ihan vähän, mutta kun ei. Ja tätä sitten mainostettiin hyytävänä kauhukuvana. En tiedä - enkö enää osaa pelätä kuten ennen? Kirjat tai leffat harvoin pelottavat minua niin paljon kuin toivoisin, vaikka kyllä niitäkin edelleen on.

Onneksi osaan nauttia leffasta pelkäämättäkin eikä Aavelaiva mennyt missään vaiheessa niin koomiseksi, että olisi tehnyt mieli nauraa. Mitä nyt vähän taas vuodetaan verta elottomista esineistä, jutellaan aaveiden kanssa ja tavataan sielunkerääjä, vähän räjäytellään ja muuta tavanomaista sälää. Mutta katsoihan sen, pidin tarinasta, joka toi jossain määrin mieleen Lentävän hollantilaisen legendan.


Kirjoissakin on menossa kauhua, Kingin novellikokoelma Maantievirus matkalla pohjoiseen. Vaikuttaa varsin lupaavalta. Tähän mennessä olen pitänyt eniten novellista Kaikesta rakkaasta joutuu luopumaan, jossa graffiteja keräilevä mies hautoo itsemurhaa. Varsin samastuttava päähenkilö, jonka tuskan pystyy tuntemaan.


Tänään postiluukusta tuli Suuri käsityölehti. Haluan tehdä itselleni haitossut. Ihan välttämättä. Pitää kehittää jostakin jotain valkoisen huovan tapaista, sopivan väristä fleeceä minulla taitaakin jo olla, sitä jäi sen jäljiltä kun kerran tein itselleni lämpimän fleecepuseron.


Kirjoittaminen on vaarallista. Minä onnistuin tänään pitkästä aikaa potkimaan itseni vauhtiin, ja kuten siinä liian usein käy, jarruja ei enää löydäkään mistään. Naputtelin näppäimistöä maanisena ja unohdin kokonaan, että minun olisi pitänyt syödäkin. Kun lopulta sain kohtauksen valmiiksi oli jo liian myöhäistä, oksettava olo ja päänsärky olivat jo puhjenneet ja tähän ei auta välttämättä edes nukkuminen. En jaksanut tehdä muuta kuin tuijottaa sitä elokuvaa.


Täällä on kuuma eikä tänne saa läpivetoa mistään. Ei ihme, että olen nukkunut niin levottomasti viime öinä. Viime yönä näin unta, jossa näin unta, että kaduilla oli valtavia vääristyneitä leijonia. Ja ajelin myös bussilla, mutta kuljettaja ei päästänyt minua pois oikealla pysäkillä, ja jostain syystä olin menossa edelliseen kämppääni enkä nykyiseen, eikä sitä katua pitkin edes kulje busseja. Mutta unet nyt mistään logiikasta eivät ole kuulleetkaan.

Laukku lienee pakattu, samoin reppu. Vielä pitäisi vain malttaa hetki istua paikoillaan, jotta ei tarvitsisi istua pysäkillä. Vaikka lähdenkin taas liian aikaisin. Minulla on joku myöhästymissyndrooma, kammoan myöhästymistä ihan liikaa, joten olenkin yleensä aina etuajassa, varsinkin silloin, kun olen menossa jonnekin pitemmälle. Nyt yritän päästä viikonlopun viettoon.

Eilisiltana lukaisin loppuun Mikael Niemen kokoelman Nahkakolo. Minä tykkäsin, suurimmaksi osaksi. Vinksahtanutta scifiä ei ole yhtään liikaa, ja tässä oli ihan kiitettävästi huumoriakin. Ei tosin aina ihan minun tyyppistäni. Esimerkiksi Big bang -juttu ei naurattanut tippaakaan, vaikka ajatus maailmankaikkeuden syntymisestä kylmämakkarasta onkin aika häiriintynyt. Lähinnä fiilikseksi jäi lattea "No just joo", eikä kerronnan tasokaan kovin korkealle tuossa noussut.

Tämän lisäksi Tauko ja Stop onnistuivat ärsyttämään minua suunnattomasti puhuttelutyylillään. Kertoja koettaa jutella lukijalle, mitä minä inhoan aika paljon. Hitto, kerro vain se tarina ja anna minun lukea rauhassa äläkä häiritse, kertoja hyvä.

Mutta muuten tässä oli aika helmiäkin. Yleinen tuntuma jäi siis reippaasti plussan puolelle ja voisi tämän joskus lukea vaikka uudestaankin.

Pidin edellisestä ulkoasusta, mutta halusin semmoisen, joka suostuisi näyttämään nimeni ihan tässä etusivulla. Ei se mikään salaisuus kumminkaan ole, kuka minä olen. Epäilen, ettei monikaan ole tullut käyttäjätiedoista sitä kurkistaneeksi.

