Veristä siirappia

Sainpas luettua John Christopherin kirjan Tripodien aika. Tätä ei olekaan pitänyt lukea kuin vasta kymmenen vuotta, kun eräs kaverini luki sen ja tykkäsi siitä. Sitten unohdin kirjan ihan totaalisesti, kunnes pari kuukautta sitten poimin sen kirpputorilta, ja nyt olen sitten lukenut myös. Tässä on oikeastaan kolme kirjaa yksissä kansissa, trilogian osat Viimeinen tukikohta, Lyijykaupunki ja Tulinen pyörre.

Maapalloa hallitsevat kolmella jalalla koikkelehtivat valtavat metallihirviöt, tripodit. Ne ovat alistaneet ihmiset valtaansa hallitsemalla heidän ajatuksiaan päähän kiinnitettävien kappien avulla. Muutama poika ei kuitenkaan halua alistua tähän vaan lähtee etsimään vapaiden ihmisten pientä siirtokuntaa, joka tappelee systeemiä vastaan. Sitten seuraa kunnon poikien seikkailukirjameininkiä, kun ollaan urhoollisia ja säntäillään ongelmasta toiseen ja tietysti selvitään niistä kaikista, vaikka välillä ollaankin äkkipikaisia. Ydinjoukossa on tietysti yksi kuumakalle, joka on päähenkilö, yksi kiistakumppani, josta tuleekin ystävä, yksi fiksu nörtti ja yksi tasaisen rauhallinen ja velvollisuudentuntoinen. Kuinkas muutenkaan.

Mutta siitä huolimatta, että kirja tuntuu välillä tarkoitetun nimenomaan nuorten seikkailuhötöksi, tämä on ihan ehtaa scifiä. Kuvaukset tripodien kaupungista ovat miellyttävän omituisia ja laji tuntuu oikeasti vieraalta. Mielelläni tämän luin.

Ursula K. Le Guinin Taivaan työkalu on nyt luettu, ja nyt minulla ei taas olekaan kirjastosta mitään luettavana. Paitsi yksi origamikirja, mutta sitä en meinannut lukemalla lukea, vaan lähinnä selailla, ajattelin ihan huvin vuoksi kokeilla taitella pari paperia, kunhan ennätän.

Le Guin kirjoittaa totutusti hyviä kirjoja, ja hyvä oli tämäkin, vaikkakaan ei mielestäni ihan parhaimmistoa häneltä. Mutta Ursula-täti kirjoittaa kyllä huonoimmillaankin paremmin kuin monet muut parhaimmillaan. Joka tapauksessa tässä George Orr näkee unia, jotka muuttavat todellisuutta ja on ainoa, joka aamulla muistaa, että asiat ovat olleet eri tavalla. Hän haluaa päästä eroon tästä pelottavasta ominaisuudesta ja menee unitutkija tohtori Haberin luo, mutta yrittääkö Haber auttaa häntä vaiko käyttää häntä omien päämääriensä saavuttamiseen?

Ainakin minä tunsin suurta sympatiaa Orria kohtaan, joka oli joutunut yhteiskuntajärjestelmässä puun ja kuoren väliin. Helppo samastua. Kirja veti hyvin mukaansa eivätkä tieteelliset selonteot menneet vielä mitenkään liian vaikeiksi. Oikein mukava lukukokemus.


Olen vielä naputellut nanoani, tarina ei ole lopussa vaikka sanamäärä tulikin täyteen. Yritän saada jonkinlaisen lopun tämän kuun aikana tehtyä, toivottavasti ihan parin seuraavan päivän sisällä. Siitä tosiaan lisää sitten kunhan olen saanut sen tehtyä.

Tänään olen ehtinyt vähän siivoilla ja vastaavaa, vaikka kerkesin kyllä myös käymään kaverin kanssa kahvilla, mikä tulikin melkoiseen tarpeeseen tuo juttutuokio. Mutta sen jälkeen laittelin itselleni ihan oikeaa ruokaa, jonkinlaista italialaista keittoa, johon tuli lihaa, parsakaalia, tomaattia ja pastaa ja josta tuli aika hyvää. Suuri osa menee kyllä pakastimeen, hyvä juttu sinänsä, koska eipähän tarvitse sitten joka päivä laittaa ruokaa erikseen. Sitten siivosin keittiön, jonka olin sotkenut aika totaalisesti kokatessani - keittoa tuli niin paljon, että jouduin loppuajasta keittämään sitä kahdessa kattilassa, kun ei ollut yhtä tarpeeksi isoa, ja aika lailla sitä kyllä loiskui sitten hellallekin. Hm, iso kattila onkin yksi niistä jutuista, jotka tästä kämpästä vielä puuttuvat. Pitäisi kai laittaa noita johonkin muistiinkin ja yrittää sitten välillä paikata puutteita kunhan siihen on resursseja. Imuroin myös pikaisesti.

Nyt pitäisi kait kokeilla, saisiko kirjoiteltua vielä vähäsen nanoa eteenpäin. Olisi kiva saada se kokonaan pois päiväjärjestyksestä, että saisi edes jotakin joskus valmiiksikin saakka.

