Veristä siirappia

Steven Hallin Haiteksti on ollut minulla pitkään lukujonossa, olen lainannut kirjan ystävältäni ja ajatellut aina, että pitäisi tuokin lukea ja palauttaa, ja silti se on pyörinyt pitkän aikaa tuossa pöydällä odottelemassa. Aina on ollut joku kirjaston kirja tai jotakin muuta kesken. Mutta niin, nyt se on luettu, vaikka vähän arastelinkin sen aloittamista, kun olin saanut sen käsityksen, että se olisi vähän hankalalukuinen.

Lukeminen alkoi hitaasti, muutamaan kymmeneen ensimmäiseen sivuun meni päiväkausia, kun keskityin enemmänkin nanon kirjoittamiseen kuin minkäänlaiseen lukemiseen. Sitten eilen nappasi. Aloin lukea ihan oikeasti, ja kappas, tänä aamuna seitsemältä kirja oli luettu loppuun. Nukuinko tuossa välissä? En. Yritin kyllä, mutta nanowrimon kirjoittaminen ja kirjan lukeminen houkuttelivat liikaa, en saanut unta, kun himottivat niin paljon, ja tätä ei olekaan tapahtunut pitkään aikaan, joten niin minä annoin periksi. Kai sitä joskus joutaa valvomaankin. Ja niin minä sitten kirjoitin ja luin, kirjoitin, luin luin luin ja sitten se kirja olikin jo lopussa. Jollakin tavalla nämä kirjoittaminen ja lukeminen ruokkivat toisiaan, ja oikeastaan koko viikonloppu onkin mennyt tekstien parissa tavalla tai toisella.

Haiteksti. Tässäpä on muuten kirja, josta on todella vaikea sanoa yhtään mitään. Mutta hankalalukuinen se ei mielestäni ollut, ei tippaakaan, vaikka tietynlaista perustavanlaatuista ajatusten nyrjäyttämistä vaatikin. Tekstiä luki kuitenkin helposti, ahmimalla, eikä minulla ollut minkäänlaisia vaikeuksia seurata juonta tai henkilöiden ajatuksia tai logiikkaa. En halua sanoa kirjasta varsinaisesti mitään, koska sen idea on jotakin, mitä ei vain voi selittää, se pitää lukea itse, mutta kirja oli hauska, jännittävä, romanttinen, älykäs, yksinkertaisesti hyvä.

Kun unettoman yön jälkeen suljin Haitekstin, minulla oli erikoinen olo muustakin syystä kuin unenpuutteesta, itse asiassa olo oli hyvinkin pirteä, mitä siihen tulee. Joillakin teksteillä on vain sellainen vaikutus, että tuntuu kuin olisi lyöty vasaralla päähän. Jokin ajatuksissa niksahtaa, kääntyy ihan uusille urille, ja tajunta räjähtää. Ai, näinkin voi ajatella?

En muista, että olisin pitkään, pitkään aikaan kokenut tätä vasaralla päähän -oloa, mutta tämän kirjan aikana se kolahti aika lailla kovaa. Olo oli kirjan jälkeen kuin olisin oksentanut itsestäni ulos muutaman luxofaagin. Jos haluatte ymmärtää vertauksen, lukekaa kirja. Lukekaa muutenkin. Lukekaa!

Ehkä tästä avartavasta lukukokemuksesta johtuen, ehkä ihan vain siksi, että minulla on ollut aikaa ja kerrankin oikeasti mukavalta tuntuva viikonloppu, olen myös saanut tekstiä aikaan ihan hulluja määriä. Nanowrimo itsessään on tietysti yksi hullu tempaus, mutta sen sisälläkin tämä viikonloppu on ollut ihan käsittämätön sanamäärän kannalta. Olen kirjoittanut eilen ja tänään vähän yli kymmenentuhatta sanaa, viidesosan koko nanosta. Tähän asti teksti oli edennyt suunnilleen tasaista tahtia, mutta nyt tuli kyllä ihan kiva spurtti, eikä ole tarvinnut yhtään pakottaa tekstiä. Minulla on hirveä himo kirjoittaa, ajatukset päässäni vaativat päästä purkautumaan näytölle. Toivottavasti kerkeän ensi yönä nukkumaan, kyllä kai, eivät tällaiset puuskat yksinkertaisesti pysty kestämään pitkään. Huomenna minulla on luultavasti ihan väsynyt olo ja takki tyhjänä. Mutta kaipa sen kestää tämmöisen viikonlopun jälkeen.

