Veristä siirappia

Roald Dahlin Tautisia tarinoita oli nopeasti luettu. Kuusi runomuotoista väännelmää tutuista lastensaduista, kuten Lumikista ja Punahilkasta. Ei naurattanut niin paljon kuin olisin toivonut, itse asiassa ei yhtään. Vähän hymähtelin äänettömästi pääni sisällä välillä, mutta aika vaisusti. Itse tarinat olivat ihan hilpeitä, mutta suomennoksessa runomitta ontui välillä aika pahasti ja riimitys samoin. Tietysti riimillistä ja mitallista runoa on älyttömän vaikea kääntää kieleltä toiselle ja kääntäjä on varmaan tehnyt parhaansa, mutta silti tökki vähän liikaa. Tämä aiheutti minulle äärimmäisen harvinaisen tunteen, nimittäin mietteen siitä, että tämä pitäisi ehkä lukea alkuperäiskielellä. Yleensä aina suosin suomennosta.

Kävin puolittaisella juoksulenkillä, varsin lyhyellä sellaisella, mutta siitä huolimatta olen ihan kuollut. Huomenna sattuu jalkoihin, tiedän sen ihan satavarmaksi. Enkä edes juossut kuin puolet lenkistä kävellen välillä. Nyt on kuntoilu taas kerran jäänyt hävyttömän vähiin, mutta aina välillä tulee tämmöisiä ihme spurtteja.

Pari viime päivää on ollut armotonta sähellystä tuon nettiuudistuksen kanssa. Siinä meni aikaa säätäessä asetuksia kolmen aikaan yöllä ja lopulta selvisi, etten tajua koneista senkään vertaa kuin kuvittelin tajuavani. Asennuslevyke, jota kone kovasti väitti tarvitsevansa, osoittautui lopulta turhaksi ja hyvä niin, sillä se on edelleen kadoksissa. Kummaa, mutta pääasia on, että tällä hetkellä viritys toimii. Ehdin jo nähdä untakin sen rompun etsimisestä.

Lauennut jännitys ja siihen yhdistyvä armoton tietokonettaminen tarkoittaa tietenkin migreeniä. Ja se taas tarkoittaa sitä, että mennään aikaisin nukkumaan, ja se puolestaan aiheuttaa heräämisen muutaman tunnin kuluttua. Tässähän sitä nyt istutaan eikä nukuta tippaakaan. Särky väijyy edelleen taustalla, mutta niin kauan kuin se pysyy siellä, olkoon.

Netittömänä aikana tuli luettua joitakin juttuja. Terry Pratchettin Elävää musiikkia meni päivässä ja oli varsin sopivaa luettavaa väsähtäneelle mielelleni. Varsinaista musiikkia sille. Kirjassa Pratchett pureutuu musiikkiin ja bändeihin ilmiönä, tavallisen riemukkaaseen tapaansa. Levi's ja Elvis -viittaukset panivat hihittelemään. Kuoleman tyttärentytär Susan osoittautui todella mielenkiintoiseksi hahmoksi, ja itse Kuolema on edelleen symppis.

Portti 1/07 -lehdestä luin Vesa-Pekka Hervan novellin Paikka rannalla ja J.K. Miettisen Jäytää -novellin, minkä jälkeen lehti onkin kaluttu loppuun. Paikka rannalla tuntui liian pitkältä ja laimealta, mutta Miettisen teksteistä olen tähän mennessä aina pitänyt eikä myöskään Jäytää pettänyt. Teksti on napakka, koukuttava ja yllättävä, ja lopulta hiukan kummalta kuulostava otsikkokin sopii tarinaan täysin.

Luin loppuun pitkään kesken olleen Pablo Nerudan runokokoelman Meren ja yön portit. En ole varsinaisesti runoihmisiä enkä missään nimessä osaa analysoida niitä millään vähänkään käsitettävällä tavalla, mutta silloin tällöin tykkään lukea niitä ja antaa mielen assosioida ihan mitä se tykkää, ymmärtämistä en yleensä jaksa yrittää. Näistä en pitänyt mitenkään hirveästi, muutama kolahtava oli eksynyt joukkoon, mutta useimmat eivät koskettaneet millään tavalla. Mutta onhan tästä pakko pitää:

Haluan että sanassa
näkyisi karkeus,
raudankarvainen suola,
maan
hampaansa katkonut voima,
niiden veri jotka puhuivat
ja niiden jotka eivät puhuneet.

Tahdon nähdä janon
tavujen sisällä:
tahdon koskettaa tulta
joka piilee ääneen:
tahdon tuntea huudon
pimeyden. Tahdon
sanoja niin karheita
kuin neitseelliset kivet.

(Ote runosta Sana)

Tällä hetkellä minulla on kesken Nabokovin Lolita, joka vaikuttaa kerrassaan mainiolta, vaikka olinkin hiukan ennakkoluuloinen.