Lukeminen on ollut vähän heikoissa kantimissa jonkin aikaa, mutta nyt sain luettua pari kappaletta Animorfeja, Maanalaisen ja Päätöksen. Näissä ei oikeastaan ollut mitään sen ihmeellisempää kuin muissakaan sarjan kirjoissa. Yeerkit tekevät suunnitelmia ja animorfit sitten heittävät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin. Erilaisiksi eläimiksi muututaan vähän väliä ja hyvin täpäriä pelastumisia riittää. Siinä välissä jaksetaan sitten naureskella Marcon huonoille vitseille ja tuntea eksistentiaalista angstia siitä vastuusta, joka heidän harteillaan on.

Kummallista tässä on vain se, että kaikesta huolimatta näitä kirjoja on kiva lukea. Ei niitä montaa peräkkäin jaksa ennen kuin aivot menevät oikosulkuun, mutta yksi tai kaksi silloin tällöin toimii välipalana ihan kelvosti. Lukeminen on helppoa ja nopeaa, ja sitten jaksaa taas sulattaa jotakin vähän monimutkaisempaakin.

Päätin tänään pitkästä aikaa leipoa pullia, ja tein niin myös. Tosin mokasin. Fiksu veto käydä valmistamaan korvapuusteja ja jättää tarkastamatta ensin, onko kanelia tarpeeksi. Ei ollut. Tein sitten voisilmiä, blah. Olisin halunnut nimenomaan korvapuusteja. No, ehkä nuo syötyä tulee.

Olin varautunut siihen, että Conissa tulee törsättyä rahaa kirjoihin, ja näin todellakin tapahtui. Olen saaliiseen samaan aikaan vähän pettynyt että hyvin tyytyväinen. Minulla oli aika selkeä mielikuva siitä, mitä oikein metsästän, ja niistä jäi monia löytymättä kokonaan, mikä oli hyvin tylsää. En nähnyt niitä ollenkaan millään kirjapöydällä, joten mahdollisuudet hamstrata ne itselleen olivat aika minimissä.

Sen sijaan tein useita sellaisia löytöjä, joita en ollut ajatellut hankkia, ja mukavastihan se kassi täyttyi niistäkin. Mukaan lähti Dan Simmonsin Hyperion ja Endymionin nousu, mikä tarkoittaa sitä, että nyt minulla on kaikki osat tuohon sarjaan ja voin lukea sen läpi putkeen heti, kunhan kerkeän. Löysin Simon Ingsin Rautakalan kaupungin ja Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tyttären, joista pidin lukiessani todella paljon, Ajan Pyörästä mukaan tarttui Käsipuoli. Hekuma-kilpailun antologia oli ihan pakko hankkia ja mukaan lähti myös J. Pekka Mäkelän Alshain sekä Sean Stewartin Kehä. Vielä viimeisillä käteisillä ostin Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruuden sekä Kuilukaupungin molemmat niteet. Fullmetal Alchemistia en valitettavasti löytänyt kuin kaksi albumia.

Kaipa noita lukee jonkin aikaa. Kirjaston kirjojen pino on tällä hetkellä poikkeuksellisen matala, joten pääsen pian lukemaan jotakin muutakin kuin niitä. Ellen sitten lankea lainaamaan lisää. Pitää yrittää hillitä itseään vähän.

Tulipa eilen katseltua telkkarista tuo Maailmojen sota -leffa, jota en ollut aikaisemmin nähnytkään. Tiesin kyllä tarinan suurin piirtein etukäteen, vaikka en ole kirjaakaan lukenut. Muistaakseni Aku Ankassakin on ollut tästä joskus oma versionsa ja muutenkin kuuluisa tarina kyseessä.

Alkuun minulla ei ollut yhtään leffaolo ja aloin katsoa vain siksi, etten jaksanut etsiä tyhjää videonauhaa katsoakseni sen myöhemmin. Ekaan mainostaukoon mennessä olin kuitenkin onnistunut mukavasti pääsemään fiilikseen ja loppua kohden juttu vielä parani, alussa oli ehkä vähän tyhjäkäyntiä. Ihan siistin näköisiähän ne tripodit olivat ja erityisesti tykkäsin punaisista kasvustoista, niistä tuli sellainen kiva maailmanlopun tunnelma.


Eilen kävin myös toisen maailmojen sodan puhelinmyyjiä vastaan. Puolen päivän aikaan olin jo ärissyt kahdelle lehtikauppiaalle ja alkoi raivostuttaa sen verran, että ilmoitin vihdoin haluavani markkinointikiellon, minkä olen meinannut tehdä jo pitkään mutta en ole ikinä vain saanut soitettua. Hähä. Suksikaa suolle kaikki.

Puhelinmyyjien lisäksi minua ovat ärsyttäneet kaikki ne ihmiset, joiden mielestä koirani on liian söpö, kun olen sen kanssa lenkillä. Ei ole ollut yksi tai kaksi kertaa, kun lauma kirkuvia pikkutyttöjä on yrittänyt hyökätä sen kimppuun tai alkanut mankua minulta, että saako sitä silittää. Koira ei itse juurikaan arvosta sitä, että sitä yritettään lähestyä liian nopeasti enkä enää anna lupia sen jälkeen, kun se on muutaman kerran joutunut perääntymään jalkojeni taakse yli-innokkaiden käsien kurotellessa sitä kohti. Tämä on tainnut saattaa minut seudun kakaroiden keskuudessa kusipään maineeseen, mutta oikeasti se ei voisi häiritä minua vähempää.