Sain vihdoinkin luettua Usvan satunumeron, joka ilmestyi jo kesällä. Hieno numero on taas kerran saatu koottua. Pidin kaikista tarinoista, mutta erityisesti mieleen jäi Marika Riikosen Kokoelman helmi, hillitön uusintaversio Tuhkimosta. Niin, minkäs takia se prinssi Tuhkimoon oikein rakastuikaan...

Minulla on hirveä kasa lehtiä odottamassa lukuvuoroaan, kun yleensä tulen työntäneeksi ne syrjään ja odottamaan, että luen ne "myöhemmin". Mutta nyt, kun sain viimeiset kirjaston kirjat alta pois, aloin vihdoin madaltaa tätä pinoa ja päätin aloittaa loppupäästä, jotta pääsen edes valheellisesti ajan tasalle. Viimeisin Portti ja Spin on nyt sitten luettu ja sisäistetty, ja niiden myötä tuli taas luvattoman iso pino niitä kirjoja, jotka haluan lukea joskus. Kirja-arvostelut herättävät liikaa kiinnostusta.

Novelleista minulle jäi mieleen erityisesti Portti 2/2008 numerossa ollut Timo Surkan Hiekalla täytetty laatikko. Tarinassa oli jatkuvasti aidosti häiritsevä tunnelma ja pahaenteisyys oli käsinkosketeltavaa. Kuitenkin aika pitkälti sai myös leikkiä sillä, onko päähenkilö täysin mielenvikainen, joskin minä olen taipuvainen uskomaan, että ei ollut. Ehkä siksi, etten erityisemmin pidä lapsista. Kenties juuri tuo seikka tekikin tästä novellista minulle niin iskevän, parinkymmenen sivun mitta hujahti kuin siivillä.

Äsken lähtivät ääneni Atorox-ehdokkaille, joten lienee aika miettiä tätä vähän aikaa. Tänä vuonna ehdokasnovelleja oli 30 kappaletta ja näistä minä poimin yhdeksän, joita äänestin. Järjestys oli tänä vuonna harvinaisen vaikea päättää, tämä on kolmas kerta, kun olen raadissa mukana ja molemmilla edellisillä kerroilla pari novellia oli selvästi yli muiden. Nyt kärki oli ehkä hiukan leveämpi mutta myös tasapaksumpi, ja vaikka pidin monista novelleista kovasti, se huikea killerinovelli, joka olisi jättänyt haukkomaan henkeä, puuttui. Iloisena asiana huomasin myös, että tänä vuonna puuttui se jumbo, jonka päätymistä listalle en olisi pystynyt ymmärtämään.

Tasaisuudesta huolimatta voittaja löytyi suhteellisen nopeasti, mutta sijat 2-7 olivat niin tasaisia, että olisi melkein voinut heittää noppaa. Tekstit olivat hyvin kirjoitettuja ja ehjiä enkä objektiivisesti katsoen saanut niiden välille minkäänlaisia eroja, joten makuasiat nousivat ratkaiseviksi.

Muiden novellien seassa luin myös oman novellini, Karusellin, ihan vain kokeillakseni, miltä se maistuu siellä joukossa. Hiukan pelkäsin, että se tuntuisi hirveän huonolta vertailussa, mutta ei, kyllähän sen luki. En sitä tokikaan äänestänyt, mutta tuli mukava olo kun tajusin, ettei minua hävettänyt sen puolesta.