Mahdollisia ulkoasuja on satoja, mutta niistä on todella vaikeaa löytää sellaista, joka näyttäisi kaiken olennaisen informaation ja olisi vielä järkevästi luettavissa sen lisäksi. Monet menevät todella ahtaiksi tai sitten niiden teksti on valtavaa.

Kokeilen nyt tätä vähän aikaa ja katson, opinko katsomaan tuota. Melkein tuli jo ahdistuskin selatessa - kun ei löydy, niin ei vain. Pah. Mutta onhan tässä jotain kivaa. Olen luonteeltani varsin syksyinen ihminen. Aina on koleaa ja sataa...

Mätin kirjoja yläkaappiin ja totesin, että sinnehän mahtuu vielä vaikka kuinka. Kun on taitava sijoittelija, niin yksiöönkin mahtuu kumman paljon kirjapinoja. Uudet teokset ovat aika uljaasti esillä juuri siinä kirjahyllyssä, jota kukaan ei ikinä huomaa, koska se on eteisessä. Mutta ovatpa kumminkin.

Aika on mennyt etupäässä netteillessä ja päivittäessä Con-kokemuksia. Ennätin kuitenkin lukea uusimmasta Kosmoskynästä Saara Henrikssonin lyhyen novellin Paperilohikäärme. Ihan viehättävä ja sievä pikkuinen tuo oli, sellainen, jonka jälkeen tulee vähän sokerinen ja kiva olo.

Meinasin eilisiltana katsoa Rautanaamion, joka on yksi suosikkielokuvistani, mutta en jotenkin ehtinyt ja onhan se minulla videolla. Pitää joku kerta katsoa.

/Muoksista. Sepä teema kesti pitkään. Vaihdoin taas.

Mutta totesin, että Netscapella katsottuna tämä näyttää aika käsittämättömältä mössöltä. Kertoisitteko, mahdolliset lukijat, onko tämä layout luettavissa?

Äh, lankesin taas kirjastossa. Minulla oli hyvänä aikomuksena vain viedä muutama kirja sinne takaisin ja olla lainaamatta mitään, lukea edellisetkin pois ja sitten keskittyä omiin kirjoihin välillä. Kuinkas sitten taas kävikään. Tein ihan pienen kierroksen hyllyjen välissä ja keräsin kasaan viisi kirjaa, jotka oli "ihan pakko" lainata.

Jostain syystä lainasin oikeastaan pelkkää scifiä. Juuri nyt tekee mieli lukea scifiä. Todennäköisesti, kun pääsen noihin kirjoihin saakka, tekeekin jo mieli myös fantasiaa ja sitten sitä on pakko lähteä hakemaan kirjastosta. Ja sitten kannan taas sylillisen kirjoja kotiin.

Taidan olla toivoton. Pitäisiköhän harkita jonkinlaista vieroitushoitoa? Olenko muuten ikinä tullut maininneeksi, että minä pidän kirjoista? Näin muuten viime yönä unta erään asunnon sisustamisesta, ja uneen liittyi erittäin vahvasti kadehdittava määrä täpötäysiä kirjahyllyja. Voi tuska.

Ja kun pääsin kotiin kirjoineni, löysin repustani myös sen inhan kirjekuoren, jonka unohdin postittaa. Ja joka oli myöhässä jo tänään. Kaikenlaiset lomakkeet pitäisi kieltää lailla, koska niiden täyttäminen on ihan epäinhimillistä. Tuotakin täyttäessä revin hiuksiani ja erityistä ärsytystä aiheuttivat kohdat, joissa sanottiin, että katso ohje kohta se ja se, missä selitetään, mitä kyseisessä kohdassa tarkoitetaan. Katsoisinhan minä, jos olisitte viitsineet lähettää sen ohjeen lomakkeen mukana. Mutta kun perkele ei. Tunsin itseni tavallista tyhmemmäksi miettiessäni, pitäisikö minulla oikeasti olla joku ohje, kun siihen viitattiin koko ajan, mutta ei sitä siinä minulle lähetetyssä nipussa kyllä ollut. Ihmisten kiusaamista tuommoinen. Ja nyt en sitten vieläkään päässyt siitä eroon. Pitää kai iltalenkillä yrittää muistaa kävellä postilaatikon ohi.

FinnConiin on enää muutama päivä aikaa. Mietin, pitäisikö minun raivata kirjahyllyyn tilaa, mutta päätin tehdä sen vasta sitten, kun palaan kotiin ja tiedän, miten iso tila tarvitaan. Pitää taas mättää kirjoja vaatekaappien yläkaappeihin. Niitä on siellä jo erinäisiä pinoja ennestäänkin. Tarvitsisin oikeasti isomman asunnon. Ihan vain siksi, että kirjani mahtuisivat sisään.