Tänään joku nainen astui parkkiksella ulos autosta ja päästi oman rakkinsa sieltä juoksemaan vapaasti koirani luokse, vaikka oli huomannut meidät ennen sitä. Olimme jo selkeästi menossa poispäin, kun tämä nainen alkoi selittää ja kysellä koirastani, vaikka olevinani tein selväksi, etten ole kiinnostunut pysähtymään juttelemaan. Vapaana riehuva koira ei halunnut antautua kiinni vaan yritti seurata meitä, ja kiehuin sisäisesti vähän liikaa. Mutta on se nyt kumma, jos ei kadullakaan saa kävellä rauhassa joutumatta idioottien kynsiin. Jep, suolla on vielä tilaa teillekin, hei hei.

Saa arvata kaksi kertaa, olenko kirjoittanut riviäkään sitä tarinaa, jonka sain eilen avattua solmusta päässäni. Jep. En.

Ahdistuin vähän aikaa siitä, että olisin halunnut saada koko tarinan valmiiksi siihen mennessä kun kurssitehtävä pitäisi palauttaa, mutta se ei sitten onnistunut, kun olisi pitänyt kirjoittaa ihan hullua vauhtia. Sitten en saanut aikaan mitään, sitten lopulta lähetin yhden toisen tekstin, joka myös liittyy hämärästi lopputyöhöni. Sitten siivoilin loppupäivän ja lupasin itselleni, että saan tarinan valmiiksi seuraavan tehtävän deadlineen mennessä. Siihen on reilu viikko, joten saatan jopa onnistua tällä kertaa.

Joskus ei vaan huvita kirjoittaa yhtään mitään, siivoaminenkin alkaa tuntua houkuttelevalta siihen verrattuna. Toki toisaalta ihan hyvä niin, sillä muuten en olisi saanut varmaan vieläkään siivottua, ja tällä kertaa tiskialtaassani sentään oli kehittynyt ilmeisesti jonkunlaista elämää, josta en halua tietää yhtään enempää. Imuroin myös. Joten nyt ei pitäisi huomion kiinnittyä enää epäolennaisuuksiin, jotka voisivat tulla minun ja kirjoittamisen tielle. Saapa nähdä, miten tällä kertaa käy.

Eilisiltana katselin leffan Minority Report, vaikka ei juuri silloin tuntunut ihan leffalta, mutta scifileffoja tulee niin harvoin, että ajattelin katsoa. Jäin nopeasti koukkuun ja tykkäsin kovasti. Tulevaisuudessa on kehitetty murhienestosysteemi, koska näkijät osaavat ennustaa murhat ja ne sitten pystytään ehkäisemään. Mutta sitten päähenkilöä aletaan syyttää murhasta, jota hän ei ole aikonutkaan tehdä ja sitten seuraa kaikenlaista. Keksinnöistä oksetuspamppu oli varmaan kaikkein hilpein, mutta pääpiirteissään vaikuttivat ihan sopivan futuristisilta, että tuli sellainen scifivaikutelma. Juoni oli myös sopivan mutkikas kaikkine tulevaisuudenmuuttamisproblematiikkoineen. Hyvä kuva.

Minulla on ollut vaihteeksi teknisiä ongelmia - milloinkas niitä ei olisi. Ostin ehkä kuukausi sitten VHS-DVD-soittimen ja tallennus sillä sujui oikein loistokkaasti siihen saakka, että analogiset kanavat lakkasivat näkymästä. Sen jälkeen onnistuinkin nauhoittamaan pelkkää lumisadetta, vaikka minulta digiboksi löytyykin. Tänään asiaa ihmettelin taas kerran kovasti, mietin jo asentajankin kutsumista hätiin, mutta netistä onneksi löytyi ohjeita. Nyt luulen tajunneeni, miten se pitää tehdä, mutta tällä systeemillä en pysty nauhoittamaan mitään muuta kanavaa kuin sitä, jota katson. Tätäkö se edistys sitten on, muinoin saattoi katsoa ja nauhoittaa yhtä aikaa eri ohjelmia ilman minkäänlaisia ongelmia. Ajastuksen pitäisi sentään toimia, joskaan en ole vielä kokeillut.

En ole tainnut vähään aikaan kertoa luetuista kirjoista, vaikka on niitä kyllä luettu. Minulla on edelleen joku nuortenkirjakausi menossa. Olen lukenut pari Animorphsia, Tuntemattoman ja Paon. Nämä eivät oikein millään tavalla erotu sarjassa, eivät olleet tavallista huonompia eivätkä parempia. Sellaista kivaa höttöä, jota lukee nopeasti eikä tarvitse ajatella. Sopivia välipaloja. Yeerkit keksivät edelleen uusia keinoja vallata Maa ja animorfit taas keksivät uusia keinoja pysäyttää yeerkit. Mukaan mahtuu välillä suhteellisen hilpeitäkin juttuja, kuten se, mikä kaikkia kummastuttanut tuntematon esine lopulta sitten olikaan.