Julistan urakan omalta osaltani päättyneeksi ja nyt voisin vihdoin käydä tuon kirjaston järkyttävän kirjapinon kimppuun yrittäen madaltaa sitä hiukan.

Tänään kävin vaihteeksi oikein kunnolla penkomassa kirpputoria, ja kyllähän sieltä tuli taas löytöjä tehtyä. Löysin kivan vakosamettihameen sekä -takin, harmaan jakkupuvun ja yhden ruskean hameen - sen kohtaloa en ole vielä päättänyt, että lyhennänkö vai käytänkö kangasta johonkin muuhun, mutta tuollaisena juuri polven alle ulottuvana en sitä kyllä tule käyttäneeksi ikinä. Taas lisää vaatteita muokattavaksi, ja minullahan ei niitä ompelutöitä vielä paljon ollutkaan...

Kirjoja löytyi myös hyvin, kirpparilta ja kirjaston poistoista. Viisi kirjaa kuudella eurolla. Alan olla todella hyvä tässä kirjojen ostamisessa, löydän yleensä aina jotakin kivaa ja yleensä myös kohtuulliseen hintaan.

Atorox-novelleissa olen edennyt J.K. Miettisen Todellinen kenokas -novelliin. En yllättynyt yhtään siitä, että pidin. Voisin varmaan tunnustautua jonkinlaiseksi Miettis-faniksi, ja olen yleensä pitänyt hänen novelleistaan hyvin paljon. Tämäkin oli hyvä ja lopetus jätti sopivalla tavalla vähän häijyn olon.

Kukkien istutus uusiin multiin jatkuu. Minusta on tuntunut koko talven siltä, että minulla on tosi vähän huonekasveja, mutta annas kun kaikki pitäisi istuttaa uudelleen, niin huomaa, ettei se määrä ihan niin vähäinen sitten ollutkaan. Nyt loppui multakin kesken, eli seuraavalla kauppareissulla vaan ronttaamaan lisää ja taas sotkemaan kylppärissä. Pari uutta altakasteluruukkua pitäisi myös hommata, kun nekin pahalaiset loppuu kesken, ja pistokkaita likoaa juurtumassa enemmän kuin osaan laskea.

Jos iso kiinanruusuni ei kuole siihen, miten paljon leikkasin sitä, täytyy todeta, että olipa muuten sitkeä pirulainen. Pahoinpitelin paria muutakin rehua ja nyt odotan mielenkiinnolla, mitä niille tapahtuu. Siivosin samalla koko pianonurkan - käytän pianon päällystä jonkinlaisena kukkapöytänä. Pieni pala kerrallaan ja hitaasti mutta varmasti laitan kämppääni kuntoon.

Atorox-novelleja on tullut luettua jonkin verran, mutta vielä on paljon jäljelläkin. Natalia Laurilan Maitosoturit luin viimeksi ja täytyy sanoa, että en ole ihan varma siitä, mitä ajattelen. Pidin kyllä henkilöistä, mutta varsinaisen idean logiikka tuntui todella omituiselta. Tosin usein pidän omituisista ideoista, mutta se riippuu myös siitä, sopiiko käsittelytapa kyseiseen ideaan. Vaikea tavoittaa mikä, mutta joku minua tässä häiritsi.

Saisi jo lakata paahtamasta. Olen tolkuttoman väsynyt tähän kuumuuteen. Ruokahalu on tipotiessään enkä viitsi tehdä muuta kuin litkiä mustaherukkamehua jäillä ja käännellä laiskasti kirjan tai lehden sivuja. Haluan muuttaa asumaan pakastimeen.

Hauskaa tässä tietysti on se, että puolen vuoden kuluttua minulla on tätä ikävä. Niin se vain menee.

Olen lueskellut kirjastosta lainaamaani Portin numeroa 4/2006. Oma Portin tilaukseni alkoi vasta tämän vuoden ekasta numerosta.