Conia odotellessa luen myös Spinin numeroa 3/2006. Aika myöhässä, mutta kun aina on pitänyt olevinaan lukea jotain kirjaa, ja tämä on unohtunut. Tässä on aika paljon Novassa palkittuja novelleja, ja Conissahan se sitten taas nähdään, kuka voittaa tänä vuonna. Minäkin osallistuin. Olisi hieno yllätys, jos olisin päässyt finaaliin, mutta sittenpä senkin näkee.

Viime vuonna voittanut Mari Saarion Keveät ei vakuuttanut. Hiukan vähemmällä toistolla sekä ilman kirjoitusvirheitä novelli olisi saattanut olla mukava lukukokemus. Tällaisenaan se onnistui melkein pelkästään ärsyttämään. Jonkin verran lohdutusta tarjosivat Marika Riikosen Höynä ja Kärtty sekä Tiina Männistön Ensimmäinen tapaamani noita, jotka ovat molemmat sijoittuneet vuoden 2005 skabassa. Näistä jälkimmäisestä pidin todella paljon. Mukaansatempaava, kummallinen, ei ollenkaan rasittava, vaan tyylikkään simppelisti tarinansa kertova. Höynä ja Kärtty taas hyödyntää satua kierolla tavalla. Loppu oli minun makuuni vähän liian avoin, mutta muuta naputettavaa en keksi.

Pari viime päivää on ollut armotonta sähellystä tuon nettiuudistuksen kanssa. Siinä meni aikaa säätäessä asetuksia kolmen aikaan yöllä ja lopulta selvisi, etten tajua koneista senkään vertaa kuin kuvittelin tajuavani. Asennuslevyke, jota kone kovasti väitti tarvitsevansa, osoittautui lopulta turhaksi ja hyvä niin, sillä se on edelleen kadoksissa. Kummaa, mutta pääasia on, että tällä hetkellä viritys toimii. Ehdin jo nähdä untakin sen rompun etsimisestä.

Lauennut jännitys ja siihen yhdistyvä armoton tietokonettaminen tarkoittaa tietenkin migreeniä. Ja se taas tarkoittaa sitä, että mennään aikaisin nukkumaan, ja se puolestaan aiheuttaa heräämisen muutaman tunnin kuluttua. Tässähän sitä nyt istutaan eikä nukuta tippaakaan. Särky väijyy edelleen taustalla, mutta niin kauan kuin se pysyy siellä, olkoon.

Netittömänä aikana tuli luettua joitakin juttuja. Terry Pratchettin Elävää musiikkia meni päivässä ja oli varsin sopivaa luettavaa väsähtäneelle mielelleni. Varsinaista musiikkia sille. Kirjassa Pratchett pureutuu musiikkiin ja bändeihin ilmiönä, tavallisen riemukkaaseen tapaansa. Levi's ja Elvis -viittaukset panivat hihittelemään. Kuoleman tyttärentytär Susan osoittautui todella mielenkiintoiseksi hahmoksi, ja itse Kuolema on edelleen symppis.

Portti 1/07 -lehdestä luin Vesa-Pekka Hervan novellin Paikka rannalla ja J.K. Miettisen Jäytää -novellin, minkä jälkeen lehti onkin kaluttu loppuun. Paikka rannalla tuntui liian pitkältä ja laimealta, mutta Miettisen teksteistä olen tähän mennessä aina pitänyt eikä myöskään Jäytää pettänyt. Teksti on napakka, koukuttava ja yllättävä, ja lopulta hiukan kummalta kuulostava otsikkokin sopii tarinaan täysin.

Luin loppuun pitkään kesken olleen Pablo Nerudan runokokoelman Meren ja yön portit. En ole varsinaisesti runoihmisiä enkä missään nimessä osaa analysoida niitä millään vähänkään käsitettävällä tavalla, mutta silloin tällöin tykkään lukea niitä ja antaa mielen assosioida ihan mitä se tykkää, ymmärtämistä en yleensä jaksa yrittää. Näistä en pitänyt mitenkään hirveästi, muutama kolahtava oli eksynyt joukkoon, mutta useimmat eivät koskettaneet millään tavalla. Mutta onhan tästä pakko pitää:

Haluan että sanassa
näkyisi karkeus,
raudankarvainen suola,
maan
hampaansa katkonut voima,
niiden veri jotka puhuivat
ja niiden jotka eivät puhuneet.

Tahdon nähdä janon
tavujen sisällä:
tahdon koskettaa tulta
joka piilee ääneen:
tahdon tuntea huudon
pimeyden. Tahdon
sanoja niin karheita
kuin neitseelliset kivet.

(Ote runosta Sana)

Tällä hetkellä minulla on kesken Nabokovin Lolita, joka vaikuttaa kerrassaan mainiolta, vaikka olinkin hiukan ennakkoluuloinen.