Emily Roddan Hiljaiset metsät aloittaa uuden fantasiasarjan, Deltoran vyön. Deltoran kuningas suojelee valtakuntaansa pahuudelta taikavyön ja sen seitsemän jalokiven avulla, mutta nyt kivet ovat kadonneet ja ne täytyy etsiä. Oli yllättävän kiva lukea pitkästä aikaa oikein perinteistä quest-fantasiaa. Vaikka juttu onkin aika kulunut, välillä näistä seikkailuista vain nauttii. Ärsyttäviäkin juttuja toki oli. Tyyliin se, että matkalaiset ovat tunteneet toisensa alle päivän ja jo puhutaan ystävyksistä, mikä ei ole yhtään realistista. Luulenpa joka tapauksessa, että luen seuraavankin osan.

Turha reissu, mutta tulipa tehtyä. Kävin eilisen paperisodan ihan turhaan ja nyt vituttaa. Onneksi löysin sentään kirjaston poistomyynnistä Karvis-lehtiä.

Olen ihan poikki. Nukuin parin tunnin päiväunet, mutta ei se oikein riitä. Pitänee mennä kohta vaikka ihan nukkumaan, jos tämä elämä tästä tasoittuisi. Se olisi ihan tervetullutta.

Sunnuntaina kävin kaverin luona katsomassa leffan Da Vinci -koodista. Senhän luin ihan vähän aikaa sitten kirjana, ja kun kaveri oli lainannut leffan, päätin käydä vilkaisemassa onko se yhtään parempi leffana kuin kirjana. Enpä varsinaisesti sanoisi, vaikka leffa kestikin vähemmän aikaa. Siinä oli kuitenkin onnistuttu oikomaan ne muutamat vähäisetkin mielenkiintoiset jutut, jotka kirjassa oli, ja oli keksitty ihan ihme lisäyksiä. En suuremmin pitänyt, mutta tulihan nähtyä. En edelleenkään käsitä, minkä vuoksi tuo on niin suosittu.

Olen lukenut L. Frank Baumin Ihmemaa Ozin ja itse asiassa jo palauttanut sen kirjastoonkin. Se oli jännä lukea sen takia, että tarinan pääpiirteittäin tunsi ennestään, vaikka en ollutkaan lukenut. Sama juttu joidenkin satujen kanssa, tai vaikka Kalevalan. Niihin törmää kuitenkin välillä joissakin paikoissa. Ozista olen joskus lapsena kyllä nähnyt teatterinäytelmän sekä jonkun leffaversion. Tarinahan meni niin, että pyörremyrsky lennättää Dorothyn kodistaan Kansasista, ja matkalla Ozin velhoa tapaamaan hän saa kumppaneikseen aivottoman variksenpelättimen, sydämettömän peltimetsurin ja pelkurileijonan. Minä pidin kirjasta, joskin minusta Dorothy oli aika tylsä halutessaan heti vain takaisin kotiin, vaikka oli päässyt mitä kiehtovimpaan maailmaan. Olin muiden teosten vaikutuksesta olettanut, että Dorothyn kengät olisi tehty rubiinista, mutta ne olivatkin hopeaa. Jostain syystä pidin sitä mielenkiintoisena.

Olen lukenut myös Akira-sarjakuvista kolme ensimmäistä albumia. En ole vielä ihan tullut tulokseen siitä, pidänkö vaiko en. Tai siis pidän, mutta pidänkö niin paljon, että jaksan lukea koko sarjan, se on toinen juttu. No, lainaan pari seuraavaa ja katson, alkaako tarina käynnistyä kunnolla. Piirrosjälki on tässä ainakin kivaa, ei niin perinteisen mangamaista. Piristävää on myös se, että päähenkilöstä ei ole tehty mitään maailmanpelastajasankaria, vaan hän on ihan tavallinen. Itse asiassa Kaneda ei näytä haluavan tehdä mitään muuta kuin ajaa prätkällä, vetää huumeita ja iskeä tyttöjä. Mutta silläkin keinolla pystyy näköjään sekaantumaan asioihin, joista olisi parasta pysytellä erossa.

Pitkästä aikaa olen mainiossa lukuvireessä. Robin Cookin Soluhautomo meni muutamassa päivässä ja se on erikoista ottaen huomioon sen, miten laiskasti olen lukenut viime aikoina. Kirjapino kasvaa, koska lainaan kirjoja yhtä paljon kuin ennenkin, mutta nykyään joudun uusimaan lainoja jatkuvasti. Pitäisi pitää joku lukupyrähdys.

Ajattelin tehdä tuosta kirjasta yhden kirjoituskurssitehtävän, joka liittyy tarinan jännitteisiin. Varmasti sopiva kirja siihen tarkoitukseen, sillä jännitteitä on paljon ja erilaisia. Jos jaksaisin kirjoittaa tänään, saisin huomenna tuon sentään palautettua kirjastoon ajoissa. Saas nähdä. Ainakin sain vihdoin tiedostot kopioitua sähköpostistani tälle koneelle, joten ehkä voisin keskittyäkin vaihteeksi kirjoittamiseen - tähän mennessä aika iso osa ajasta on mennyt tuohon tiedostojen siirtelyyn. Jos iskisi kunnon innostus saada kaikki tehtyä saman tien, pitäisi laittaa ikivanhan koneeni keskusyksikkö hetkeksi vanhaan koneeseen kiinni ja ottaa sieltä vielä ne pari tarinaa, jotka jäivät edellisessä muuttohässäkässä, kun se meni ihan säätämiseksi. Sitten ei tarvitsisi enää tehdä sillä koneella mitään, ja se olisi erittäin mukavaa, koska tuskaisemmin toimivaa rakkinetta on vaikea kuvitella.