Erityisen kiinnostunut olin lukemaan viime vuoden kisan voittaja-novellin, M. G. Soikkelin Tänä vuonna Mariobadissa. Minun listallani novelli menee luokkaan "tiedän, että tämä on hyvä, mutta minä en silti juuri pidä tästä". Aika paljon lukeneena ja myös arvosteluja lukeneena minulle on kehittynyt jonkinlainen hyvyystutka, joka toimii riippumatta siitä, pidänkö tekstistä itse vaiko en. Idealtaan teksti on mielenkiintoinen ja toteutus on onnistunut, mutta minulle lukijana teksti on liian etäistä, että pystyisin siitä nauttimaan täysillä.

Portin kirja-arvostelut pitäisi kieltää lailla. Nytkin minulla on hirveä hinku saada kymmenisen arvosteltua kirjaa käsiini, ja HETI. Ja lukulistani on jo muutenkin hävyttömän pitkä.

On tämä kamalaa. :D

Hitto kun on KUUMA koko ajan. Inhoan sitä, ettei tätä loukkoa pysty tuulettamaan järkevästi. Parvekkeen oven voi kyllä avata selälleen, mutta ei se mitään auta. Korkeintaan saan muutaman ampiaisen riesakseni. Ikkunat on jo selällään.

En saanut yöllä unta. Oli liian levoton ja hikinen olo. Istuin parvekkeella ja luin Applegaten Kauhujen kitaa, joka oli sopivan kevyttä sulatettavaa. Paistoin lettuja. Piirsin huonon sarjakuvan. Pitäisi harjoitella. Lopulta alkoi tulla vähän viileä yöilmassa pelkässä yöpaidassa ja kykenin menemään nukkumaan vähäksi aikaa, mutta heräsin ihan liian vähän unen jälkeen.

Totesin, että voi jee, nettini ei vaihteen vuoksi toimi. Ensin ajattelin sen olevan vain tavallinen käyttökatkos ja lähdin käymään kirjastossa, jossa pikakoneella sain sähköpostin tarkastettua ja mieltä hiukan rauhoitettua, sillä ei ollut mitään ihmeitä tullut. Lainasin pari kirjaa, ihan vaihteen vuoksi. Kävin kaupassa. Ostin jääteetä. Ostin jääpalapusseja. Ostin jäätelöä. Ja minulla on edelleenkin kuuma.

Kotiin tultuani netti oli ihan yhtä kuollut kuin ennenkin, joten ei muuta kuin ilahduttamaan verkkovastaavaa, joka varmaan jo muistaa minut varsinaisena riesana tämän antiikkirakkineeni kanssa, joka ei sitten ikinä toimi niin kuin pitäisi. Ei ratkaisua. Laitoin jääpaloja tulemaan. Minua kiukuttaa, kun en ymmärrä, miten on mahdollista, että se pussi ihan tosiaan sulkeutuu itsestään, kun sen kääntää ylösalaisin. Järkeni sanoo, ettei se yksinkertaisesti voi toimia ja en uskonutkaan sitä ennen kuin näin itse. Mutta miten? Ääh. Pitää varmaan kysyä mieheltä joskus.

Sitten teinkin todellisen uroteon, eli laitoin vihdoin ja viimein valokuvat kansioihin. Niitä oli kertynyt noin kuuden viimeisen vuoden ajalta, joten urakka ei ollut aivan pieni, vaikka olenkin laiska ottamaan kuvia. Ensin etsin kaikki valokuvat, mitkä tässä kämpässä oli vielä lajittelematta, ja niitä löytyi kolmesta eri paikasta. Mielenkiintoista oli se, että paria kuvasettiä en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Katselin silmät pyöreinä joitakin vaelluskuvia ja mietin, onko kasvomuistini vieläkin huonompi kuin kuvittelen, kunnes hoksasin, että kuvat ovat varmaan mieheni ottamia tai ainakin hänen kamerastaan. Löysin muuten muutaman aika namun kuvan hänestä ilmeisesti vanhojentanssipuvussa. <3 Ja hääkuvat myös. Luoja, siitä on aikaa. Tunnen itseni vanhaksi.

