Veristä siirappia

Nyt ne on sitten luettu, kaikki viisi osaa Tony DiTerlizzin ja Holly Blackin kirjoittamista Spiderwickin kronikoista. Kaksi viimeistä osaa luin ihan äskettäin. Koko pakettihan oli Haltijakirja, Silmikivi, Lucindan salaisuus, Rautapuu ja Mulgaratin raivo. Huomasin ilokseni nettiä selaillessani, että näistä on tulossa ilmeisesti myös yhteispainos, jossa olisi kaikki samoissa kansissa. Se olisi varsin kiva senkin takia, että yksistään nuo kaikki ovat aika läpysköjä. Tekisi mieli hankkia tuo kirja sitten, kunhan se ilmestyy, jossain vaiheessa ensi vuotta ilmeisesti.

Rautapuussa juoni saa jo siivet, kun Jared törmää muotoa muuttavaan haltijaan, joka yrittää varastaa Haltijakirjan ja Mallory katoaa. Tämän jälkeen ei hengähdystaukoa tule, vaan toimintaa riittää viidennen kirjan loppuun saakka eikä lukemista tehnyt mieli lopettaa kesken, vaan kirjat piti hotkia vauhdilla.

Kirjojen päähenkilö Jared on jollain tapaa hiukan traaginen hahmo. Hän on yhdeksänvuotias pikkupoika ja oikeasti tuntuukin sellaiselta samoin kuin hänen kaksoisveljensä Simon. Lapsihahmot tuntuvat joskus pikkuaikuisilta, mutta tässä on onnistuttu hyvin. Jaredille sattuu jatkuvasti kaikenlaista sillä tavalla, että hän näyttää syypäältä tapahtumiin, minkä vuoksi hänen äitinsä jatkuvasti toruu häntä, ja se menee niin pitkälle, että hänen puolestaan alkaa oikeasti ahdistaa.

Mukavan ja ei kliseiseltä tuntuvan tarinan lisäksi kirjoissa on aivan ihanat kuvitukset, joita juutuin tuijottelemaan aina pitkäksi aikaa.

Kuvituksista puheen ollen sain eilen vihdoin viimein otettua jonkun piirustusvälineen käteeni. Hiilen. Niillä olikin mukava piirtää, joskin huomasin, että minulla on paljon opittavaa jo siitäkin, miten sitä pitäisi pitää kädessä, sillä tulin pyyhkineeksi vissiin puolet kuvasta pois omalla kädelläni ihan huomaamattani, kun piirsin samaan tapaan kuin lyijykynällä. Pitää kokeilla vaikka tänään uudelleen, mutta joka tapauksessa huomasin, että tykkään suhraamisesta.

Okei. Kyllä taas huomaa, että sain taiteellisuuspuuskan. Kaikki on liidussa pöydistä, tuoleista, omasta naamasta alkaen. Ja nämä eivät edes ole kovin sottaisia liituja. Hankin perjantaina taidekaupasta lisää ruskean sävyjä ja lisäksi semmoisen väänneltävän mallinuken, ja nyt innostuin sotkemaan. Kahden tunnin tuhrauksen päätteeksi totesin, että innostuin taas kerran alussa vähän liikaa ja väritin liian vahvasti, vaikka luonnos ei ollut kunnossa. Jostain syystä teen tuon aina, aina, ja joka kerta käy ärsyttämään. Mutta ehkä minä opin vielä joskus.

No, kuvaa oli tietysti mahdoton korjata edes kittikumilla, joten se meni taas epäonnistuneiden pinoon. Mutta ne liidut on kivat. Tosin niitä ei ole yhtään kiva pestä pois ja ehkä niillä ei olisi kannattanut piirtää, kun on niin paljon haavoja sormenpäissä kuin minulla. Väri menee nimittäin ihon alle eikä lähde sieltä millään.

Ehkä opin tästä jotain. Todennäköisesti en.

Vähän aikaa manailin sitä, että on kuuma. Nyt palelen pitkähihaisessa.

Asiaan saattaa tietysti vaikuttaa se, että en ole nukkunut. Valvominen alkaa aina paleltaa minua eikä olo muutenkaan mitenkään hyvä ole. Ja tänään pitäisi jaksaa käydä liikenteessäkin. Jee.