Mutta siis Soluhautomosta. Tämä kirja on itsenäinen jatko-osa kirjalle Shokki, jonka olen myös lukenut ja josta pidin, mutta mielestäni tämä on parempi, jostain syystä. Parkinsonin tautia sairastava poliitikko sekä biotekniikan tutkijanero tekevät salaisen sopimuksen, jonka on tarkoitus hyödyttää molempia, mutta asiat eivät mene putkeen tai edes sinne päin, vaan asiaan sotkeutuu kaikenlaisia yllättäviä tahoja.

Cook kuvailee uskottavasti teknologiaa, jollaista ei vielä ole, ja luovii poliittisellakin kentällä sujuvasti. Ja uskonnollisella - tähän soppaan saadaan sekoitettua kaikki Torinon käärinliinasta alkaen. Ja sehän toimii. Voin suositella.

Jospa seuraavaksi saisi aloitettua Kuolleet sielut.

Olen saanut luettua aika nihkeästi viime aikoina, mutta pari kirjaa sentään pääsen tänään viemään takaisin kirjastoon, kunhan lähden kohta liikenteeseen. Ihan epäinhimillinen aika herätä, mutta ei voi mitään. No, ehkä tästä herään vielä.

Animorphs-sarjaa tuli vaihteeksi luettua yhden osan verran, Muutos oli lukuvuorossa. Pidin tästä kirjasta, siinä oli harvinaisen paljon syvyyttä tämän sarjan kirjaksi, kun Tobias joutuu pohtimaan, tahtoisiko todellakin olla jälleen ihminen, jos saisi siihen tilaisuuden.

Sarjakuviakin olen lukenut, Ilkka Heilän B. Virtasen konttorikirjan. Hauskoja strippejä konttorin elämästä, pani muutamaan otteeseen naurahtelemaan. Piirrosjälki on simppeliä mutta toimivaa.

Ääh, onko siitä taas oikeasti noin pitkä aika, kun olen päivittänyt viimeksi, vaikka juuri päätin, että alan taas olla ahkerampi. Mutta jotenkin silloin, kun kaikkein eniten pitäisi selvitellä ajatuksia, se lipsuu mielestä koko ajan. Enkä minä oikein mitään ihmeitä ole edes saanut luettua.

Kengännauhatkin katkesivat tänään, kun olin menossa iltalenkille. Vaelluskengistä, jotka ovat ehdottomasti parhaat kengät kävelemiseen, ja koska kävelen lenkkejä kolme kertaa päivässä, en voisi kuvitella elämää ilman niitä. Toivottavasti muistan ostaa sopivat nauhat heti huomenna, muuten odotettavissa on rakko johonkin kohtaan jalkaa.

George Orwellin Vuonna 1984 on nyt luettu loppuun. Kyseessä on häijy tulevaisuusdystopia, eikä se muutu yhtään vähemmän häijyksi, vaikka visio ei toteutunutkaan. Winston elää yhdyskunnassa, jossa Isoveli valvoo kaikkea ja ajatustenkin tasolla tapahtuvasta uskottomuudesta rankaistaan. Puolueella on keinot lytätä ihminen ja koota hänet kappaleista uudelleen, ja teoksen psykologinen puoli onkin aika mielenkiintoinen. Hyvä kirja.

Roald Dahlin Nahka ja muita novelleja on toinen kirja, jonka olen tässä saanut luettua, ja se hupenikin todella nopeasti, sillä oli nopea ja koukuttava lukea. Novellit ovat aina jollain tavalla häijyjä ja kieroja, ja joissain tapauksissa niille on pakko nauraa vahingoniloisesti. Aivan ihana kokoelma, harmi viedä takaisin kirjastoon.

Justin Richardsin kirja Tikittävä painajainen oli kiva. Doctor Whota kirjallisessa muodossa, hauskaa. Sarjasta tykkään, olen löytänyt sen vasta tänä kesänä. Tohtori ja Rose saapuvat Lontooseen joskus 1920-luvulle ja siellä on kaikkea kivaa kellopeliolennoista ja salaliitoista lähtien. Koukuttava ja nopeasti hotkaistava.

Luin sen, kun Victor Hugon Kurjat alkoi käydä vähän raskaaksi. Hyvä kirja, mutta semmoinen, jota lukiessa syö mielellään myös välipaloja.


Juon jääkahvia. Keskellä yötä. Tässä kuumuudessa voi nukkua kuitenkaan, yhtä hyvin voin vaikka yrittää kirjoittaa. Olen saanutkin jo yhden sivun tekstiä aikaan. Ei väsytä tippaakaan, paitsi sillä tavalla, jonka helle minulle aiheuttaa. Sitä paitsi huomenna on noustava sen verran aikaisin, että saattaisi olla kaikkein fiksuinta olla ylipäänsä ollenkaan menemättä petiin. Katsoo nyt, miltä tuntuu parin tunnin päästä.