Laitoin hänen kuvansa odottamaan pääsyä omistajansa luokse ja aloin lajitella omiani. Niistä sentään suurimmasta osasta muistin, missä mikäkin oli otettu, joskin muutamien lapinreissujen kuvat tahtovat vähän sotkeutua toisiinsa ja erotin ne oikeastaan vain siksi, että ne olivat eri koteloissa. Toivottavasti meni oikein. Hurja urakka tuommoinen järjestely. Täten teen itselleni lupauksen, että yritän tästä lähtien laittaa kuvat albumeihin sitä mukaa kun niitä kertyy.

Luin sen Kauhujen kidan loppuun. Everworldin kuudes osa. Seikkaillaan vähän hetwanien maassa, missä on kivoja laulavia puita ja semmoista, törmätään Dionysoksen juhliin ja sitten kovasti paetaan Ka Anoria, joka tykkää syödä jumalia. Täsmälleen sopivaa luettavaa tämmöisenä päivänä. Ihan kiva höttökirja tämäkin, jostain syystä oikeastaan tykkään näistä, vaikka sitä onkin vähän noloa myöntää. Toisaalta makuni ei ole ikinä ollut kovin "hyvä", en kuitenkaan välitä kovin paljon, vaan luen juuri sitä mitä haluan.

Spinistä luin Leila Paanasen novellin Jósteinn ja Berglind. Minä tykkäsin tästä aika paljonkin, novelli oli mukava lukea ja mukana oli riittävän suuria tunteita, että juttu pysyi mielenkiintoisena. Oli myös kiintoisa huomata, miten samasta aiheesta voi kirjoittaa ihan täysin erilaisia tarinoita eikä se häirinnyt ollenkaan, että olin joskus lukenut Jenny Kangasvuon Aalto nahan alla -novellin. Sinänsä hassua, että tarinat olivat ilmeisesti saman vuoden Portin kisassa molemmat.


Tuskailin netin kanssa lisää, häiritsin verkkovastaavaparkaa ja sitten yhtäkkiä sainkin asetukset säkällä oikein. Olisi tehnyt mieli iskeä päätä pöytään - miksi en kokeillut tuota ennen kuin kävin kyselemään? No, toisaalta edellisellä kerralla se EI toiminut, vaan vaadittiin muita toimenpiteitä. En tykkää tästä koneestä, mutta valitettavasti ilmankaan ei voi olla.

Plääh, kuuma ja pitäisi mennä iltalenkille.

Kirjojen, lehtien ja sarjakuvien myyntipisteitä oli vähän joka puolella ja ne olivat toinen toistaan houkuttelevampia. Ensimmäinen tehtävä oli kartoittaa, mikä piste oli missäkin ja mitä niistä sai, ja mihin hintaan. Pari kirjaa tuli ostettua siinä välissä ja noin kolmeakymmentä harkittua erittäin vakavasti. Vaeltelu pöydästä toiseen oli samaan aikaan niin ihanaa ja niin turhauttavaa. Minä haluan tuon, tuon, tuon, tuon ja tuon… ja tuokin olisi niin kiva… ja tuo… Ja silti rahallinen tilanne sallii vain rajallisen kirjamäärän hankkimisen. Se pakotti tekemään erittäin epämiellyttävää karsintaa, joka pudotti ensimmäisenä hankintalistalta kaikkein uusimmat teokset.

Olin valmistautunut tähän mieluisaan urakkaan lukemalla ahkerasti Portin ja Spinin kirja-arvosteluja, joiden perusteella teoksista voisi päätellä jotakin. Tämä osoittautui tarpeettomaksi, koska tein tänäkin vuonna ostokseni näppituntumalta enkä löytänyt mistään Michelle Paverin Henkivaeltajaa, jota olin ajatellut katsella, kun se näytti niin houkuttelevalta Portin arvioissa. Voi olla, että sitä oli saatavilla, mutta siinä tapauksessa se on hukkunut lukuisien muiden kirjojen joukkoon.