Yritinhän minä nukkua, mutta jostain syystä oli niin armottoman paha olo, ettei siitä tullut mitään. En tajua miksi, ei ole mahataudin tuntuista tai mitään, mutta silti ikään kuin oksettaa, mutta ei sitten kuitenkaan. Yäk tuntuu inhottavalta. En tiedä, onko minulla nälkä vai oksennanko, jos yritän syödä. Luultavasti molempia yhtä aikaa.

Lueskelin yhtä piirustusopasta ja angstasin sitä, etten voi hankkia piirustushiiltä, tai voin tietysti, mutta silloin pitäisi hankkia myös kallista fiksatiivia ja sitä en halua tehdä. Joten kuolaan hiilipiirroksia kirjasta ja angstaan vähän lisää. Ehkä ostan lisää liituja. Ne on aavistuksen samanoloisia, vaikka leviävät huonommin.

Kuuntelin huonoa äänikirjaa ja sitten purin korpuilta ne vanhalta koneelta otetut tiedostot. Löysin sen kirjapäiväkirjankin.

Sormenpäihin sattuu. Minun täytyy lopettaa niiden pureskelu ja repiminen. Ikävä kyllä en pysty.

Victor Hugon Kurjat on luettu. Luonnehdin jo Toukkaan ja olen niin kurja, etten jaksa edes pasteta tekstiä tänne. Pidin. Yllättävän helppolukuinen kirja, jostain syystä olin ollut ennakkoluuloinen. Pidin suurimmasta osasta henkilöitä ja heidän kohtaloitaan seurasi mielenkiinnolla.

Koneen vaihdon yhteydessä minun oli vaihdettava kuvankäsittelyohjelmaa. Nyt minulla on GIMP. Ja tässä on ensimmäinen kurja kokeiluni sillä.



Eli omaa pärstäähän tuo esittää. Piirrän itseni mielelläni ilman laseja, ehkä siksi, että en ole vielä jaksanut opetella piirtämään niitä laseja. Tuossa en vielä ole kokeillut oikein mitään toimintoja, pelkkää mustaa ja valkoista eri paksuista viivaa. Ja en kauan tätä tuhrannut. Hiirellä piirtäminen on jotain kamalaa, mutta teen sitä silti. Haluan piirtopöydän.

Hah, vissiin taas sainkin jotain editoitua. Tein uuden version ja vähän innostuinkin, korjailin lauserakenteita samalla, kun luin eteenpäin, mutta sitten, kun pääsin sinne tarinan puoliväliin, mistä ongelmat varsinaisesti alkoivat, hyydyin. Onnistuin leikkaamaan kahdeksan sivua tekstiä pois, auts, se sattui, vaikka edellinen versio onkin tallessa. Mutta mitä hittoa minä siihen kirjoitan tilalle? En tiedä.

Laitoin muutamia ranskalaisia viivoja loppuun, mutta tuntuu, että siitä tulee ihan yhtä paska kuin edellinen loppu oli. Pitäisi kai alkaa purkaminen häntäpäästä, koska ihan viimeinen kohtaus ratkaisee sen, toimiiko se viritelmä. Minä en vain osaa toimia epäjärjestyksessä, se tuottaa melkein fyysistä kipua. Niinpä jätin homman sikseen, taas kerran.

Ryhdyin leikkimään siveltimillä ja nestemäisellä tussilla. Hyvin alkoi, en löytänyt mistään uutta sivellinsettiäni, jonka muistin kyllä joskus ostaneeni, olisin kokeillut, millaista jälkeä niillä saa. Pah, pitäisi kai siivota joskus. Ei kiinnosta. Sudin siis sillä vanhalla siveltimelläni, joka imaisee itseensä kerralla arviolta desin tussia ja sotkee sitten joka paikan. Jonkinlaista sarjakuvantynkää yritin, mutta aika paskaa siitä tuli ja sitten kävi kiukuttamaan, kun ei ole kameraa eikä skanneria, jolla voisi saada sötöksiä vaikka tänne naurettaviksi.

Huomenna pitää mennä asioille ja etsin papereita. Tietysti tapansa mukaan kadoksissa. Sitten huomasin, että yksi juttu olisi pitänyt ehdottomasti hoitaa viime viikolla, mutta kun olin ollut ihan varma, ettei sillä vielä kiirettä ole. Kiva, ensi viikosta tulee sitten mielenkiintoinen.

Helvetti sentään.