Philip Reeven Kävelevät koneet on nyt luettu. Pidin kovasti, vähän erikoisempaa scifiä vaihteeksi. Tässä ei pyritä sinne iänikuiseen avaruuteen, vaan keskitytään selviämään maan pinnalla.

Selviytyäkseen hengissä kaupunkien on ollut pakko nousta juuriltaan ja lähteä liikkeelle, ja sitten ne suuntaavat sinne tänne ja syövät toisiaan. Tällä kaupunkidarwinismilla on vastustajansakin, Kulkemisenvastainen liitto, jolla on oma alueensa, jonne kaupungeilla ei ole asiaa.

Näissä komeissa kulisseissa seurataan, kuinka harjoittelija Tom sekaantuu vahingossa erääseen välienselvittelyyn ja joutuu paiskatuksi epämiellyttäviin tapahtumiin, joiden aikana selviää, että Lontoo on löytänyt jotakin hyvin vaarallista.

Vaikka kyseessä on nuortenkirja, tässä ei siloitella turhia, vaan porukkaa lakoaa tasaiseen tahtiin ja rumilla tavoilla. Henkilöiden puolesta joutuu oikeasti jännittämään.

Minua kiukutti ainoastaan se, että joissakin kohdissa teksti on aivan käsittämättömästi preesensissä ilman, että sille on mitään syytä, ja se vaihtuu ihan kesken kohtauksen taas imperfektiin. Äyh.

Tälle on jatkoakin, täytyy pitää silmät auki sen varalta.

Ehdinpäs sittenkin pudottaa Joenpolven kisaan menevän novellini postilaatikkoon. Deadline oli 10. päivä, joten en minä tietysti jättänytkään tätä ollenkaan viime tinkaan. Viime yönä joskus kolmen aikaan printtailin tekstiä ja tihrustin sitä puoliunessa. Ja nyt koskee päähän.

Ei jaksa mitään. Tästä tulee selvästi yksi niistä päivistä enkä jaksa edes välittää. Menen parvekkeelle lukemaan Käveleviä koneita, tai jotain vastaavaa.

Tuosta kirjasta muuten tarttui silmiin hauskin lause vähään aikaan.

...ja paikalla oli myös rivi insinöörejä, jotka valkoisesta kumista tehtyine, hupullisine asuineen näyttivät viimeistä huutoa olevilta pyyhekumeilta.

(Philip Reeve: Kävelevät koneet)

Tämä päivä ei näytä juuri paremmalta kuin eilinen. Ihan alussa näytti, sain vihdoin sen postin, jota olin odottanut jo eilen. Hyvä. Tosin sain samalla myös tv-lupamaksun, varmaan ihan vain ettei olisi liian kivaa. Aamulenkillä alkoi kuitenkin taas ärsyttää, mahdollisesti siksi, että satutin jalkani. Sen lisäksi piti selvitä erityisen sinnikkään lehtikauppiaan ja kenkkuilevan hissin kanssa.

Eikä missään koko maapallolla tunnu olevan sellaista skanneria, jota voisin käyttää. Piirtelin eilen vähän köyhiä sarjakuvia ja niitä olisi kiva ladata tänne naurettaviksi, mutta se ei nyt oikein onnistu. Skannerillinen pääkirjasto aukeaa vasta kuukauden kuluttua remontista.


Miten vain, luin viime yönä loppuun Alastair Reynoldsin Kuilukaupungin. Suomeksi opus on jaettu kaksiin kansiin, koska on sen verran paksu, ja minä sain onneksi molemmat osat kerralla eikä joutunut pitämään ilkeää taukoa. Kuilukaupunki on nimittäin sen verran hyvä kirja, että sen haluaa lukea kerralla.

Tanner Mirabel jäljittää erästä miestä tappaakseen hänet ja päätyy Kuilukaupunkiin. Ja Kuilukaupunki on miljöinä yksi onnistuneimmista kaupungeista, mistä olen lukenut. Sen vääristyneet rakennukset ja kaapeliautot pystyy näkemään silmissään ja paikan yhteiskuntarakenne tuntuu realistiselta ja toimivalta. Tylsistyneet ja julmat etuoikeutetut ovat räikeä vastakohta Tunkion asukkaille ja jotenkin sopii kuvaan, ettei jälkimmäisistä juuri edes kerrota mitään. Heistä ei vain välitetä.

Kirjan edetessä päässä nakutti jatkuvasti kysymys siitä, miten ihmeessä Sky Haussmann liittyy mihinkään, sillä se vaikutti pitkään irralliselta joskin kiinnostavalta sivupolulta. Lopulta tuokin palkitaan, mutta ei se siihen lopu. Lopetusta en olisi voinut arvata millään ja se oli hyvä.

Jeh, ehdottomasti lisää Reynoldsin kirjoja minulle, kiitos.

Pitänee käydä kirjastossa tänään samalla, kun käyn hoitamassa muitakin asioita.

Laukku lienee pakattu, samoin reppu. Vielä pitäisi vain malttaa hetki istua paikoillaan, jotta ei tarvitsisi istua pysäkillä. Vaikka lähdenkin taas liian aikaisin. Minulla on joku myöhästymissyndrooma, kammoan myöhästymistä ihan liikaa, joten olenkin yleensä aina etuajassa, varsinkin silloin, kun olen menossa jonnekin pitemmälle. Nyt yritän päästä viikonlopun viettoon.