Ajan pyörä –kokoelmani karttui 22. osalla eli Hämärän tienhaaralla. Kaikki muut myytävänä olevat osat omistin jo ennestään. On harmillista, ettei 13. ja 14. osaa tunnu saavan yhtään mistään, mutta jatkan metsästystä. Muutama muukin aukko rivistössä on vielä. Kirjailijahan oli Robert Jordan.

Simon Ingsiltä ostin kirjan Kuuma pää, etupäässä siksi, että pidin todella paljon Rautakalan kaupungista ja halusin lukea häneltä jotakin muutakin. Tad Williamsin Lauluja kuusta ja tähdistä oli ihan pakollinen ostos, koska olen todella kuokussa Varjojen marssiin. Mukaan päätyi myös Jonathan Lethemin Musiikkiuutisia sekä Iain Banksin Syyllisyys. Ainakin musiikkiuutisista olen kuullut positiivista palautetta.

Portti-kirjojen sarjaan kuuluvia novellikokoelmia lähti mukaani kolme kappaletta. Pasi Jääskeläisen Missä junat kääntyvät, Heikki Ojan Jäinen lohikäärme sekä Ursula K. Le Guinin Sisämeren kalastaja. Ajattelin, että voisin lukea vähän enemmän novelleja.

Enkunkielisten pinosta naarasin Parke Godwinin kirjan Robin and the king sekä Robert Silverbergin toimittaman kokoelman Legends. Olen aina tykännyt erittäin paljon Robin Hood –tarinoista ja jälkimmäisessä kokoelmassa oli nimekkäitä kirjoittajia kuten Stephen King, Orson Scott Card sekä Raymond Feist. Robert Silverbergin nimi ei sano minulle mitään, mutta kaipa se hyvä on.

Sarjakuvatkaan eivät välttyneet hyökkäyksiltäni täysin, vaan ostin Liikkuvasta linnasta kolme ensimmäistä osaa. Tarkoitus oli ostaa myös se neljäs ja viimeinen, mutta mietin niin kauan, että ne olivat menneet kaikki. Harmillista, mutta kaipa minä saan sen käsiini jotain toista kautta.

Saalista ei voi siis sanoa millään muotoa kehnoksi, vaan olen oikein tyytyväinen. Toisaalta monta kiintoisalta näyttävää kirjaa jäi hankkimatta, minua himottivat erityisesti Naurujen maa, Harmin tiellä, Troikka ja Kehä. Harmin tiellä olisi päätynyt vihreään luistinkassiini, mikäli nekin eivät olisi loppuneet kesken.

Nyt pitää ihan oikeasti raivata kirjahyllyihin tilaa. Mitähän kirjoja työntäisi yläkaappiin pois tieltä? Luultavasti tyhjennän sen hyllyn, jolla on muutama Serbiasta hankkimani enkunkielinen teos sekä erittäin sekalaista kirjaston poistomyyntikärrystä kannettua sälää.

Kirjoittajan kannalta FinnConissa oli monia erittäin ajatuksia herättäviä ohjelmanumeroita, joihin olen aikaisemmin yleissepustuksessa viitannut. En referoi noita ohjelmanumeroita, vaan esitän ajatuksia, jotka versoivat niistä. En erittele sen kummemmin, mikä miete lähti mistäkin jutusta, vaan pohdin nyt ihan sitä sun tätä. Kilpailuista, kustantamisesta koti- ja ulkomailla, netin mahdollisuuksista. Kaikki on nyt sekoittunut ja limittynyt päässäni semmoiseksi mössöksi, etten enää pystyisi varmaan tunnistamaankaan, mistä mikäkin ajatus lähti. Mutta asiaan...

( Pohdintaa )

Tässä sepustusta siitä, missä tuli käytyä. Spesifimpiä pohdintoja tulossa mahdollisimman pian.

( Perjantaista sunnuntaihin )


Muiden Con-kokemuksia löytyy usvan blogista, joka on muutenkin seuraamisen arvoinen. http://usvazine.vuodatus.net/ on osoite. Sieltä löytyy myös linkkejä muihin conia käsitteleviin blogeihin ja keskusteluihin.

Äh, lankesin taas kirjastossa. Minulla oli hyvänä aikomuksena vain viedä muutama kirja sinne takaisin ja olla lainaamatta mitään, lukea edellisetkin pois ja sitten keskittyä omiin kirjoihin välillä. Kuinkas sitten taas kävikään. Tein ihan pienen kierroksen hyllyjen välissä ja keräsin kasaan viisi kirjaa, jotka oli "ihan pakko" lainata.

Jostain syystä lainasin oikeastaan pelkkää scifiä. Juuri nyt tekee mieli lukea scifiä. Todennäköisesti, kun pääsen noihin kirjoihin saakka, tekeekin jo mieli myös fantasiaa ja sitten sitä on pakko lähteä hakemaan kirjastosta. Ja sitten kannan taas sylillisen kirjoja kotiin.

Taidan olla toivoton. Pitäisiköhän harkita jonkinlaista vieroitushoitoa? Olenko muuten ikinä tullut maininneeksi, että minä pidän kirjoista? Näin muuten viime yönä unta erään asunnon sisustamisesta, ja uneen liittyi erittäin vahvasti kadehdittava määrä täpötäysiä kirjahyllyja. Voi tuska.

Ja kun pääsin kotiin kirjoineni, löysin repustani myös sen inhan kirjekuoren, jonka unohdin postittaa. Ja joka oli myöhässä jo tänään. Kaikenlaiset lomakkeet pitäisi kieltää lailla, koska niiden täyttäminen on ihan epäinhimillistä. Tuotakin täyttäessä revin hiuksiani ja erityistä ärsytystä aiheuttivat kohdat, joissa sanottiin, että katso ohje kohta se ja se, missä selitetään, mitä kyseisessä kohdassa tarkoitetaan. Katsoisinhan minä, jos olisitte viitsineet lähettää sen ohjeen lomakkeen mukana. Mutta kun perkele ei. Tunsin itseni tavallista tyhmemmäksi miettiessäni, pitäisikö minulla oikeasti olla joku ohje, kun siihen viitattiin koko ajan, mutta ei sitä siinä minulle lähetetyssä nipussa kyllä ollut. Ihmisten kiusaamista tuommoinen. Ja nyt en sitten vieläkään päässyt siitä eroon. Pitää kai iltalenkillä yrittää muistaa kävellä postilaatikon ohi.

FinnConiin on enää muutama päivä aikaa. Mietin, pitäisikö minun raivata kirjahyllyyn tilaa, mutta päätin tehdä sen vasta sitten, kun palaan kotiin ja tiedän, miten iso tila tarvitaan. Pitää taas mättää kirjoja vaatekaappien yläkaappeihin. Niitä on siellä jo erinäisiä pinoja ennestäänkin. Tarvitsisin oikeasti isomman asunnon. Ihan vain siksi, että kirjani mahtuisivat sisään.

Conia odotellessa luen myös Spinin numeroa 3/2006. Aika myöhässä, mutta kun aina on pitänyt olevinaan lukea jotain kirjaa, ja tämä on unohtunut. Tässä on aika paljon Novassa palkittuja novelleja, ja Conissahan se sitten taas nähdään, kuka voittaa tänä vuonna. Minäkin osallistuin. Olisi hieno yllätys, jos olisin päässyt finaaliin, mutta sittenpä senkin näkee.