Eilisiltana lukaisin loppuun Mikael Niemen kokoelman Nahkakolo. Minä tykkäsin, suurimmaksi osaksi. Vinksahtanutta scifiä ei ole yhtään liikaa, ja tässä oli ihan kiitettävästi huumoriakin. Ei tosin aina ihan minun tyyppistäni. Esimerkiksi Big bang -juttu ei naurattanut tippaakaan, vaikka ajatus maailmankaikkeuden syntymisestä kylmämakkarasta onkin aika häiriintynyt. Lähinnä fiilikseksi jäi lattea "No just joo", eikä kerronnan tasokaan kovin korkealle tuossa noussut.

Tämän lisäksi Tauko ja Stop onnistuivat ärsyttämään minua suunnattomasti puhuttelutyylillään. Kertoja koettaa jutella lukijalle, mitä minä inhoan aika paljon. Hitto, kerro vain se tarina ja anna minun lukea rauhassa äläkä häiritse, kertoja hyvä.

Mutta muuten tässä oli aika helmiäkin. Yleinen tuntuma jäi siis reippaasti plussan puolelle ja voisi tämän joskus lukea vaikka uudestaankin.

Minä olen huono avaamaan virallisen näköisiä kirjeitä. Niissä ei ole ikinä mitään mukavaa, ja laskut ovat vain yksi monista harmeista. Niinpä varsin usein huomaan sysiväni niitä syrjään ja päätän avata ne vasta, kun olisin syönyt, lukenut yhden luvun, tehnyt ylipäänsä jotakin, koska en juuri silloin halua turmella hyvähköä mieltäni. Liian usein myös unohdan postit kokonaan pariksi viikoksi ja sitten kiroilen, kun maksupäivä onkin jo huomenna tai jotain vastaavaa.

Tänään oli pakko vihdoin käydä aukomaan noita kuoria. Aha, puhelinlasku, kiva jee, minäkin tykkään teistä. Mutta pahempaa oli taas yksi virallinen täytettävä lomake. Tarkastamme asumistukenne, täyttäkää tämä lomake. No, aikaa on vielä viikko. Mutta. Nimenomaan lomakkeita minä en voi sietää. Juuri kun pääsin yhdestä härdellistä eroon, en millään jaksaisi seuraavaa.

Jonkin aikaa meni vain velloessa tuossa ei pysty -tilassa, mutta lopulta potkin itseni kauppaan. Nälkäisyys vain pahentaa tilannetta, parasta siis syödä. Lueskelin samalla taas yhtä Animorphs-kirjaa, 11. osaa eli Unohdettuja. En jaksanut lukea yhtään mitään älykkäämpää. Vähitellen tarinaan upotessa alkoi angstikin hellittää vähän. Onnistuin manipuloimaan itseni tiskaamaan sillä porkkanalla, että saan sen jälkeen teetä ja jäätelöä. Niitä syödessä kirja kerkesikin jo loppua. Näissä läpysköissä ei pitkään mene.

Noh, lomake on edelleen hoidettava huomenna, mutta ehkä pystyn selviämään sen kanssa, jos mitään muuta ei enää satu. Asiat paranevat aina kummasti, kun saan nenäni alle ruokaa ja kirjan.

Applegaten Unohdetut oli sarjassaan yllättävänkin synkkä kirja. Animorfeille nyt aina sattuu ja tapahtuu juttuja, jotka eivät ole ihan mukavia, mutta tässä aloin ensimmäistä kertaa miettiä, että mahtaako tämä loppua hyvin. Toki arvasin niin käyvän, mutta jossakin vaiheessa se näytti melko mahdottomalta. Tällainen ei sinänsä häiritse minua, pidän jännittävistä, synkistä ja pelottavistakin kirjoista, mutta en osannut odottaa sitä tältä sarjalta. Ihan piristävää kyllä. Sademetsässä olisi muuten mielenkiintoista päästä joskus käymään, myös tämän lukemisen jälkeen.

Kirjojen, lehtien ja sarjakuvien myyntipisteitä oli vähän joka puolella ja ne olivat toinen toistaan houkuttelevampia. Ensimmäinen tehtävä oli kartoittaa, mikä piste oli missäkin ja mitä niistä sai, ja mihin hintaan. Pari kirjaa tuli ostettua siinä välissä ja noin kolmeakymmentä harkittua erittäin vakavasti. Vaeltelu pöydästä toiseen oli samaan aikaan niin ihanaa ja niin turhauttavaa. Minä haluan tuon, tuon, tuon, tuon ja tuon… ja tuokin olisi niin kiva… ja tuo… Ja silti rahallinen tilanne sallii vain rajallisen kirjamäärän hankkimisen. Se pakotti tekemään erittäin epämiellyttävää karsintaa, joka pudotti ensimmäisenä hankintalistalta kaikkein uusimmat teokset.

Olin valmistautunut tähän mieluisaan urakkaan lukemalla ahkerasti Portin ja Spinin kirja-arvosteluja, joiden perusteella teoksista voisi päätellä jotakin. Tämä osoittautui tarpeettomaksi, koska tein tänäkin vuonna ostokseni näppituntumalta enkä löytänyt mistään Michelle Paverin Henkivaeltajaa, jota olin ajatellut katsella, kun se näytti niin houkuttelevalta Portin arvioissa. Voi olla, että sitä oli saatavilla, mutta siinä tapauksessa se on hukkunut lukuisien muiden kirjojen joukkoon.