Viime vuonna voittanut Mari Saarion Keveät ei vakuuttanut. Hiukan vähemmällä toistolla sekä ilman kirjoitusvirheitä novelli olisi saattanut olla mukava lukukokemus. Tällaisenaan se onnistui melkein pelkästään ärsyttämään. Jonkin verran lohdutusta tarjosivat Marika Riikosen Höynä ja Kärtty sekä Tiina Männistön Ensimmäinen tapaamani noita, jotka ovat molemmat sijoittuneet vuoden 2005 skabassa. Näistä jälkimmäisestä pidin todella paljon. Mukaansatempaava, kummallinen, ei ollenkaan rasittava, vaan tyylikkään simppelisti tarinansa kertova. Höynä ja Kärtty taas hyödyntää satua kierolla tavalla. Loppu oli minun makuuni vähän liian avoin, mutta muuta naputettavaa en keksi.

Pari viime päivää on ollut armotonta sähellystä tuon nettiuudistuksen kanssa. Siinä meni aikaa säätäessä asetuksia kolmen aikaan yöllä ja lopulta selvisi, etten tajua koneista senkään vertaa kuin kuvittelin tajuavani. Asennuslevyke, jota kone kovasti väitti tarvitsevansa, osoittautui lopulta turhaksi ja hyvä niin, sillä se on edelleen kadoksissa. Kummaa, mutta pääasia on, että tällä hetkellä viritys toimii. Ehdin jo nähdä untakin sen rompun etsimisestä.

Lauennut jännitys ja siihen yhdistyvä armoton tietokonettaminen tarkoittaa tietenkin migreeniä. Ja se taas tarkoittaa sitä, että mennään aikaisin nukkumaan, ja se puolestaan aiheuttaa heräämisen muutaman tunnin kuluttua. Tässähän sitä nyt istutaan eikä nukuta tippaakaan. Särky väijyy edelleen taustalla, mutta niin kauan kuin se pysyy siellä, olkoon.

Netittömänä aikana tuli luettua joitakin juttuja. Terry Pratchettin Elävää musiikkia meni päivässä ja oli varsin sopivaa luettavaa väsähtäneelle mielelleni. Varsinaista musiikkia sille. Kirjassa Pratchett pureutuu musiikkiin ja bändeihin ilmiönä, tavallisen riemukkaaseen tapaansa. Levi's ja Elvis -viittaukset panivat hihittelemään. Kuoleman tyttärentytär Susan osoittautui todella mielenkiintoiseksi hahmoksi, ja itse Kuolema on edelleen symppis.

Portti 1/07 -lehdestä luin Vesa-Pekka Hervan novellin Paikka rannalla ja J.K. Miettisen Jäytää -novellin, minkä jälkeen lehti onkin kaluttu loppuun. Paikka rannalla tuntui liian pitkältä ja laimealta, mutta Miettisen teksteistä olen tähän mennessä aina pitänyt eikä myöskään Jäytää pettänyt. Teksti on napakka, koukuttava ja yllättävä, ja lopulta hiukan kummalta kuulostava otsikkokin sopii tarinaan täysin.

Luin loppuun pitkään kesken olleen Pablo Nerudan runokokoelman Meren ja yön portit. En ole varsinaisesti runoihmisiä enkä missään nimessä osaa analysoida niitä millään vähänkään käsitettävällä tavalla, mutta silloin tällöin tykkään lukea niitä ja antaa mielen assosioida ihan mitä se tykkää, ymmärtämistä en yleensä jaksa yrittää. Näistä en pitänyt mitenkään hirveästi, muutama kolahtava oli eksynyt joukkoon, mutta useimmat eivät koskettaneet millään tavalla. Mutta onhan tästä pakko pitää:

Haluan että sanassa
näkyisi karkeus,
raudankarvainen suola,
maan
hampaansa katkonut voima,
niiden veri jotka puhuivat
ja niiden jotka eivät puhuneet.

Tahdon nähdä janon
tavujen sisällä:
tahdon koskettaa tulta
joka piilee ääneen:
tahdon tuntea huudon
pimeyden. Tahdon
sanoja niin karheita
kuin neitseelliset kivet.

(Ote runosta Sana)

Tällä hetkellä minulla on kesken Nabokovin Lolita, joka vaikuttaa kerrassaan mainiolta, vaikka olinkin hiukan ennakkoluuloinen.