Ajan pyörä –kokoelmani karttui 22. osalla eli Hämärän tienhaaralla. Kaikki muut myytävänä olevat osat omistin jo ennestään. On harmillista, ettei 13. ja 14. osaa tunnu saavan yhtään mistään, mutta jatkan metsästystä. Muutama muukin aukko rivistössä on vielä. Kirjailijahan oli Robert Jordan.

Simon Ingsiltä ostin kirjan Kuuma pää, etupäässä siksi, että pidin todella paljon Rautakalan kaupungista ja halusin lukea häneltä jotakin muutakin. Tad Williamsin Lauluja kuusta ja tähdistä oli ihan pakollinen ostos, koska olen todella kuokussa Varjojen marssiin. Mukaan päätyi myös Jonathan Lethemin Musiikkiuutisia sekä Iain Banksin Syyllisyys. Ainakin musiikkiuutisista olen kuullut positiivista palautetta.

Portti-kirjojen sarjaan kuuluvia novellikokoelmia lähti mukaani kolme kappaletta. Pasi Jääskeläisen Missä junat kääntyvät, Heikki Ojan Jäinen lohikäärme sekä Ursula K. Le Guinin Sisämeren kalastaja. Ajattelin, että voisin lukea vähän enemmän novelleja.

Enkunkielisten pinosta naarasin Parke Godwinin kirjan Robin and the king sekä Robert Silverbergin toimittaman kokoelman Legends. Olen aina tykännyt erittäin paljon Robin Hood –tarinoista ja jälkimmäisessä kokoelmassa oli nimekkäitä kirjoittajia kuten Stephen King, Orson Scott Card sekä Raymond Feist. Robert Silverbergin nimi ei sano minulle mitään, mutta kaipa se hyvä on.

Sarjakuvatkaan eivät välttyneet hyökkäyksiltäni täysin, vaan ostin Liikkuvasta linnasta kolme ensimmäistä osaa. Tarkoitus oli ostaa myös se neljäs ja viimeinen, mutta mietin niin kauan, että ne olivat menneet kaikki. Harmillista, mutta kaipa minä saan sen käsiini jotain toista kautta.

Saalista ei voi siis sanoa millään muotoa kehnoksi, vaan olen oikein tyytyväinen. Toisaalta monta kiintoisalta näyttävää kirjaa jäi hankkimatta, minua himottivat erityisesti Naurujen maa, Harmin tiellä, Troikka ja Kehä. Harmin tiellä olisi päätynyt vihreään luistinkassiini, mikäli nekin eivät olisi loppuneet kesken.

Nyt pitää ihan oikeasti raivata kirjahyllyihin tilaa. Mitähän kirjoja työntäisi yläkaappiin pois tieltä? Luultavasti tyhjennän sen hyllyn, jolla on muutama Serbiasta hankkimani enkunkielinen teos sekä erittäin sekalaista kirjaston poistomyyntikärrystä kannettua sälää.

Viime yönä minun oli tarkoitus katsoa joku myöhään tuleva kauhuleffa, jonka nimeä en enää muista, jos vain olisin vielä hereillä. No, minä olin. Leffaa en kuitenkaan katsonut, sillä se oli täysin pyyhkiytynyt mielestäni. Luin.

Vladimir Nabokovin Lolita onnistui haihduttamaan päästä kaiken muun. Lopetin lukemisen puoli kolmen aikaan yöllä, ihan vain siitä syystä, että kirja loppui. Muuten en varmaan olisi saanutkaan sitä laskettua käsistäni.

Olin kuullut aika paljon Lolitasta ennen kuin sain sen käsiini. Kirja ei varsinaisesti houkutellut lukemaan. Se painos, mikä minulla on, on iljettävän kirkkaanpunainen ja muutenkin ankean näköinen, ja kaiken kruunaa nimilehdellä oleva isoäitini nimmari vuodelta -60. Kirja päätyi haltuuni äitini hyllystä ja ihan vain siksi, että olin utelias lukemaan teoksen, jota oli kehuttu niin paljon. En kuitenkaan odottanut pitäväni siitä itse suuremmin.

Kirja kertoo, kuten melkein kaikki varmaan tietävätkin, aikuisen miehen hullaantumisesta nuoreen tyttöön. Kertoja on samaan aikaan sympaattinen ja ällöttävä, ja ihan sairaalloisen mielenkiintoinen hahmo. Myös hänen rakastettunsa, Lolita, herättää monenlaisia tunteita. Välillä häntä käy sääliksi, välillä hänet tekisi mieli kuristaa. Teos pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, lue.


Välipalana hotkaisin myös Applegaten Androidin. Kyseessä on Animorphs-sarjan 10. osa. En osaa selittää, mikä näissäkin kiehtoo, ehkä kaiken yksinkertaisuus ja helppous, nopealukuisuus. Luen mielelläni nuortenkirjoja. Androidin parasta antia oli mahdollisesti kohtaus, jossa Marco morfaa hämähäkiksi. Se onnistui herättämään ihan aitoa öllötystä. Lopun koirakohdalle ei voinut olla sulamatta.